Blogi – Pesupaikka Pesupaikka

Varusteharrastaja

 

Hevoselle tavaroiden ostaminen on paljon mielekkäämpää kuin itselle. Kuva: Marjukka Mahlamäki

Rakastan ostamista. Mielestäni olisin yksi parhaimmista lottovoittajista, koska osaisin todellakin panna rahan kiertämään. Voitostani hyötyisi etenkin hevosala, koska siihen suuntaan pankkitilini saldo usein pienenee.

”Harrastus, joka ei vie kaikkea rahaa, ei ole mikään oikea harrastus”, joku viisas muinoin totesi. Aivan samaa mieltä. Arvatkaapa paljonko ketutti, kun jouduin laittamaan rahaa kiinni uuteen laituriin, enkä voinut ostaa hevoselleni uusia suitsia, muutamaa loimea ja satulahuopaa niiden kymmenen olemassa olevan seuraksi?

Ja nyt kotona hajosi vielä vesipumppu. Tarvitsenko oikeasti juoksevaa vettä, asunhan järven rannalla? Olisi niin kiva suunnitella hevosen kanssa jotain reissua tai vaikkapa ostaa sille mittatilaussatula.

Olen varusteurheilija. Tai itse asiassa en ole urheilija, vaan harrastaja, joka tykkää keräillä. Olen hevosharrastuksen aikana keräillyt vaikka mitä: itselleni sopimattomia tai viallisia hevosia, eläinlääkärilaskuja – johtuneet edellisistä tai vain huonosta tuurista – ötökkämyrkkyjä, satulahuopia, loimia ja kuolleen hevosen jouhia laatikkoon.

Olen myös kerännyt kokemuksia hyvin ja huonosti menneistä hevoskaupoista. Joku voisi sanoa, että olen maksellut oppirahoja.

Ensimmäistä hevosta ostaessani olin niin rakastunut, ettei järjen ääni kuulunut sydämeni pamppailun takaa. Ostotarkastuksen suorittanut eläinlääkäri ei suositellut hevosen ostamista siinä ilmenneiden vikojen takia. Halusin hevosen, joten otin toisen mielipiteen. Toinen lekuri totesi – hevosen edellisen kerran kuukausia aiemmin nähtyään – että kyllä tämä voi mahdollisesti kestää. No sitähän minäkin, mahdollinen on tarpeeksi hyvä. Rahat tiskiin ja polle kyytiin.

Kuten arvata saattaa, iloa ei kestänyt kauaa. Ne vähäiset terveet hetket antoivat kuitenkin sen tunteen, joka on tämän harrastuksen juttu. Se endorfiinien ryöppy, kun hyppäsin ensimmäistä kertaa 125 senttimetriä korkean esteen yli tai kiisin intoa puhkuvalla hevosella maastoradalla. Ei niitä fiiliksiä mitata rahassa, ja voisi rahan käyttää huonomminkin. Älkää vaan kysykö läheisiltäni miten.

Hevoselle kokeiltiin irapit, peeärpeet, tildrenit sun muut, ja minä kokeilin luottorajaani. Yhteinen aika jäi kovin lyhyeksi, ja pankkitilin saldo näytti rapsakkaa miinusta.

Muutama ostotarkastus, väärä hevosvalinta, eläinlääkärilaskupino ja vuosi myöhemmin löysin tasolleni sopivan, ihanan punaisen tamman, joka on vielä perusterve. Edelliset epäonnet katosivat mielestä, kun avasin ensi kertaa uuden hevoseni karsinan oven.

Siitä tunteesta, kun huudat hevosta tarhan ulkopuolella, se nostaa päänsä ja lähtee kävelemään luo, pulitan mielelläni. Eikä mikään voita sitä oloa, kun viilettää täyttä laukkaa maastossa tai hyvän valmennuksen jälkeen hyppää alas selästä onnellisena.

Tokihan hevoseni mursi jalkansa juuri ennen suunniteltua kisakauden aloitusta, mutta kuntoutuksen aikana sain rutkasti lisää hevosenomistajan oppia, ja nyt minulla on taas terve polle.

Se vanha sananlasku: ”Ennen oli aikaa ja rahaa, nyt on hevonen”, ei muuten pidä yhtään paikkansa. Sen pitäisi mennä: ”Ennen oli aikaa ja vähän rahaa, nyt on hevonen, tiiviit suhteet eläinlääkäriin, hienot varusteet ja luottoraja tapissa.”

Henna Siponen
Toimittaja
henna.siponen@hevosurheilu.fi

Lisää Hevosurheilua? Tilaa lehti täältä.

 

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista