Talli on myös turvapaikka
Ravivalmentajan seksuaalisesta häirinnästä saaman vankeustuomion ja naantalilaisen tallin seksuaalirikosepäilyjen jälkeen eri keskustelupalstoilla on ilmennyt runsaasti hevosalan itseruoskintaa.
Kohujen keskellä on kuitenkin tärkeää muistaa, että suuressa osassa talliympäristöjä lapset ja nuoret voivat kasvaa harrastuksensa parissa turvallisesti.
Olen yksi niistä, joille talli hevosineen on lapsuudessa toiminut turvapaikkana.
70-luvulla alkoholi kuului aikuisten viikonloppuihin, eikä meidän perheemme ollut suinkaan poikkeus. Perjantaipulloista ei tietenkään seurannut koskaan mitään hyvää, vain sosiaalisia haittoja, riitoja ja väkivaltaa. Ikäviä tapahtumia, joita varsinkaan ala-asteikäisen lapsen ei pitäisi joutua näkemään.
Hevosten keskellä sain olla rauhassa, eivätkä ahdistavat kotiolot puskeneet ajatuksiin kiinnostavien tallitouhujen keskellä. Parasta oli, jos lauantairavit ajettiin jossain kaukana, toisella puolella Suomea. Ravipäivän valmisteluihin ryhdyttiin jo varhain, tosin muutenkin pyöräilin tallille aamukuuden aikaan, jotta pääsin ruokkimaan hevoset.
Päivä venyi pitkäksi, ja oli hienoa palata raveista takaisin myöhään kuulaina kesäöinä. Joskus yhden aikaan yöllä tarhassa leijui kevyttä usvaa, ja päästin hoitohevoseni sinne piehtaroimaan ja syömään heiniä siksi aikaa, kun purin autosta valjaat ja muut varusteet.
Tiesin, että yökolmelta juhlinta kotona olisi jo päättynyt – pullorykelmien keskellä siitä leijailisi muistona enää väkevä punaisen Marlboron ja vanhan viinan lemu. Oli helpottavaa, kun noita viikonloppuiltoja ei tarvinnut kokea omassa huoneessa vain ohuen seinän turvin.
Ne tallit, joissa lapsuusvuosina kävin hoitamassa hevosia, olivat kaikki yli viisikymppisten miesten omistuksessa. Me tytöt saimme olla rauhassa kaikenlaiselta ikävältä häirinnältä. En pitänyt lapsityövoiman hyväksikäyttönä karsinoiden puhdistamista tai muita tallitöitä, vaan ymmärsin hyvin, että tallinpitäjä maksaa kaikki hoitohevoseni kulut. Mielestäni hänen piti saada työpanokseni hyötynä siitä, että roikuin kaiken vapaa-aikani tallilla.
En tiedä, miten hyvin nuo tallinpitäjät tiesivät kotioloistani, mutta kohtelu oli aina rohkaisevaa – virheiden jälkeenkin.
Tällä viikolla pysähdyin ystäväni kanssa muistelemaan menneitä, ja meillä molemmilla oli kokemus samoista talliympäristöistä, joissa ei ilmennyt edes vähäisintäkään epäasiallista vihjailua. Päinvastoin, vuorovaikutus hevosten ja kannustavien hevosihmisten kanssa kasvatti kummasti itsetuntoa. On vaikea kuvitella kehittävämpää kasvuympäristöä kuin hevostalli, jossa annetaan vastuuta taitojen kohenemisen mukaan.
Tärkeä merkkipaalu oli se, kun sain Kuopion ravien varikkoalueella startin jälkeen taluttaa oria ja käydä pesemässä sen yksin pesupaikalla. Mikä luottamuksen osoitus! Samaan aikaan kotona oli käynnissä möykkäjuhlat – ja minä sain olla kaukana onneni kukkuloilla suuresti rakastamastani hevosesta huolehtien.
Koronavuonna asiantuntijoilta kiiri huolestuttavia viestejä siitä, että perheiden päihdeongelmat lisääntyivät. Avuntarve näkyi etenkin A-klinikkasäätiön ja Ensi- ja turvakotien liiton palveluissa.
Hevosharrastus helpottaa tänäkin päivänä monen lapsen ja nuoren hätää.
Erityisesti siksi talleilta pitää karsia lieveilmiöt, kuten kaikenlainen kiusaaminen ja häirintä.
Stiina Ikonen
Päätoimittaja
Juttu julkaistiin 18.6. Hevosurheilun pääkirjoituksena.
