Rahalla sai ja vossikalla pääsi

Vossikalla on käynyt melkein samanlainen historiankulku kuin tuoreehkolla taksiuudistuksella. 

Suomen taksiliikenteestä muistamme kaikki ainakin sen, että alan tuhosi ministeri Anne Berner. Mutta harvemman kansalaisen tiedossa on suhareiden syntyhistoria. Kaikki alkoi tietenkin pääkaupungistamme, ja kuvaava katsaukseni nojaa tässä huterasti Helsingin Maistraatin kunnallisasetuskokoelmaan herran vuodelta 1908.

Elettiin helteistä heinäkuuta, ja Suomen suuriruhtinaskunnassa puhalsivat muutosten tuulet.

Pääkaupungin maistraatti päätti viisaudessaan vihdoinkin puuttua villinä rehottavaan taksibisnekseen. Suhareita eli tuttavallisemmin pika-ajureita ryhdyttiin ohjastamaan säännöin ja pykälin. Mies ja hevonen olivat tähän asti saaneet kuskata kyytejä kaipaavia oman harkintansa mukaan. Ylenpalttinen vapaus ei taaskaan liike-elämään sovi. Ainoastaan sääntelyllä ja rajoituksilla pidetään huoli siitä, että hinnat pysyvät korkeina ja laatu juuri ja juuri siedettävänä.

Ensimmäiseksi joutuivat maistraatin rusikoimiksi ohjastajat. Uusien, kohtuuttomien vaatimusten mukaan hevosmies ei saanut ajossa enää nukkua eikä olla humalassa. Samalla ankaruudella kohdeltiin sekä varsinaisia kavioyrittäjiä että heidän renkejään. Pakolliseksi tuli myös ajuripuku. Kuomuvankkureiden kummallekin puolelle piti asentaa lyhdyt, ja takalautaan ruuvattiin ajokin tunnistamista varten rekisterinumero. Oikeus harjoittaa kyytipalvelua päättyi vuoden lopussa. Jatkolupa myönnettiin, jos yrittäjä oli edellisenä vuotena käyttäytynyt kunnolla.

Suurta huomiota kiinnitettiin myös hevosiin. Vossikkahepan piti olla hyvässä kengässä ja ravittu. Jos eläimellä oli taipumus purra asiakkaita, niin kuonokoppa edellytettiin hankittavaksi. Piiskan käytöstä säädettiin erikseen. Turhaa paukutusta ei hyväksytty, vaan tasaiseen raviin piti päästä lähinnä suostuttelemalla.

Eläinten ja kaupunginlaisten yhteiselon laatu oli muutenkin tarkkaan määritelty. Omistajatta tavattuja kissoja ja koiria säilytettiin haettavina kahden päivän ajan, jonka jälkeen ne lopetettiin. Yksinäisiä hevosia kohdeltiin kunnioittavammin – ellei eläimelle löytynyt laillista omistajaa, myytiin ne julkisella huutokaupalla.

Ennenkuulumatonta pika-ajureille olivat uudet liikennesäännöt. Automobiilitoiminta rantautui pääkaupunkiin vasta noin kolme vuotta myöhemmin, mutta myös hevosvankkureilla piti nyt ajella ennalta viitoitettuja polkuja. Väistää kuului oikealle, paitsi jos tiellä oli alempaa palvelusväkeä, väistämisvelvollisuus oli heillä. Kuormitettu ajoneuvo oli etuajo-oikeutettu ja kuormaton odotti. Muita tielläliikkujia sai ohjeistaa huutamalla. Kyytiläisiä taas piti vartoa tarkkaan määritellyillä tolpilla.

Vankkureihin unohdetut tavarat kuului kuljettajan palauttaa omistajilleen omatoimisesti. Jos kyytiläistä ei tavoitettu, piti unohdettu tarvekalu viedä lähimmälle poliisiasemalle. Viekkaudesta tai muusta taksimiehelle ominaisesta käytöksestä saattoi napsahtaa 50 markan sakko.

Kuljetusyrittäjiksi hyväksytyt olivat kuitenkin melko lainkuuliaisia. Vankkureilla saattoi tehdä mojovan tilin, ainakin työläisten ansioihin verrattuna. Kyydin käyttäjät olivat lähinnä parempaa väkeä. Milloin rattaille nousi Säätytalolle riistopolitiikkaansa harjoittamaan kiirehtivä Nikolai Bobrikov, milloin hänen ampumistaan juoniva Eugen Schauman.

Siniverisempää asiakasta tupsahti laiturille myös höyrylaivoista ja juna-asemalta. Nämä paikat olivat parhaita tuottoapajia jo silloin. Liikenneasemien jonoihin ryhmityttiin aamuseitsemältä. Aikainen pika-ajuri raharuhtinaan nappaa, kuului sanonta.

Suuriruhtinaskunnassa saattoi pika-ajuriin luottaa. Mikä tapahtui kuomujen suojissa, se pysyi kuomujen suojissa. Kreivittärien kikatuksen peitti allensa kavioiden tasainen kopse, eikä kuskikaan sähköttänyt näkemästään Helsingin Sanomain juorupalstalle.

Antto Terras

Kirjoittaja on koomikko ja kirjailija