Rahaa, arvostusta vai ei kumpaakaan

Yhteiskunnassa puhutaan paljon siitä, että palkan pitäisi olla suhteessa työn vastuuseen ja vaativuuteen. Onneksi me hevosalalla olemme ylemmän ymmärryksen asteella. Me tajuamme, että asiat tulevat ja menevät, ja on parasta tarttua hetkeen ja olla onnellinen silloin, kun se on mahdollista, eikä miettiä maallisia. Rahaa tehdään Helsingissä hopeasta ja paperista, mutta hyvät hevoset ovat taivaan lahjoja. Me ymmärrämme, että toisilla meistä on sata öljylähdettä, toisella pikkumaan asfalttifirma, kolmannella Taka-Hikiän ratsastuskoulu ja neljännellä yksinhuoltajaäiti, jolla on päihdeongelma. Ei maailmassa lähdetä samalta viivalta.

Lisäksi me annamme hevosten sanella ehdot. Muun muassa siksi palkka ei ole useinkaan suhteessa työn vastuuseen ja vaativuuteen.

Jos kengittäjä kengittää vanhan kiltin hevosen, hän saattaa raaputtaa kavioita vähän kynsiviilalla ja naulata matalalla sykkeellä siihen kengän, joka tehdasvalmisteisena sopii jalkaan kuin valettu. Se on alvin kanssa 95 euroa, kiitos. Seuraavassa paikassa samalla hinnalla kengittäjä saa käytävälle 4-vuotiaan shireristeytyksen, jolla on eroahdistus, potkimistaipumus, joka kavio uniikkia mallia sekä sairaan ärsyttävä omistaja, joka haluaa, että kokeiltaisiin uutta, niveliä säästävää kenkämallia.

Ratsastuksenopetuksessa tilanne on pahempi. Jos valmentaa lämpimässä maneesissa 15 vuotta hypänneitä nuoria lahjakkaita ratsastajia kivoilla hevosilla, jotka on itse saanut ainakin puoliksi valita, se on 100 euroa tunti, kiitos suoraan kouraan. Kun taas opettaa ratsastuskoulussa, pakkasta on -15 ja maneesissa 8 ratsukkoa. Yksi on kompasteleva suomenhevonen ja yksi menee ohi aina kun pääsee. Kolme ratsastajaa pelkää ja kaksi on ilmoittanut, että ei saa missään tapauksessa pudota. Yksi nykäisee ohjasta joka hypyssä ja tömähtää takakaarelle, vaikka opettaja yrittää selittää mukautumista enkelten kielellä. Se on 25 euroa tunti, huolehdithan itse lisämaksuista ja lomista!

Ratsastuspalveluissa kyse on eniten heittäytymisestä. Hevoset saa se, kuka ne ottaa, ja hinta vaihtelee ratsastaja-, vaan ei hevoskohtaisesti. Avotaivutuksista tädin unettavalla 15-vuotiaalla saa saman 20 tai 30 euroa kuin siitä, että kiipeää jonkin katapultin selkään, josta 3 edellistä ratsuttajaa ovat jostain syystä luopuneet. Se on vähän kunnia-asia. Välillä se on varmaan vähän diagnoosiasiakin, sellaisen voi hakea sekä vaikealle hevoselle että niitä rakastavalle kouluttajalle.

Kaikkein unohdetuin ryhmä ovat kuitenkin alkeisopet, nuo ratsastusmaailman lähihoitajat. Ilman heitä meillä ei olisi satavuotiasta liittoa, Suomen GP-sarjaa eikä Henri Ruostetta. He palluttavat, motivoivat, yrittävät keskittyä opetuksessa olennaiseen ja ennen kaikkea pitävät kaikki hengissä ja keräävät paskat.

Alkeisopetuksessa ollaan ratsastuksen suurimman magiikan ytimessä. Miksi se poni kuitenkin menee sinne, minne tuo toppapukuinen 20-kiloinen pyytää? Ensimmäisten raviaskelten aikana ponin silmälihakset jännittyvät, kun se ajattelee, että please, opi jo keventämään, opi. Ja se lapsi oppii keventämään, ja se oppii laukkaamaan, eikä ole montaa opettajaa, joka ei itsekin hymyilisi, kun se laukka ensimmäisen kerran tapahtuu, eikä näytä siltä, että nyt se helkatti vieköön putoaa ja lopettaa koko lajin.

Kutsumustyö.

Miia Lahtinen