Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Varsani, hevoseni

Kuvituskuva

Pidin sitä nimikkohevosenani – jos nyt nimikkona voi pitää sellaista, jolla ei ole nimeäkään. Joka tapauksessa tämä varsa, tämä hevonen oli se, joka kruunasi lapsuuteni ja nuoruuteni ja saa sen vieläkin näyttämään säteilevältä.

Syntyi varsa. Se oli Tähden neljäs varsa. Muut varsat olivat olleet vaaleita liinaharjoja, mutta tämä oli ruskea kuin Tähti itsekin. Vain valkoinen tähti puuttui otsasta. Muuten se oli aivan emonsa näköinen.

Mikäpä on hellyttävämpi olento kuin hevosen varsa. Honteloilla jaloillaan liikkuen se alkaa tutustua maailmaan, uskaltautuu jo vähän kauemmaksi, tulee uteliaana lasten luo ja antaa heidän hiukan hipaista itseään, palaa sitten emoaan tökkimään ja äidinmaitoa etsimään. Mahtaa olla maailman suloisimpia vauvoja tällainen eläinlapsi. Juuri sellainen olento oli tämäkin varsa, nimetön lemmikkini ja ystäväni.

Se nimen antaminen oikeastaan unohtui. Muut varsat olivat saaneet nimensä aivan helposti ja itsestään. Orivarsa Into oli syntynyt Inton päivänä. Ensimmäisen varsan nimi oli ollut Lento–Uljas ja enteellinen nimi varsalle, jonka nähtiin myöhemmin kiitävän upeaa laukkaa laitumella. Tälle varsalle ei heti keksitty mitään nimeä eikä se tuonut sitä syntyessäänkään mukanaan. Sillä ei ollut minkäänlaista läiskää, pilkkua eikä tähteä, jonka mukaan sitä olisi alettu nimittää. Ja kun nimeä ei annettu heti, ei sitä myöhemminkään osattu tehdä. Näin se jäi nimettömäksi. Mutta kotieläimenkään on vaikea tulla toimeen kokonaan ilman nimeä. Niinpä minun oli ajatuksissani joskus nimitettävä sitä Ruskoksi sen ruskean värin mukaan, mutta ääneen en sitä koskaan lausunut. Näin tämä hevonen ei koskaan päässyt osoittamaan sellaista viisautta, että se olisi oppinut tuntemaan nimensä. Sitä ei koskaan kutsuttu nimeltä.

Me ystävystyimme, varsa ja minä, aivan hiljalleen ja huomaamatta. Nuoren hevosen elämä on melko mukavaa; saa vain kirmailla laitumella, kun vanhempi hevonen haetaan työntekoon. Minä tietysti siihen leipäpalan kanssa varsaa hyvittelemään. Vähitellen viivyimme toistemme seurassa yhä kauemmin, minä hevosen kaulassa riippuen ja sitä hyväillen ja hevonen siitä hyvillään, joskus huulillaan vaatteitani hamuten. Aikaa myöten aloimme seurustella yhä useammin.

Jo lähestyessäni laidunta kuulin kaukaa hirnahduksen. Sieltä laukkasi heponi kaviot maata tömistäen. Jollei minulla joskus ollut leipäpalaa, niin ainakin nyhdin sille tuoretta heinää ojan pientareelta. Aidan takanahan ruoho oli mehevämpää kuin laitumella.

Kesä on suloinen sekä kasvavan lapsen että kasvavan hevosen tajunnassa. Mutta kesään kuuluu pieniä kiusoja. Niitä ovat kärpäset ja paarmat. Ne ovat niin häpeämättömiä, että tunkeutuvat ihan silmiin. Hevosen silmät ovat kosteat, ja niistä vuotaa helposti kyyneliä. Niitä minä pyyhin ja voitelin ja hoitelin tulehtuneita silmännurkkia. Ajoin paarmat ja kärpäset pois, ja hevonen kyllä tuntui ymmärtävän, mistä oli kysymys.

Vanhemmat veljet ratsastivat joskus Tähdellä, joka oli vireä, vaikkakin vähän äksy ja arvaamaton hevonen. Minullakin oli ratsastushaaveita. Eräänä päivänä halusin toteuttaa ne ja ratsastaa ikiomalla lemmikilläni, joka ei silloin vielä ollut edes täysikasvuinen. Muistan hyvin, missä ja miten se tapahtui.

Laidun oli silloin riihen luona eikä enää tuvan ikkunan alla. Siinä olimme taas kahden puolen aitaa, parivuotias varsa ja minä. Kohta olin jo aidan päällä. Hevoseni vaikutti niin kesyltä ja kiltiltä, että arvelin sen toivovan minun nousevan sen selkään. Mietin ja epäröin, uskaltaisinko. Tiesin hyvin, että hevosella pitäisi olla ohjakset. Jos nousisin sen selkään, en voisi pitää kiinni muualta kuin kaulasta.

Uskalsin kuitenkin, vaikka tiesin olevani vaarassa, jos hevonen säikähtäisi ja lähtisi laukkaamaan. Mutta luottamukseni siihen oli niin suuri, että olin ratsailla ennen kuin huomasinkaan. Eikä se pettänyt minua. Oikeastaan se käyttäytyi liiankin säyseästi; kävelipähän vain muutaman kymmenen metrin päähän keskemmälle laidunta, pysähtyi sitten, jäi seisomaan ja käänsi päänsä sivulle päin ihmetellen jalkaani, joka riippui sen kyljellä.

Oli lauantai-ilta, ja Palomäen perhe oli tulossa saunaan. Jo kaukaa naapurin emäntä huusi: ”No, tyttö, tuletkos nyt äkkiä pois sieltä varsan selästä!” Ja minä tulin. Ehkäpä tulin ihan heti, sitä en tarkkaan muista, mutta ratsastusyritykseni tuli julki, ja sain tietysti nuhteita uhkarohkeudestani.

Hevonen oli liian kesy, ja siitä syystä se aiheutti harmia ihmisille, jotka eivät sitä ymmärtäneet. Se ei pitänyt ihmistä herranaan vaan vertaisenaan. Kun sitä ruvettiin opettamaan työhevoseksi, tapahtui sellainen vahinko, että se pääsi karkaamaan ja juoksenteli silmittömästi pitkin tietä, peltoa ja metsää rikkonaiset kärryt perässään kunnes takertui kiinni. Jokainen hevosten tuntija tietää, että hevonen, joka on päässyt nuorena karkaamaan, yrittää sitä aina. Siitä tulee työhevosena vaivalloinen ja vahdittava.

Äitini piti hevostani ilkeänä kiusanhenkenä, kun se ajeli laitumella lehmiä ja vasikoita sekä häiritsi lypsyä, joka kesäiltoina tapahtui ulkona. Mutta minä ymmärsin lemmikkini sielun syvyyksiä mielestäni paremmin. Vasikoiden ajelu oli pelkkää elämäniloa, ja ihmisystävällisenä se tietysti saapui sinne, missä ihmiset puuhailivat, siis lypsypaikallekin.

Joskus sain ihan salaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hevonen oli oppinut pitämään omanaan kaikkea ihmisille kuuluvaa.  Siitä aiheutui väärinymmärrystä, joka oli harmillista kummallekin osapuolelle.  Joskus oli vaatteita aidalla kuivumassa.  Ne se tietenkin otti suuhunsa ja pureskeli rikki.  Kerran äitini oli taas lypsämässä.  Hän oli asettanut maitotonkan siivilöineen aidan toiselle puolelle sellaiselle etäisyydelle, ettei hevonen sitä tavoittaisi, mutta hän itse ulottuisi kaatamaan maitoa siivilään aina lehmän lypsyn jälkeen.  Hevonen, pitkäkaula, siihen kurkottelemaan ja sai kuin saikin siivilän hampaisiinsa, kuljetti sitä hetken suussaan pudottaen sitten maahan.  Ilkimys sai kyytiä eikä varmaankaan ymmärtänyt, miksi.  Sen mielestä tällaiset temput olivat normaalia yhteydenpitoa ihmisiin.  Äitini vielä muisti vuosikymmenien kuluttua, miten hän sai kesken lypsyn lähteä siivilää pesemään, kun hevonen, ainainen kiusantekijä, sai sen suuhunsa.

Kului muutamia vuosia.  Tarvittiin kahta työhevosta.  Toisena palveli Tähden rinnalla tämä nimetön nuorempi hevonen.  Ei sitä minään hyvänä työhevosena pidetty, mutta kun sen luonne tunnettiin ja sitä osattiin käsitellä, se siinä tehtävässä menetteli kuitenkin.  Vartuin ja vanhenin itsekin, mutta hevosestani en vieraantunut.  Koulusta tultua leipäpala käteen ja talliin.  Myöhemmin tallissa käynnit harvenivat, kun kotiin koulupaikkakunnalta pääsi vain kerran viikossa.

Sitten tuli traktorikausi, ja kaksi hevosta tuntui olevan liikaa. Puhuttiin nuoremman hevosen myynnistä.  Pelkäsin, että siitä tulisi totta eikä pelkoni ollut turha.  En asunut enää kotona, kun se oli tapahtunut.  Sain tietää, minkä nimiselle isännälle hevonen oli myyty.  Hänen talonsa oli kaukana pitäjän toisella laitaa.  Emme siis enää tavanneet, hevoseni ja minä.  Mitäpä muuta saatoin toivoa kuin sitä, että lapsuuden ja nuoruuden rakastettuni olisi joutunut ystävälliselle ja ymmärtäväiselle ihmiselle.  Usein aprikoin, mahtaisiko se vielä tuntea minut, jos tapaisimme, ja kun aikaa kului vielä enemmän, arvailin, vieläkö se olisi elossa.

Tietoa oli maaseudulla 1950-luvun puolivälin tienoilla vaikeaa saada, sillä kulkuyhteydet olivat huonot eikä puhelimiakaan ollut kuin harvassa talossa.

Mitä jää ihmiselle tällaisesta rakkaussuhteesta, jonka toisena osapuolena on ollut eläin? Jotain siitä jää sellaista, joka lämmittää ja valaisee koko elämän ajan.  Kun on saanut tuntea yhteenkuuluvuutta ymmärtävän ja tuntevan eläimen kanssa, se on yhtä ihmeellistä kuin ihmissielun avautuminen ystävyydelle.  Ja koska minulla on vakaumus, että tämä maailma ja koko maailmankaikkeus on sillä tavoin rakennettu, etteivät rakkauden siteet katkea koskaan, uskon meidän vielä kohtaavan.  Ehkäpä olemme silloin niin vapaat ajan ja paikan rajoista, etten voi edes kysyä, missä ja milloin se tapahtuu.  Tätä kirjoittaessani olen syventynyt ystäväni muistoon niin voimakkaasti, että olen jo kuulevinani hirnahduksen taivaan laitumella.

 

Pirkko Siirilä

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista