Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Tunnistusongelma

Tunnistaako ihminen aina edes omaa kasvattiaan, kas siinäpä kysymys.

Nostalgialla on erityinen sijansa näin poikkeusoloissa, jolloin raveja ei ajeta. Sosiaalinen media on pullollaan vanhoja valokuvia, joista ihmiset tunnistavat aikansa juoksijoita ja myös vähemmän pärjänneitä. Jotkut hevosista paljastuvat ohjastajien henkilöllisyyden kautta, mutta on pakko ihailla niitä, joiden kyky muistaa ja tunnistaa vaikuttaa päivitysten perusteella olevan ilmiömäinen.

Vaikka olen seurannut tiiviisti raviurheilua 70–80-luvun taitteesta, itselleni on haasteellista tunnistaa ennen kaikkea lämminverisiä. Vekseli, Vieteri ja Paavin-Poika tulevat heittämällä, Vokkerista ja Vonkauksesta puhumattakaan. Mutta lämminverisistä taidan tunnistaa ainoastaan At Riskin juoksukuvasta sen etujalan liikkeen perusteella. Myös Martti Keskisen R.A.C.:n hoksaan, koska minulla oli siitä pikkutyttönä keräilykortti.

Kun tunnistusjupakka lehahti ilmoille pari vuotta sitten, olin aikeissa pakinoida siitä, kuinka poden henkilökohtaista tunnistusongelmaa. Järki sanoi, ettei vakavalla asialla leikitä, joten jäi silloin kirjoittamatta.

Henkilökohtainen tunnistusongelmani on se, etten tunnista vieraalla treenissä olevia omia hevosiani.

Ne ovat kaikki olleet tummahkonruunikoita, niillä on kaikilla ollut otsassa pieni tähti ja toisessa takajalassa valkoinen sukka. Eli tismalleen samannäköisiä kaikkien muiden lämminveristen kanssa.

Ensimmäisen oman hevosen – kimpassa tosin – hankin yli 20 vuotta sitten. Sen hankinta oli oma lukunsa: kauppa syntyi ilman asiantuntijoita ja vähän pimeässä tallissa. No, sillä lailla se ostos ei mennyt pieleen, että myöhemmin ammattimaisemmin hankittuna lopputulos on ollut aivan sama: hirveän lahjakas hevonen, jolla on kaikenlaista huonoa tuuria, jolloin se ei pääse koskaan esittämään sitä todellista superhevosta, joka sen sisällä asuu.

Kun katselen vanhoja kuvia tästä kotisiitosoriin huippulahjakkaasta jälkeläisestä, joka tienasi radoilta kuudessa vuodessa 50 euroa, se näyttää tismalleen samalta kuin kaikki myöhemmät hevoseni. Ruskea, tähti päässä ja valkoinen sukka. Koska se oli treenissä paikassa, jossa muut olivat suomenhevosia, en ymmärtänyt ongelmani syvyyttä.

Ensimmäinen kasvattini syntyi mustanruunikkona, joten siinä oli sentään ainekset vähän erinäköiseen hevosen. Mutta kuinkas sitten kävikään, se tähtipää vaaleni samaan kastiin muiden ruunikoitteni kanssa. Siihen aikaan ei vielä hävettänyt käydä valmentajan luona kyselemässä, että missäs tarhassa se tammani nyt taas tarpookaan.

Nykyisessä ammatissa tällainen tunnistusongelma on nolo. Kuvittelen joka kerta kysymysmerkin valmentajan pään yllä: Millainen hevoslehden päätoimittaja ei tunnista omaa hevostaan?

Siksi olen kehittänyt metodeja välttämään kiusalliset tilanteet. Kerran tupsahdin sovitusti ravitallille tuomaan hevoselleni porkkanoita. Valmentaja oli juuri tyhjentämässä lantalaa ja huiskautti kädellään tarhoihin päin osoittaen, että tuolla se on.

Katsoin putkiaitariviä, jonka varrelta kurkisteli samasta puusta veistettyjä lämppäreitä.

Treenari oli onneksi hommansa loppumetreillä ja näytti siltä, että hän lähtee kanssani hevosen luo. Liimauduin melkein kylkeen ja olin koko ajan häntä puoli jalkaa perässä, jolloin osasin asetella askeleeni oikeaan suuntaan, ikään kuin tietäisin, missä polle on. Hitaasti edeten en paljastanut tietämättömyyttäni.

Alkutalvesta menin vipuun myös Vermon varikolla. Lähdin seuraamaan lämmittelyn jälkeen montélähdön osanottajaa, jonka arvelin olevan oma hevoseni. Oli siis pimeää enkä ehtinyt nähdä voilokin numeroa. En vielä silloin tuntenut ulkonäöltä ratsastajaakaan, joten kun pääsin katokselle ja hevonen oli jo peitetty loimella, olin yhä epävarma, lieninkö oikeassa paikassa.

Raveissa on siitä kivaa, että ihan kenen kanssa tahansa voi jäädä juttelemaan hevosista. Niin tein, ja muutamalla ovelalla kysymyksellä selvisi, että olenkin vastustajan tontilla. Kehaisin kilpakumppanin lämmitystä ja luikahdin vastakkaiselle katokselle.

Sitä ennen olin lähettänyt omistajakimpallemme videopätkän väärän hevosen lämmittelystä. Läpi meni.

Ehken ole probleemani kanssa ainoa.

Stiina Ikonen

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista