Blogi – Pesupaikka

Tosielämän Selviytyjät

Katja Ståhl (oik.) on hevoshommissa marinoitu selviytyjä, mikä avitti taivalta kotimaisessa tositv-seikkailussa.

Osallistuin kesällä tv-ohjelmaan nimeltä Selviytyjät. Viime viikolla se alkoi pyöriä televisiossa. Kaikki kyselevät minulta, miten selvisin. No ihan hyvin. Olenhan hevostyttö. Tarkastellaanpa mikä siellä oli niin vaikeaa.

Kuumuus. Käsi ylös, kuka ei ole kärventynyt kentän tai radan laidalla kesähelteellä, aurinkorasva autoon sulaneena, vesipullo trailerin viereen jääneenä? Se on hevosihmiselle aivan normaali tilanne. Jos on pelkkä hiki, sehän on helppoa – yritäpä siihen samaan syssyyn rauhoitella hevosta, joka tosiasiassa haluaa vapauteen, ja mielellään niin, että sinä makaat itkien maassa.

SE on vaikeaa ja raskasta.

Kaatosade. Kättä pystyyn taas, jos on kokemusta siitä, kuinka sade on löytänyt tiensä alusvaatteisiin ja varmasti myös ihon läpi. Ja kuinka samalla yrität pitää nahkaohjista, jotka vain luistavat, koska olet unohtanut hanskat (taas) kaappiin. Sanomattakin selvää, että olet ennen lenkkiä hakenut hevosen mutatarhasta, johon toinen kumisaappaasi jäi seisomaan ilman jalkaa. Nopeasti saapas takaisin jalkaan. Mitä, onko se puolillaan vettä ja paskaa, no nyt ei ehdi miettiä sitä.

Ja mitäänhän ei tietenkään näe, koska sade.

Nälkä. Moni muistaa nuoruudestaan, kuinka tallille tehtiin aina eväät. Se kuului asiaan. Uskon, että äidit liittyvät elimellisesti tähän tapaan. Termospullosta kietaistiin palanpainikkeeksi kupposet kuumaa kaakaota tai teetä. Jostain syystä nämä ajat ovat menneet. Aikuisena sitä jotenkin kuvittelee selviävänsä ilman ravintoa. Aamulla tankataan ja sännätään tallitöihin/lastaamaan hulluja/ajamaan höyrypäitä/ratsastamaan nuoria/klippaamaan panikoitsijoita/lassoamaan varsoja laitumelta ja  seuraavan kerran ihmetellään kahdeksan maissa illalla, että onpa heikko olo.

Jaa niin, tämähän on nälkä, mitä tunnen. Taidankin syödä, siis jos jaksan.

Rankat kisat. Myönnän, Selviytyjien kisat olivat fyysisesti rankkoja. Siellä oli myös täysin mahdollista sanoa, että en jaksakaan, lähden kotiin. Tallilla se ei onnistu. Riehuvaa varsaa ei voi päästää vapaaksi, kun ei enää jaksa pitää. Eläinlääkäriä pelkäävää hevosta ei voi jättää hoitamatta, vaikka henki meinaa lähetä. Vaikeaa kengitettävää ei voi jättää kengittämättä. Selässä on pysyttävä, vaikka pylly lentää. Kottikärryä ei voi jättää pihaan, vaikka se jää jumiin kuraan.

Kaikesta mennään yli jollain ylimääräisellä voimalla, sisulla.

Lika. Olen kuullut talleista, joissa on siistiä kuin laboratoriossa. En ole koskaan käynyt moisessa, enkä mene. Olen paskahousu. Vaikka menen kuinka vastapestyissä tarvikkeissa tallille, sieltä kotiin lähtiessä poskessani on turvetta, tukassa heinää, kynsien alla isänmaata, housuissa ties mitä. Tukassa on kypäräkampaus ja hiki on muodostanut hienon reliefin paitaan. Kainaloissa on cd-kuviot.

Ja sitten kauppaan!

Ihmiset. Kisan ylivoimaisesti vaikein osio. Ihan sama homma tallilla. Kyllähän niiden hevosten kanssa kestää vaikka mitä, mutta entäs ne ihmiset. Musiikkibisneksessä aivan sama: olisi hieno ala, jos ei olisi niitä kiukuttelevia artisteja. Pankit ovatkin jo onnistuneet siirtämään asiakkaat pois konttoreista.

Ymmärtäähän sen – ihmiset ovat todella rasittavia.

Eli ei se niin paha ollut.

Katja Ståhl
Kirjoittaja on toimittaja, hevosenomistaja ja tv-kasvo

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista