Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Sua varten, sua varten

“Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen”, Miia Lahtinen kirjoittaa.

Valmentajat, nuo joka ratsastajan personal trainerit! Tai unpersonal-trainerit, jotka haluavat kaikki hevoset samaan tahtiin, peräänantoon ja oikeille teille. Tai nothing-personal-trainerit, jotka värikkäin sanankääntein yrittävät piiskata ratsastajan muuttamaan tapojaan.

Tässä nykyihmisten kiireisessä elämänmenossa ja suomalaisessa tuppisuukulttuurissa valmentajat ovat niitä, jotka kysyvät ratsastajalta, että mitäs teille kuuluu ja kuuntelevat loppuun. Se on terapeuttista, se on ihanaa. Hyvä valmentaja on kuin reikihoitaja. Hän on siinä hetkessä sinua varten, kun itse olet koko viikon ollut työnantajaa varten, lapsia varten, asiakkaita varten, hevosta varten.

Valmentajat jaetaan karkeasti kahteen kastiin: vanhanaikaisiin ja moderneihin. Kyse ei ole siitä, onko valmentaja lajin menossa mukana vai ei, vaan siitä, huutaako hän vai ei.

Vanhanaikaisella valmentajalla hyvä kuuluu 0–3 kertaa tunnin aikana, sillä se tarkoittaa hyvää. Siksi ratsastajan pitää useimmiten tyytyä kommenttiin parempi. Uudenaikaisella valmentajalla hyvä taas on välimerkki, se on sosiaalista liimaa, jonka avulla kolmikko valmentaja, hevonen ja ratsastaja yhdessä tallaavat ratsastuksen kivikkoista polkua tasaisemmaksi. Sillä siinä kun vanhanaikainen valmentaja haluaa piiskata ratsastajaa, jotta tämä tulevaisuudessa saisi onnistumisen kokemuksen ja ehkä ruusukkeita, uudenaikainen valmentaja hellii ratsastajaa nykyhetkessä.

Me vanhat olemme tottuneet huutamiseen, se on raikasta ilmaa, mitä tunnilla hengitetään. Nuorille se on eri asia, se on cringeä. Eikä vain meillä. ”En tiedä miten se on teillä Suomessa, mutta meillä Saksassa nuoret pitää motivoida joka valmennustunti”, sanoi Markus Scharmann valmentajaseminaarissa. Siis Saksassa, kurin, perinteiden ja koulutusskaalan valtakunnassa! Ehkä me emme enää voi pilailla sillä, että on valmennusta ja on viihdyttämistä. Sitä paitsi kun ratsastajaa hellitään, hän saa hevoseensakin hellemmän otteen.

Myös keskustelevuus on uudenaikainen elementti. Kysymyksillä aktivoidaan ratsastaja miettimään itse, onko se laukka nyt aktiivinen vai ei. Se syventää oppimisprosessia. Ehkä se ei ole ihan aitoa keskustelevuutta, sillä 9/10 tapauksessa valmentaja kuitenkin hyväksyy vain yhden vastauksen, kuten kolmannen luokan opettaja kysyessään, onko mänty havupuu.

Tai sitten otetaan asiakaspalveluasenne.

”Mitä sä pidät tosta ravista?” valmentaja kysyy. ”Se otti takaosaa hyvin alle tuossa kulmassa”, ratsastaja sanoo. Kyllä, ja koko muun kierroksen se raahusti kuin kameli, ajattelee valmentaja ja sanoo: ”katsoin ihan samaa, hyvä te!”

Toki siinä urheiluratsastuksen periaatteet vähän taas kärsivät, mutta toisaalta: valmennustunnin aikana ei satutettu hevosta, eikä ratsastajan sielua.

Onneksi valmennus kuuluu valinnanvapauden piiriin, ja toisensa löytänyt pari saa tehdä yhdessä mitä tykkää. Ehkä lajissa, jossa aika harva on edes suuntaamassa huipulle ja jossa valmennussuhde saattaa kestää 50 vuotta ja jatkua kolmanteen sukupolveen, meillä on varaa armollisuuteen. Aikuisliikuntaahan suurin osa valmennuksista on, ihmisen ja hevosen fyysistä ja henkistä hyvinvointia.

Miia Lahtinen

Toimittaja

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista