Tipaton helmikuu

Tipaton tammikuu on monen uudenvuoden lupaus, joka viittaa voimajuomien käyttöön. Tänä talvena tipaton tammikuu ja helmikuukin on ollut monen hevosihmisen äänetön iltarukous tallin ikkunasta ulos katsottaessa. Lumeton jäinen maa, jossa vesi lilluu kuin kahluualtaassa konsanaan, ei liene yhdenkään hevosihmisen toiveuni. Ei ainakaan tammi-helmikuussa, jos koskaan.

Suomen talvi on mielletty hevosten peruskuntotreenille otolliseksi ajaksi suurine lumipenkkoineen. Nykyiset talvet palvelevat lähinnä ahkeraa uittotreenaria eikä järveä edes tarvita lähitienoille, kun se syntyy sateen jälkeen ihan itsestään ja vieläpä omalle pihalle.

Säälittää ne monet hevostenhoitajat, jotka taistelevat pakkasten sijaan kuraisten ja rapaisten kavioeläinten kanssa.

Pimeässä tarhassa otsalampun valossa erottuu juuri ja juuri kaksi kiiluvaa silmää ja iso kasa rapaisia loimia tai shetlanninponi paksussa talvikarvassa kunnon mutakakkukuorrutuksen ottaneena. Koko illan kestävän puhdistusoperaation jälkeen kaikkien likakasojen alta paljastuu jonkin sortin kavioeläimeksi tunnistettava otus, jota ehtii hetken ihailla vain todetakseen seuraavana iltana aloittavansa saman puhdistusrumban uudestaan.

Lumi – tuo puhdas valkoinen talvielementti – voi olla tulevina vuosina vain tarinoiden legendaa. Uusia innovaatioita hevosten treenaamiseen tullaan tarvitsemaan ihan varmasti. Mitä oikeasti tulevaisuudessa tapahtuu? Onko Lapin miehille ja naisille talvitreenikaudella hevosista ylitarjontaa? Kuinka kauas lumiraja Suomessa tulee pakenemaan? Tässä olisi markkinarakoa ja ideariihtä kekseliäille. Tulevaisuuden treenitavat mietintään. Vain taivas on rajana treeni-ideoille – tai paremminkin voisi sanoa taivas antimineen on juuri se rajoittaja treenaamiselle.

Hevonen ei valita. Se pärjää. Hevonen seisoo tyytyväisenä heinäkasallaan lumessa tahi ravassa. Raveissa ravataan, oli keli mikä hyvänsä. Ratsujen pelastuksena lienee maneesi, jossa Suomen talvesta tai talvettomuudesta ei tarvitse välittää. Piruetti pyörähtää sisätiloissa kelillä kuin kelillä.

Ihminen on se, joka kärsii. Kylmästä, kuumasta, pakkasesta, lumesta ja niistä lukuisista mustelmista persvärkissä, mitä tallille johtavat jäiset väylät niille kaatuessa tarjoilevat.

Mutta kukaan ei ole niin positiivinen kuin suomalainen hevosihminen. Ei anneta pikkuseikkojen masentaa. Vetisestä talvestakin löytyy hyviä asioita. Paska ei jäädy kipattavaan paskakärryyn, joten lantapatteriin kärryä tyhjentäessä kuorma kippaantuu lähes itsestään eikä sitä tarvitse mättämällä auttaa. Toista se oli ennen niinä pakkastalvina, jolloin sai ravimies talikko kourassa tyhjentää lantakuormat ensin karsinasta ja sitten vielä jäätyneenä lantakärrystä.

Sitä paitsi mitä niistä menetetyistä lumitreeneistä ja tapaninpäivän rekiajeluista, kun eihän meillä ole rekeäkään, miettii tämä positiivinen ravihenkilö ja vetää kurapukua päälle talven ajotreeniin.

Sanna Räisänen

Rantasalmi