Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Mitäs minä sanoin?

Olle ja Vieteri olivat kilpakumppanit, joiden menestykseen kaikilla ei alkuvaiheessa riittänyt uskoa. Hevosurheilun arkistokuva.

Hevosihmisille on tyypillistä olla aina oikeassa, mielellään joka paikassa. En usko, että se kumpuaa sen kummemmasta suuruudenhulluudesta, ennemminkin ehkä siitä, että hevosten kanssa on aina uskoteltava olevansa oikeassa. Jos olet epävarma, hevonen on sitä potenssiin sata.

Varmuuden illuusio on syytä säilyttää hölmöydenkin uhalla. Se vaan toisinaan unohtuu, että ihmisten kanssa ei näin tarvitse toimia.

Miten ihana esimerkki kaikkitietävyydestä löytyykään jääkiekosta. Oli verrattoman ihanaa kuunnella ihmisten taivastelua siitä, kuinka nuori, kokematon (=huono) joukkue saattoi voittaa MM-kullan. Miten hienoa oli katsoa Facebookista, kuinka Hufvudstadsbladetin toimittaja SÖI juttunsa, jonka oli ei-kovinkaan-mairittelevasti kirjoittanut ennakkoon joukkueesta. Siis rouskutti paperia! Onko vastaavaa nähty hevospiireissä? Onko hatullisia sitä itseään syöty? En nimittäin millään jaksa uskoa, että kaikki ovat ihan aina oikeassa.

Yksi hieno tapa olla oikeassa on tietenkin se, että alkaa uskoa johonkin lupaukseen. Uskoo ja uskoo vaan, kunnes jotain hienoa tapahtuu. Se vaatii tietysti pokkaa ja viitseliäisyyttä, mutta väittäisin, että jos onni potkii, onnistumisen tunne on moninkertainen. En usko, että koskaan olisi oikeampaa hetkeä huutaa: ”Mitä minä sanoin!”

Jos manaa epäonnistumisia, on todennäköisesti useammin oikeassa, mutta onko onnellisempi? Rohkenen epäillä. Tie on liian helppo. Mollaaminen ja etukäteen tyrmääminen ei varsinaisesti hyödytä ketään. Vai onko joku tullut joskus kiittelemään, että kiitos kun et uskonut meihin, sillä kävi ilmi, että täysiä paskojahan tässä ollaan?

Ravimaailmasta esimerkiksi käy ihmeruuna Olle. Jo varsasta asti sorsittu yksilö tarvitsi vain yhden humppilalaisen Anjan pitämään Ollen puolia, ja niin pääsi hevonen elämänsä kotiin. Anjan usko palkittiin, ja hevosesta kasvoi vakavasti otettava haastaja jopa itselleen Vieterille.

Noinkohan Olleen uskoi alun perin edes Anjan isä Johannes, joka hevosen kuitenkin osti? Eiköhän mies uskonut lähinnä tyttäreensä. Karkeasti sanottuna ilman Anjan uskoa Olle olisi varmaan siirtynyt melko varhaisessa vaiheessa ajasta iäisyyteen, ujo ruuna kun oli.

Ratsumaailmassakin ihmeitä on joskus ostettu pikkurahalla. Wegeliuksen olympiaratsu Monday Morning löytyi irlantilaisen vajan takaa. Pihalla se ylitti näytösluontoisesti jonkun esteentapaisen, ja niin vaihtoi ratsu omistajaa. Hyvä hyppy! Myydään se, jollei siitä tule mitään, tuumivat Wegelius ja mesenaattinsa. Tuli siitä.

On täysin mahdollista, että joku nouseva kyky kiinnittää huomiosi. Se voi olla ihminenkin. Ehkä lupaus on vielä niin keskeneräinen, ettet kehtaa sanoa ääneen, että tuosta tulee vielä jotain. On niin paljon helpompaa taivastella, kuinka huonoja kaikki ovat ja kaikki oli paremmin ennen. Jos kuitenkin innostut kehumaan jotain ääneen, saatatkin olla kymmenen vuoden päästä se, jota tullaan haastattelemaan poikkeuksellisesta tarkkanäköisyydestä. Tiedä vaikka saisit työtarjouksen sen perusteella!

Asia nimittäin on niin, että aina kannattaa kehua, kun meinaa sellainen päästä, mutta solvaamista kannattaa miettiä pidempäänkin.

Onko sanoillani kaikupohjaa? Väittäisin, että on. Ehkä ei hevoshommissa, mutta jossain kuitenkin. Olen sanonut Maija Vilkkumaalle ei levy-yhtiöhommissa, koska mitä siitä nyt muka tulee. Toisaalta olen sanonut kyllä HIM:ille ja Ville Valolle. Valo oli tuolloin 19-vuotias. Oman aikansa ja alansa Mörkö.

Kuka on sinun tulevaisuuden Mörkösi? Minun Mörköni kasvattaa juuri mahaansa laitumella.

Katja Ståhl

Kirjoittaja on toimittaja, juontaja ja tv-kasvo

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista