Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Tuomitsemisen kulttuuri

Janne Ekholm kirjoittaa tunnistuskohusta Hevosurheilun Pesupaikka-blogissa. Kuvituskuva.

”Meidän hevosurheilun ystävien ei kannata purkaa omaa pahaa oloa tuomitsemiseen ja negatiivisuuden lietsomiseen. Valtiolla ja organisaatioilla on sitä varten omat järjestelmänsä.”

Naapurini ajaa kotikadullani kamalan kovaa. Samalla kadulla, tai ainakin sen läheisyydessä leikkii paljon lapsia. Minusta kaaharia pitäisi sakottaa tuntuvasti. Oikeastaan häneltä voisi ottaa kortin pois. Myös auton kotimaiset kilvet voisi ottaa pois. Ajakoon amerikanraudallaan jatkossa jenkkilässä.

Pitäisikö minun vielä ryhtyä keräämään nimiä adressiin hänen ajo-oikeutensa eväämiseksi? Ainakin haluaisin, että kaikkien Haarikkakadulla ylinopeutta ajaneiden nimet julkaistaisiin kootusti yhtenä julkaisuna. Pääsisivät muutkin naapurit paheksumaan. Ryökäleet ajavat vielä tuunatuilla autoilla, kun itselläni on vain perhefarmari.

Kuulostiko koomiselta? Miksi me sitten itse haluamme nostaa oman sormen syyttävästi hevosten tunnistusgatessa? Rikkeitä on tehty, mahdollisesti rikoksiakin. Hippos hoiti alkuhapuilun jälkeen asian jämäkästi ja viranomaiset hoitavat lopun. Meidän hevosurheilun ystävien ei kannata purkaa omaa pahaa oloa tuomitsemiseen ja negatiivisuuden lietsomiseen. Valtiolla ja organisaatioilla on sitä varten omat järjestelmänsä.

Ryökäleet ajavat vielä tuunatuilla autoilla, kun itselläni on vain perhefarmari.

Mitä me ajattelemme, kun luemme koiralehdestä, tai keskustelupalstoilta yksittäisen koiraharrastajan eläimen – harrastekaverinsa huonosta kohtelusta? Ainakin minulle tulee mieleen, että koirat on parempi pitää lemmikkinä, eikä kiusata tavoitteellisessa harrastustoiminnassa. Eläimien käyttäminen harrastustoiminnassa ei ole nykyisessä, eikä tulevaisuuden yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Tämän saman kysymyksen nosti esiin myös valmisteluvaiheessa oleva uusi eläinsuojelulaki.

Synnytämmekö negatiivisia asioita esiin nostamalla ja samaa lajia harrastavia syyttämällä alan ulkopuolisille mielikuvia lajimme turmiollisuudesta ja sopimattomuudesta nykyajan yhteiskuntaan? Ainakin ilmeinen riski tästä on olemassa.

Haluammeko hyvää lajillemme? Uskon niin. Tämä laji on vain niin suuri, että koemme kaikki tunteet sen ympärillä vahvoina ja voimakkaina. Jos minulle rakkaassa lajissa joku tekee rötöksiä, häntä kuuluu tuomita ankarasti, jotta lajimme maine pelastuu. Minun kotikadulla kuuluu kaahailusta sakottaa kovemmin kuin naapurikunnassa. Inhimillistä. Se ei vain näytä hyvältä ulkopuolisin silmin. Julkisesti asioista kirjoittamalla ja keskustelemalla me nostamme oman lajikritiikkimme näyteikkunalle. Tältä samalta näyteikkunalta lajin ulkopuoliset luovat mielikuvansa harrastuksemme laadusta ja houkuttelevuudesta.

Mikä minä olen tuomitsemaan ketään tuomitsemisesta? En mikään. Haluaisin kuitenkin nostaa esiin, että raviurheilua tarkastellaan nyt instituutiona monitasoisemmin kuin koskaan aiemmin. Raviurheilu on eläimien hyvinvointia, elämysteollisuutta, Veikkausvaroin tuettua toimintaa, työllisyyttä ja maaseudun rakennemuutoksen hallintaa.

Meidän kaikkien lajia rakastavien kannattaa ottaa huomioon monitasoiset vuorovaikutuspinnat. Lisäksi joudumme hyväksymään, että ulkopuoliselle tarkkailijalle asiat ovat juuri niin hyvin tai huonosti kuin ne näyttävät olevan. Siksi on tärkeää, että me emme itse alleviivaa ja näytä kaikkia lajimme nurjia puolia.

Naapurini auto on aika hieno. Taidan pestä omani. Kotikadullani ei ole sattunut tänä vuonna yhtään onnettomuutta.

Janne Ekholm
Kirjoittaja on yrittäjä ja kiertotalouden projektipäällikkö.

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista