Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Talikkonatsi antautuu

“Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi”, Veera Ahlgren kirjoittaa.

Sanotaan, että aikuisella iällä, niin sanotulla toisella kierroksella, on vaikeampaa löytää puolisoa kuin ensimmäisellä. On kaikki omat pinttyneet tavat ja nalkutukset, joihin toisen on lähes mahdotonta mukautua. Kompromissien tekeminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Minä koen, että aikuisella iällä on ollut kohtuuttoman vaikeaa löytää tallihommiin sellaista tuuraajaa, jonka käden jälki kelpaisi. Sana ”kelvata” ei tässä kohtaa tarkoita täydellistä. Itse en ole esimerkiksi mikään hysteerisen siisti tallinpitäjä. Sana ”kelvata” tarkoittaa tässä kohtaa ”tekee kaiken tismalleen samalla tavalla kuin minä”.

Jos minä jätän aamuruokinnan jälkeen hevosten kauraämpärit johonkin tiettyyn nurkkaan, tallituuraajan pitäisi jättää ne siihen samaan nurkkaan. Viereinen nurkka ei käy, koska niiden ämpäreiden ei kuulu olla siellä. (Koska niiden vaan ei kuulu olla siellä!) En koskaan ole näyttänyt tuuraajalle mihin nurkkaan ämpärit kuuluvat, saati perustellut asiaa millään. (Koska sille ei ole mitään perusteita.) Silti niiden pitäisi olla juuri siellä oikeassa nurkassa. Ärsyttää nähdä ne väärässä nurkassa. Mitä se on ajatellut, että tuo on jotenkin parempi paikka säilyttää tyhjiä ämpäreitä? Miksi se on parempi? Onko minun nurkkani huonompi? Olenko minä huonompi?

Niin sanottujen arkituurausten kanssa minulla on alkanut mennä jo ihan kivasti, mutta lomalle lähtö… Tässä kohtaa aivoni säännöllisesti pettävät minut. Jos joku tekee minulle vaikka säännöllisesti sunnuntain aamutallit, uskon hänen pystyvän toimimaan ilman erillisiä kolmisivuisia kirjallisia ohjeita. Mutta jos olen lähdössä pariksi yöksi pois kotoa, tämä uskomus romuttuu.

Jos olen öitä poissa kotoa, kirjoitan kirjallisia ohjeita. Kirjoitan ohjeita, joissa kerrotaan mihin tarhaan hevoset pitää laittaa, vaikka tarhausjärjestys olisi sama kuin joka ikinen sunnuntaiaamu viimeisen kolmen kuukauden ajan. ”Varo, Eppu voi potkia.” Niin kai, se taisi olla juuri tämä sama tuuraaja, joka sen minulle kertoi. Hyvä kuitenkin kirjoittaa se ylös, ettei se häneltä unohdu.

Käydessäni tallilla viimeisen kerran ennen kotoa poistumista, vien yhden talikon turvekasalle, toisen pihaton oven viereen ja yhden siihen kohtaan tallin käytävää, missä talikoita yleensä on. Joku kajahtanut ääni sisälläni huutaa, että ei ne tuuraajat muuten löydä niitä talikoita. Jää karsinat varmaan kuivittamatta, jos ei turvekasalla ole valmiina talikko pystyssä.

Ja hyvänen aika sentään, jos joku tuuraaja ohjeista huolimatta erehtyy! Yhden kerran täyshoitohevosella oli ollut koko päivän väärä loimi tarhassa. Oikean kokoinen ja oikean paksuinen, mutta väärän hevosen loimi. Otin sen väärän loimen illalla pois hevosen päältä hieman kädet vapisten ja tarkistin vauriot. Hevonen ehjä. Loimi ehjä. Minun sieluni: riekaleina.

Tästä alkoi jonkinlainen eheytyminen, ongelman paikallistamisesta (se olen minä!) ja sen myöntämisestä (se olen minä!).

Talikkonatsismissa ei ole hetkeäkään kysymys epäpätevistä tuuraajista. Tässä on kysymys siitä, että aikuisella iällä on vaikea luopua kontrollista ja itse luomistaan pakkorutiineista. Onneksi aikuisella iälllä kroppaa alkaa sanoa ”kiitos ei” seitsemän päivän työviikolle, jolloin mielen on pakko alkaa totutella siihen, että joku muukin pystyy näihin hommiin. Jopa ilman kirjallisia ohjeita. Sanoisin ”jopa paremmin kuin minä”, mutta siihen en ole vielä valmis.

Alan kuitenkin pikkuhiljaa antautua ajatukselle.

Veera Ahlgrén

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista