Sadekauden seeprat

Kun on melkein 50-vuotias ja on jo vuosikymmeniä sitten huomannut, ettei oikeastaan ole Michael Jung, voi yhtä hyvin mennä lomalle. Junghan syksyisessä Hevosurheilun haastattelussa kertoi, että ei hän minnekään kahden viikon lomalle voi lähteä, koska sillä antaisi muille etumatkaa kenttäkilpailussa. Hänenä ottaisin riskin, mutta eipä ole varaa mennä neuvomaan.

Lomalla tapasin seeproja. Seepra ei ole ihan hevonen, mutta hevosihmiselle sen näkeminen on puhdistava kokemus. Pelkästään sen väritys on niin tyylikäs ja jäljittelemätön, ettei mikään brändi maailmassa pääse lähellekään. Tyyli vain korostuu, kun raidat yhdistetään ponimaiseen ulkonäköön ja isoon päähän. Seepra on persevä karjalaiseukko, joka pukeutuu Pradaan ja tekee sen ylevämmin kuin mallit catwalkilla.

Sadekautta on ollut jo jonkin aikaa, joten jopa Etoshan (jotakuinkin ”maa, jossa kasvit eivät kasva”) niityt olivat vehreitä melkein joka puolella. Seeprat olivat lihavia, miltei metabolisia. Leppoisia. Nykyään tavataan oikein reaktiivisista hevosista sanoa, että jos se olisi villihevonen, se jäisi varmasti henkiin, koska se äkkäisi kaikki pedot ja ehtisi paeta. Vaikea uskoa. Ennemmin se säikky jäisi lyhytikäiseksi, koska häslätessään se kuluttaisi energiansa turhaan ja kuolisi nälkään. Sillä jos elää karussa luonnossa, karkuun kannattaa rynnätä vasta silloin, kun on tosi kyseessä.

Nämä sadekauden seeprat olivat myös uteliaita, toisin kuin seeprat pari vuotta sitten, kun näin niitä Serengetissä ennen sateiden alkamista. Silloin en nähnyt yhdenkään seepran laukkaavan, ne vain raahautuivat. Nyt seeprat olivat kuin hevoset tarhassa. Syömistä, nahistelua, joskus laukkapätkiä ja paljon asioiden katselua. Sadekauden rento, paksu seepra ei ole silmiään pyörittelevä pakenemiskone, vaan rauhallinen olento.

Eihän se ole mikään pikku pupujussi, jonka on syytäkin pelätä kaikkea, vaikka se veisi kuinka paljon energiaa. Vaan tyylikäs seepra - sadekaudella se nauttii ruoasta, juomasta ja seurasta.
Niin tekee myös ihminen lomalla. Seepraa ei ole ollut ruokalistalla, mutta monia sen laidunkavereita kyllä. Aavikkoalueen ruokakulttuuri kun perustuu lihansyöntiin.

Moni hevosihminen ajattelee viisaasti, että riistaeläin on eettistä lihaa, jota voi syödä tälläkin vuosikymmenellä hyvin mielin. Totta, kuten sekin, että luonto on luonto. Jos eläin kärsii kuivuudesta suurimman osan vuotta, ja vähän väliä siltä kuolee poikanen nälkään, tuleeko siitä silti onnellista lihaa?

Namibiassa on seeprojen lisäksi myös villiintyneitä hevosia, jotka saksalaiset jättivät jälkeensä. Niitä katsoessa vakuutuin jälleen kerran siitä, että hevosen yhteiselo ihmisen kanssa on win-win, hyväksi molemmille. Jopa silloin, kun eletään Suomen 11 kuukautta kestävässä räntäsadekaudessa.

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi