Positiivista pöhinää

John Whitaker mukana liikkeessä.  Kuva: Leena Alérini.

Taitolajeissa urheilijan kehon hallinta on tyylin ja tekniikan liitto, jota valmentajat ja urheilijat noudattavat yhtenäisenä linjana viedessään urheilijaa kohti tasoa, joka on molempien tavoite. Valmentajilla on antennit ylhäällä löytääkseen omaan työhönsä ne maailman huipulle ilmestyvät pienetkin uudistukset, joilla on havaittavia merkityksiä. Ehkä parhain esimerkki tekniikan uudistumisesta menneinä vuosina oli mäkihyppytekniikan muutos. Me nauroimme 90-luvun lopulla sohvilla kippurassa ensimmäiselle V-tyylin hyppääjälle, Ruotsin Jan Boklöville. Loppu on historiaa. Ei naureta enää.

Ratsastajan kehon hallinnan ja asennon kehittäminen ei ole synonyymi termille ”istuntatunti”. Istunta yhdistyy ajatuksissa usein siihen, että ratsastus on istumista hevosen päällä, syvällä satulassa. Mutta se ei ole vain sitä. Ratsastajan kehossa on kiinni pää, kädet ja käsivarret, keskivartalo, lantio, reidet, pohkeet ja jalkaterät. Niiden hallinnan opettaminen on perusratsastuksen ydin: kehon hallinta. Amerikkalainen huippuvalmentaja George H. Morris tuli Suomeen vuonna 1984 kertomaan meille, miten hevosen saa kehon hallinnan kautta meidän puolelle pienin avuin, ei voimalla eikä kiukkuisella asenteella. Ja kaikki perustui tarkoin harkittuihin ja harjoiteltuihin perusasioihin.

Kun katsoo tämän päivän huippuratsastusta, huomaa, miten voima ja hevosen kanssa örveltäminen on kadonnut melkein tyystin; esteratsastajat ovat vähäeleisiä ja hallittuja, antavat paljon hyppyvapautta hevosilleen esteen päällä, tasapaino ja hevosen self carriage kohdallaan, tempo juuri hevoselle sopiva, jolloin vauhti ei tapa hevosen liikettä ja tasapainoa. (Ravivalmentaja sanoo, että liika vauhti tappaa hevosen liikkeen, etenkin jos se on nuori). Kouluratsastajat eivät rullaa.

Miten tätä hyvän taidon oppimista toteutetaan käytännössä? Sehän on kuten missä tahansa urheilussa: pikkuluistelijan ensimmäinen oppi on kaaritekniikan hallinta; ei saa sirklata. Siis kaikki pitää tehdä jo alkeista alkaen oikein, niin hevosen kuin ratsastajankin kanssa. Tässä tarvitaan se hyvin taitava ja kokenut perustaitojen opettaja. Se ei kenekään iskä tai äiti, ei kylän kokenein ratsastaja, 12 vuotias naapurintyttö. Vaan se on se ammattilainen, jolle hevonen on eläin jolla on järki ja tunteet. Joka osaa katsoa ja lukea hevosta. Jolla ei ole valmiita ennakkoasenteita sitä karvapalloa kohtaan, joka tulee ensimmäiselle tunnille. ”Se mitä näet riippuu siitä mitä ajattelit ennen kuin aloit katsomaan.” (Myron Tribus) Ja Pikku Prinssikin sanoi, että vain sydämellä näkee hyvin. Vasta kun on vuosikymmenien horisontti takanaan, näkee selkeästi pienimmätkin nyanssit. Etenkin ne asiat jotka voi korjata (ja hävetä menneisyyden hölmöyttä, kun ei vielä ymmärtänyt). Puhelinta selaten näkee huonosti lukea hevosta; hyvä opettaja ei katsele puhelintaan. Hevosen lainalaisiin, lajityypillisiin ominaisuuksiin ei kannata yrittää kajota, se menee väkivallaksi. Hyvä valmentaja/opettaja ymmärtää tämän. Hevoset ovat vaarallisia jos ne alkavat pelätä ja paeta. Turvavarusteet eivät takaa turvallisuutta vaikka lisäävätkin sitä. Oikea koulutus ja opetustilanteessa vallitseva positiivinen pöhinä luo turvallisuutta.

Hauskuutta ei pidä tappaa liiallisella voitontahdolla. Se sokeuttaa ja tuo pettymyksiä.

Hevonenkin oppii nopeammin kun se kokee olevansa hauskassa seurassa.

Marjut Andersén