Mieti, mitä sanot

Kirjoittaminen on käynyt vaikeammaksi. Hevosurheilun pieni ratsutoimitus pallottelee joka viikko juttujen kanssa. Voiko näin sanoa? Mitä teen, kun tämä sanoi tällä lailla vähän hassusti? Sain hyvän ja suorasanaisen haastattelun, mitä luulet, muuttaako hän kaiken sanomisensa, kun juttu menee tarkastukseen?

Kolumnisti saattaa kirjoittaa kolumnin ja sitten sanoa, että ei julkaista. Ei siitä ole hyötyä, mutta haittaa voi olla. Ajattelen kyllä näin, mutta sitä ei voi sanoa julkisesti.

Tutuin asia on tietenkin hevosen kuri ja järjestys. Pitäisi tarkistaa, mutta todennäköisesti kukaan ei ole 2000-luvun aikana Hevosurheilun haastattelussa kertonut jossain tilanteessa lyöneensä hevosta. Tai jos on lyönyt, se tapahtui 70-luvulla, kun oma osaaminen oli vähäisempää.

Osa haastateltavista on aivan todella, todella varovaisia. Heidän kommenteissaan ei ole mitään, mikä vaarantaisi ajatuksen hevosen ja ihmisen maagisesta ja melkein itsestään syntyvästä yhteydestä. Se on mukavaa, ja varmasti tottakin, etenkin vanhojen tuttujen kilpahevosten kohdalla. Ei kuitenkaan aina. Mutta voiko näin sanoa, ilman että kuulostaa väkivaltaiselta hullulta?

Osa haastateltavista jättää asioista tulkittavaksi rivien väleihin. Meillähän on lajissamme valtava määrä kaunistelevia ilmaisuja. Komentaminen ei enää ole oikein sallittu ilmaus. Mieluummin voi korjata tai muistuttaa. Ehkä jopa laittaa menemään.

Varovaisuus on fiksuutta. Nykymaailma on sellainen, että se yksi lause voidaan kuvata, sumentaa viereiset lauseet ja jakaa se pätkä netissä. Ihmisille jaetaan nykyisin potkuja pienten varomattomuuksien tai hölmöyksien takia. Niin pientä virhettä ei voi tehdäkään, ettei joku vaatisi sen perusteella eroa työstä tai luottamustoimesta. Myös väärintulkitseminen rehottaa.

Samalla koko ajan tulee enemmän ja enemmän asioita, joista ei uskalla sanoa mitään, ettei vaikuttaisi vanhanaikaiselta, epäkohteliaalta tai epätasa-arvon kannattajalta.

Jokin aika sitten haastateltava käytti herkästä ja ilman voimaa ratsastettavasta hevosesta termiä naisen ratsastettava. Kannattaisiko tuo kuitenkin ottaa pois? hän kysyi tarkastaessaan. Viisaasti.

Kaikkea pitää varoa. Ei saa ihannoida urheilullisuutta, rohkeutta, ahkeruutta eikä kilpailullisuutta, ettei kukaan laiska, arka kömpelys pahoita mieltään.

Kun mennään Suomen ulkopuolelle, asiat käyvät vain vaikeammaksi. Jokaista kulttuuria pitäisi ymmärtää, eikä saa tupata ylemmyydentuntoisena omaa eurooppalaista kulttuuria joka paikkaan.

Niin. Ajatus oli kirjoittaa kolumni matkaratsastuksesta. Muistatteko, kun Hippoksesta luettiin, kuinka Tukholman illan jo pimentyessä Ritva Lampinen saapui maaliin suomenhevosellaan? Siitä on pitkä ja ehkä surulliseksikin tulkittava matka tämän viikon uutiseen, jossa Yhdistyneiden Arabiemiraattien ratsastaja tuomitiin 20 vuoden kilpailukieltoon, kun hermoblokattu hevonen sai kilpailussa kudosten väsymisestä seuranneen avomurtuman.

”En kyllä pysty kirjoittamaan siitä matkaratsastuksesta, koska kulttuurierostahan siinä on kyse, eikä nykymaailmassa ole kulttuurieroja”, kirjoitin meseviestin.

”Niinpä. Eikä ole outoa, ettei voi kirjoittaa?” kollega vastaa.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi