Saanko antaa neuvon?

Emme saaneet toimitukseemme faksia, saimme puhelun. Soittaja omisti hevosen, joka oli kipeä. Se oli ollut ensin jäykkä, ja sitä oli siinä ihmetelty. Kaviokuume löytyi. Soittajalle se ei ollut tullut mieleenkään, mutta diagnoosin jälkeen pari tuttua sanoi, että kyllä minä sitä vähän uumoilinkin. Soittaja oli hämmentynyt. Hän oli ollut mukana lajissa joskus aiemmin, ja sitten pitänyt pitkään taukoa. Sinä aikana moni asia on muuttunut. Yksi niistä on se, että keskustelukulttuuri on muuttunut, talleilla ja yhteiskunnassa.

Nykyään moni ei halua kuunnella ja moni ei uskalla sanoa.

Tietenkin besserwisserit ovat rasittavia, eikä kukaan halua liikkua piireissä, joissa joku tulee koko ajan neuvomaan. Ne, jotka ovat oikein kärkkäitä, neuvovat kaikessa. Että enpä hei laittaisi tuota riimua, kun siinä on solki tuossa kohtaa. Ja jos tuo olisi minun hevonen, menisin kyllä alkuun aina ennemmin pohkeenväistöä kuin avoa.

Kaikki me tiedämme, että kun hevosella on ongelmia, neuvoja ja tapauskertomuksia saattaa riittää. Rivit ja muut ihottumat, lastausongelmat, kuolainvalinnat, jäykkyydet – niihin löytyy kyllä kokemusasiantuntijoita. Se voi olla rasittavaa, mutta neuvojen kysyminen on silti viisasta, vastausten kuunteleminen kohteliasta ja usein hyödyllistä.

Tosielämä on siihen paras paikka. Netissä kun on vaikea sanoa, kuka puhuu. Esimerkiksi Facebookin Kysy mitä vaan hevosista -ryhmä on silmiä avaava. Mutta toisaalta myös arvokas, sillä joukossa kokemuksen määrä lisääntyy.

Minulla oli jokin aika sitten tuhma poni, sellainen perustyyppi, joka oli muuten laiska, mutta teki aika ajoin lähtöjä, joissa oli tarkoituksellisen ratsastajan karistamisen vivahde. Muistan aina, kuinka eräs rouva tuli varta vasten käymään ja anteeksi pyydellen kertoi nähneensä videoni tuhmasta ponista. Hän kysyi, olemmeko tulleet ajatelleeksi, että ponin pitäisi saada liikkua ja riehua myös tosi isossa tilassa, vaikka pellolla, niin se voisi rauhoittua. Se ei ollut ratkaisu sen ponin ongelmiin, mutta tapaus jäi mieleen esimerkkinä siitä, kuinka ihminen asetti itsensä sosiaalisesti epämukavaan tilanteeseen eläimen hyvinvoinnin takia ja ihmistä auttaakseen. Se oli sitä paitsi hyvä neuvo.

Ikävän usein neuvomisesta voi kuitenkin saada nenilleen. Joko heti tilanteessa, tai selän takana. Pahassa tilanteessa ovat esimerkiksi valmentajat, kun valmennettavan hevonen on vähän kipeä tai vanha menemiseensä, mutta ratsastaja ei näe tai ei suostu näkemään ongelmaa. Jos valmentaja ei jaksa draamaa, on helpompi pitää suunsa kiinni ja toivoa, että jospa se ensi kerralla olisi parempi.

Ehkä meidän pienessä maassamme sama on koulukilpailuissakin. Ei kukaan varmasti halua nähdä huonosti liikkuvaa hevosta kouluradalla, mutta hylkäysmielessä pilliin puhaltaminen on tuomarilta iso teko. Jostain syystä, kun Laaksolla oli viime viikonloppuna hollantilainen päätuomari, hylättyjä tuli tavallista enemmän.

Väittäisin, että meidän kannattaa uskaltaa sanoa ja osata kuunnella, kohteliaisuutta unohtamatta.

Miia Lahtinen
Toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Julkaistu Hevosurheilussa 13.8.2021