Tauti, joka harvoin paranee

Se on se kaikkein ihanin hulluuden muoto eli hevoshulluus.

Se voi muuttaa muotoaan moneen eri suuntaan, riippuen siitä, millaisten muiden hullujen kanssa seurustelee. Jos pääsee itseään parempaan seuraan, josta saa rajattomasti tietoa, tauti vahvistuu ja muuttuu vakavammaksi vuosi vuodelta. Joillekin se aiheuttaa elinkautisen. Kaikille se aiheuttaa rahan mystistä katoamista mustaan aukkoon, joka vain äärimmäisen harvoin sylkäisee sisuksistaan palautusta.

Miksi se sitten on niin hieno juttu? Miksi hevosen ulkonäkö tekee ihmisen sielulle hyvää, kuten Winston Churchill on sanonut? Miksi hevonen on meidän mielestämme niin kaunis ja vetovoimainen? Myös se takkuinen, pullea ja yltä päältä kurainen poni?

Se on varmaan se katse... ja se lämpö... ja se lempeä puhallus poskella... ja se haju.

Ehkä se on jotain, mitä parhaasta naispääosasta Oma Maa -elokuvan perusteella palkittu näyttelijä Oona Airola sanoi kiitospuheessaan Jussi Gaalassa: ”...kiitos Vapun-Tähti taivaisiin, mun rakas hevonen joka ei ole täällä enää, joka opetit mulle elämästä kaiken olennaisen.”

Vaikka edellä oleva on aika vahvasti lausuttu, se on kuitenkin ihan perimmäisten kysymysten ääreltä.

Hevoselle ei voi valehdella, eikä valehtele takaisin; se opettaa rehellisyyttä.

Se myös opettaa käsittelemään vastoinkäymisiä, sillä niitähän hevosten kanssa riittää ja surua, koska ne useimmiten elävät lyhyemmän elämän kuin me. Jos kohtelemme sitä oikein, se jakaa rajattomasti kiintymystä, joka ei ole lipevää mielistelyä, ja olemalla parempi kuin muiden hevoset se voi jopa kohottaa itsetuntoamme, joka on aivan sallittu tavoite.

Pitääkö kuitenkin olla huolissaan? Kyllä pitää. Minua huolestuttaa, miten hevonen joskus joutuu ihmisen tahallisesta tai tahattomasta tiedon puutteesta tilanteisiin, missä sillä ei ole hyvä olla. Nuo hevosta huolestuttavat tilanteet eivät liity hevosen urheilukäyttöön, tätiratsastajiin, puskapelleihin, teiniprinsessoihin tai miljonääreihin, mutta siitä huolimatta edellä mainitut määreet on liitetty kyseisiin ihmisryhmiin stereotyyppisesti. Jokainen noista tyypeistä on kuitenkin alun perin joutunut hevosen lumovoiman uhriksi, ja jokainen on yrittämässä parastaan pilkkapuheista huolimatta.

Minä olen aina uskonut tiedon valtaan (siksi olen besserwisser ja narsisti, ihan omalla luvallani). Jo hulluuteni alkumetreillä halusin tietää kaiken, mitä hevosesta on dokumentoitu; luin jopa lapsille tilatun Hevoshullun. Edelleen luen ja katson mitä tekevät ne, joiden hevoset haluavat tehdä ihmiselle parhaansa. Sen näkee hevosen olemuksesta, sitä ei voi olla huomaamatta, jos osaa katsoa sydämellä niin kuin Pikku prinssi.

Puskissa lymyää valitettavasti myös ilkeitä ja kaunaisia ihmisiä, joiden puheet ja kirjoitukset likaavat myös hevosen mainetta. Sitäkö hevonen ansaitsee? Eikö hevonen ole oman ihanan hevosiin hurahtaneensa arvoinen? Sen hevoshullun, joka ei halua taudistaan parantua?

Eikö meidän velvollisuutemme ole olla hevostemme arvoisia, lempeitä, viisaita ja fiksuja?

Marjut Andersén

Ratsastusvaikuttaja