Sisällämmekö vanhentunutta kulttuurista materiaalia?

”Saattaa sisältää vanhentunutta kulttuurista materiaalia.”

Tämä varoitus on liitetty Disneyn uuden suoratoistopalvelun lastenelokuvien alkuun, mikäli vanhoissa elokuvissa on esitetty asioita tai kulttuureja nykyhetken arvoihin peilaten arveluttavassa valossa.

Kaikenlaista, mietimme me, jotka emme lapsena tai välttämättä vielä aikuisenakaan ole hoksanneet ajatella Aristokattien siamilaiskissaa tai Dumbo-elokuvan afrikkalais-amerikkalaishahmojen karikatyyrimaisuutta haitallisina stereotypioina.

Maailma kuitenkin muuttuu, ja meno sen mukana, halusimme tai emme.

Kaikenlainen eläinten hyvinvointiin liittyvä puhe on lisääntynyt, mikä on hyvä asia muutoin kuin ääriajattelunäkökulmasta. Ääriajattelulla tarkoitan tässä esimerkiksi keskustelupalstoilla eläinten hyvinvointiin liittyviä väitteitä, joista toteutuessaan olisi eläimille lähinnä haittaa.

Eläimistä käytävään puhetapaan myös kiinnitetään entistä enemmän huomiota, kun ihmisten kiinnostus eläinten kohtelua kohtaan on noussut. Sekin on hyvä asia.

Mutta siihen pitää osata vastata.

Pidän raviurheilua omana, upeana kulttuurinaan, johon on suhteellisen vaivatonta päästä mukaan yhteisöllisyytensä ja laaja-alaisuutensa vuoksi, mutta jonka käsitemaailma jää helposti vieraaksi. Siinä piilee oman lajimme vanhentuneen kulttuurinosan mukanaan tuoma koetinkivi.

Toisinaan – onneksi hyvin harvoin – tulee hätkähtäneeksi esimerkiksi voittajaseremonioissa, joissa haastateltava luettelee hevosen tuoreen sairauskertomuksen.

Selviytymistarinat ovat asia erikseen, ne ovat usein kiehtovia ja tarinannälkäisten kiinnostusta ruokkivia.

Mutta arveluttavaa on antaa sen tyyppisiä lausumia, että hevonen starttiaamuna arkoi jalkaansa ja lähtöön lähdettiin huolestunein ennakkomiettein. Kuulija miettii, että pitikö edes lähteä, vaikka voitto tuli. Olisiko kannattanut antaa hevosen levätä tai tutkituttaa se?

Kuten sanottu, onneksi räikeästi korviin käyviä terveysselontekoja kuulee vain aniharvoin.

Valtaosa hevosen taustajoukoista juttelee seremonioissa hevosta kunnioittavasti ja puheista huokuu huolenpito. Ekstrapropsit menevät ohjastaja Santtu Raitalalle, jonka ulosanti on samaan aikaan arvostavaa ja analyyttista.

Koska aina tulee ensin putsata oma pesä, ennen kuin ryhtyy julistamaan, mainitsen, että Hevosurheilussa on jo pitemmän aikaa kiinnitetty huomiota siihen, miten hevosista kirjoitetaan, journalismin ohjeet toki mielessä pitäen. Ponnistelemista riittää, ja huteja varmasti tulee, jokainen yksittäinen lehti kun sisältää keskimäärin sen 15 000 eri sanaa.

Esimerkiksi sellainen ilmaisu kierrettiin vastikään, jossa haastateltava kertoi omistaneensa vain yhden pärjänneen hevosen, muut olivat olleet ”vain sellaisia raatoja”. Tämän henkilön tuntien ne vähemmän pärjänneetkin hevoset oli hoidettu ensiluokkaisesti, mutta sitähän vallankaan raviurheilun ulkopuolinen lukija tai kuulija ei tiedä.

Kiertoilmaisun sai myös erään siitosoriin jälkeläisistä tehty arvio, jossa todettiin oriin varsojen olleen umpimätiä. Sillä tarkoitettiin ratamenestystä ja rakennetta, ei sitä, millaisia ne hevoset olivat omistajiensa silmissä.

Turha sitä on kaunistellakaan: eihän hevosta yhtään arvostava henkilö voi puhua noilla termeillä. Ei ainakaan julkisesti.

Olen myös joskus koettanut miettiä, mitä joku satunnainen kanavalle eksynyt katsoja ajattelee, kun Ravistudiossa puhutaan hajonneesta hevosesta. Tuskin saa sellaista kuvaa, että tekeepä mieli sännätä avosylin mukaan tuollaiseen eläinten kanssa harrastamiseen.

Meillä on siis varaa hevosta arvostavampaan puheeseen, mutta miten sen tekisi, kun hevoskuplan sisällä ymmärrämme toistemme vähän rajumpienkin viittausten taakse?

Kirjailija Kari Hotakaisen romaanin päähenkilö Salme Malmikunnas antaa hyvän evästyksen siihen ja kaikenlaiseen muuhunkin tekemiseen elämässä:

”Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä.”

Stiina Ikonen, päätoimittaja
stiina.ikonen@hevosurheilu.fi