Blogi – Reipin pehtoorin ploki

Osta elämän tarkoitus

Kuvituskuva, suomenhevonen. Kuvaaja: Jarno Unkuri

Isä oli surullinen mies. Fyysisiä sairauksia pahempi vaiva oli masentuneisuus ja kaikille elämänalueille tunkeva ilottomuus, jonka olin huomannut jo pikkupoikana. Syynsä hänelläkin oli, mutta tämän tarinan pointti on muualla. Oli nimittäin yksi asia, josta isäkin oli joskus innostunut. Ne olivat hevoset. Jonkinlaista verenperintöä hän uskoi itsellään olevan, mallioppimista se ei ainakaan ollut, sillä isänisä oli kuollut isän ollessa kaksivuotias. Isänisäni oli ollut jonkin sortin hevosajuri ja hevoskauppias. Isällä oli 80-luvulla aikuisen elämänsä aikana joitakin harrasteravureita, joita hän itse valmensi. Hevoset jopa voittivat raveissa muutaman kerran, mutta se oli sinänsä sivuseikka. Tärkeintä hänelle oli varmasti hevosharrastuksen tuoma mielekäs tekeminen. Parhaimmillaan oli jotain mitä odottaa.

Ennen starttia tuli mukavasti jännitystä arkeen, mutta isä oli myös kärsivällinen, eikä kiirehtinyt hevostensa kanssa. Kävin silloin itse raveissa lähinnä pelaamassa, mutta muistan jo silloin ajatelleeni, että jotain näissä eläimissä täytyy olla, kun ne saavat maailman surullisimman miehen paremmalle tuulelle ja pysyttelemään ravipäivinä selvin päin. No, joskus saattoi varmaankin olla tavallista tukevampi kankkunen tai hoolia veressä, mutta kuitenkin isälle harvinaista yritystä kuivatteluun oli. 90-luvun puolella hevoset jäi kokonaan isän elämästä. Kaikki muukin jäi, vaikka ikää oli vasta vähän yli viisikymppiä. Isä jäi neljän seinän sisälle pullon kanssa, poistuakseen vain viinakauppaan ja takaisin.

Olin jo vuosia sitten päättänyt, että en enää yritä piristää isää, hän voi tehdä elämällään mitä haluaa. Mutta vielä viimeisen kerran peruin lupaukseni. Soitin isälle ja pyysin häntä lähtemään kanssani ajamaan erään kaverini hevosta. Kun laitettiin hevosta valjaisiin, isä oli harmaa ja hikoili. Istuttiin koppakärryihin ja käytiin lenkillä.

”Onko mukavaa, pitkästä aikaa?” kysyin.

”No joo, onhan tämä”, isä vastasi.

Ja mitäpä siihen muuta voisi vastatakaan, vaikka näin isästä, ettei enää ollut. Lasittuneisiin harmaiksi muuttuneisiin silmiin ei syttynyt sellaista kipinää kuin joskus kymmenen vuotta aiemmin.

”No mitä mieltä oot, voisitko vielä joskus yrittää… Olla vaikka selvinpäin ja hommata jonkun hevosen? Touhuilla sen kanssa, sullahan olis aikaa”, maalailin visiota.

”Niin, en minä tiedä, vaikeeta vois olla”, isä vastasi ja katseli muualle.

Riisuin hevosen lenkin jälkeen, isää puhallutti melko lailla. Eikä sitä hevosta enää tullut, isä kuoli aika pian ajolenkin jälkeen. Minäkin pidin vuosia taukoa hevosista, kunnes pehtoorin työt Reipin tilalla toivat ne elämääni takaisin. Ostin kuusi vuotta sitten ensimmäisen hevoseni ja nyt niitä on… Useampia.
Täytyy sanoa, että ymmärrän isää aina vain paremmin. Iloa ja merkitystä ne elämään tuovat. Eikä sitä tuo yksittäinen menestys, vaan kokonaisvaltainen elämä hevosten kanssa. Hevosen kasvun, oppimisen ja kehittymisen ihme, suuren eläimen voima ja palvelualttius, jonka valjastaminen omaan käyttöön tuntuu kuin voima olisi omaa. Tai leikkiä jumalaa, toteuttaa visio tietynsukuisesta varsasta, jonka näkee syntyvän, kasvavan ja kehittyvän. Tai kipeä, aivan liian nopeasti tehtävä luopumisen päätös parhaasta työkaverista. Ne vähemmän mukavatkin hommat kuuluvat kuvaan. Valot ja varjot.

Jos joku väittää, ettei elämän tarkoitusta voi saada rahalla, niin paskaa hän puhuu. Kyllä voi. Voi ostaa hevosen.


Muita Reipin pehtoorin plokitekstejä pääset lukemaan täältä.

TARTTI RUUNA

sdr

Raviurheilu on oma maailmansa, sanotaan. Tämä näkyy ja kuuluu raviurheilusta kirjoittavien ja puhuvien ihmisten parissa. Jos haluat tulla katu-uskottavaksi raviäijäksi tai ravimuijaksi, haluan antaa sinulle muutamia etikettiohjeita keskusteluun kokeneiden ravi-ihmisten kanssa.
Nämä voivat kuulosta pilkunviilaukselta, mutta raviurheilu on lukemattomien pienten yksityiskohtien taidetta.
Nyt keskitymme kielenhuoltoon puheen ja kirjoittamisen saralla. Tärkeää on ymmärtää ravimaailman yleinen asenneilmapiiri, jonka sisäistämällä on helpompi soveltaa oppimaansa käytäntöön. Ansiokkaita ravitermisanastoja löytyy internetistä esimerkiksi täältä:

Pukeutuminen ja yleinen käytösetiketti ruokavaliosuosituksineen saa oman tilansa toisella kertaa.

TARTTI
Karkein virhe, mitä voit tehdä, on puhua kilpailusta tai startista. Älä koskaan käytä kaksoiskonsonantteja puhuessasi ravi-ihmisten kanssa. Se on elitististä ja vastenmielistä. Startti on tartti ja pruuvi on ruuvi. Asiantuntemustasi tehostaaksesi voit myös jättää sanojen välistä kaksoiskonsonantit pois. Eli näin: ”Tamma oli ruuvisa hyvä, mutta tartisa huono.”

RATALLE
Jos puhut raviradasta, älä koskaan koskaan vie hevostasi ”radalle”. ”Vein orihin ratalle.”, on oikea ilmaus. Yleisohjeena voidaan todeta, että D-kirjaimen voit jättää ravikieltä puhuessasi kokonaan pois.

PÄÄVEHKEET
Älä käytä sanaa suitset, koska se viittaa ratsupellejen maailmaan. Vaikkakin ravimaailma on naisistunut ja ratsastuksenkin on huomattu olevan loistavaa valmennusta monille ravureille, liika on aina liikaa. Suitset on ”päävehkeet”, ”päittet” tai jotain muuta. Mutta ei suitset. Älä käytä myöskään sanaa ”vyö” Häntävyö on ”häntäremmi”. Ajopiiskasta omakohtaisesti miellyttävin kiertoilmaus on ”vitta”. Se tuo mukavasti lapsuusmuistot mieleen.

HANKURI
Ravihevosilla ei ole kesäihottumaa. Joku voi olla hankuri, paitsi siitosoriit.

HÖLKKI
Mitä parempi hevonen, sitä vaatimattomammin ja vähättelevämmin siitä pitää puhua. Koskaan ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Ura on ohi ja vahingoniloisia kyselijöitä riittää. Tai startin jälkeen tullaan kyselemään, että ”Mikäs nyt, pistin peliä tammallesi, mutta ei oikein kulkenu…” On hyvä tiedostaa, että jos olet kehunut hevosta, eikä se pärjääkään, olet tavallaan velkaa pelurin häviämän summan hänelle.
Positiivisimmillaan voit sanoa hevosestasi, ”ihan normaalin oloinen”, mutta sitten epäillä radan sopivuutta, lähtörataa, lähtötapaa ja kehua vastustajia. Tai näin: ”Jos kaikki sattuu kohralleen ,vähä voiraa pärjätä. Mutta eihän näistä koskaan tiärä.”

Jos haluat ottaa kehun vastaan niin positiivisesti kuin mahdollista ylivoimavoiton jälkeen, voit sanoa. ”No joo, tänään se hölkki ihan mukavasti.”

JAKSU

Ilmaus on suhteellisen uusi. Hevosesta, joka jaksaa jyskyttää tasaisen reipasta vaikka kolmekymmentä kilometriä, voidaan sanoa: ” Sillä on mukavasti jaksua.” Ravimedioissa käytetään ilmausta ”jakso”. Voisi olettaa, että ”jakso” tarkoittaa ”pätkää”-pätkänopeutta tai sitä, että jaksaa juosta vain osan matkasta. Mutta ei, ”jakso” tarkoittaa väsymätöntä hevosta.

Ja jos tällainen väsymätön Köppinen tai Naputus joskus väsyy, voi todeta, että ”siltä pitää kattoo veret.”, tai ”käyttää linikalla”. Ja jos käytetään hevosta eläinlääkärin luona, kannattaa ensisijaisesti käyttää jonkun tietyn meritoituneen eläinlääkärin nimeä. ”Käytettiin ruuna Houtulla.” Sinun pitää tietää kuka on Houttu tai Tupamäki.

MUKAVAN PÖRHEE
Varsinkin suomenhevosiin näitä hevosia silloin tällöin sattuu. Tämän päivän ravureissakin niitä on. Ne käyvät kuumana ja pullaavat. Ovat jopa hengenvaarallisia. Raviohjelmissa on muodissa ilmaus ”väkivaltainen”. ”Perttusella on pitkät kolme minuuttia, Ravituuli on väkivaltainen ajettava.”, sanoi Kari Lähdekorpi.
Älä käytä tallialueella näitä dramaattisia termejä. Ravimies on julkisella paikalla tohtoritason vähättelijä. Voit sanoa silmämuniaan muljauttelevasta ryöstäjästä: ”On mukavasti ohjilla.” ”On hyvin kuulolla.” ”Mukavan pörhee ajettava” tai ”Pikkusen leukava”. Mutta älä liioittele vaaramomentteja. Kunnon kuskilla pitää olla käsivarret siinä kunnossa, että hevonen voi niihin vähän nojata.

MUKAVASTI LUONNETTA
Jos omistat suomenhevosoriin, joka on mahdoton käsitellä, ja jonka ruunausta välttelet kuninkuusravien toivossa, se on ”luonteikas”. Arjen toimissa sinulla pitää olla silmät selässäsi, sillä ori odottaa koko ajan tilaisuutta päästä laumanjohtajaksi tappamalla sinut. Talutettaessa se kulkee koko ajan kahdella jalalla, ja monta läheltäpiti tilannetta on ollut. Kerran jouduit ravipaikalta sairaalaan jäädessäsi orisi ja vieraan tamman väliin. Alkuesittelyissä ori esittelee joustavan ravin sijasta sukukalleuksiaan, eikä volttaus onnistu tammojen vuoksi. Kilpailurutiinia vaan, niin kyllä se siitä. Pikkusen luonnetta pitää olla, muuten ei pärjää.

RUUNA, TAMMA, ORIHI, ORII
Älä koskaan puhuttele hevosiasi niiden nimillä. Voi käydä ruunan kanssa ratalla, tai ilmoittaa tammasi tarttiin. Nimeä käyttämällä tavallaan aliarvioit toista keskustelijaa. Vaikka hevosesi olisi ollut vuoden tauolla, oikea ravimies kyllä tietää, kenestä puhut. Tai ainakin näyttelee tietävänsä.
Varsasta ja kilpailemattomasta nuoresta hevosesta voit käyttää tarkentavaa ilmausta sen isän mukaan, ”Vieskeriläinen” tai ”Tuiskutopilainen”.

YHDYS SANAT
Jos kirjoitat autenttista ravikieltä, tärkeintä sääntö on, että yhdysanoja ei ole olemassa. ISOJEN, pienten ja isojen alkukirjainten käytössä kannattaa olla suurpiirteinen. Välimerkeistä voit käyttää ainoastaan pistettä ja huutomerkkiä.

HEVOS KAUPAT
Jos esimerkiksi myyt hevosia hevostalli.netissä, laita useampi hevonen samaan ilmoitukseen otsikolla: ”Eläke ukko vähentää”, sitten vaan puhelinnumero alle. Hevosten nimiä ja tietoja annetaan vasta puhelimessa. Ja jos joku soittaa, yksikään hevonen ei saa olla myynnissä alle kymppitonnilla. Jos hintavuutta ihmetellään, sanot vain, että ”elä osta huonoa, sellasta märännyttä ei kannata ostaa. Osta sellanen millä on nelijä jalakaa.”

TEORIASTA KÄYTÄNTÖÖN
Anna ruunalle rekkee talavi hankireenisä ja polanteilla. Kun ruuna on viimein tartisa, juokse tallikahvioon ja huuda isoon ääneen KEULAAN JA KUKAT!

Hevosnaisten anonyymit uhrit ry: Hevosenkengänkuva otsassa

Kuvan mallit eivät liity ainakaan tähän tapaukseen. Kuva: Hanna-Mari Lahtinen

Olin paikallisella terveysasemalla syysflunssan vuoksi ja istuin jonottamassa odotusaulassa lukien naistenlehtiä. Kun nostin päätäni, huomasin liukuovista tulevan ikäiseni miehen. Mies laahusti voivotellen kohti vastaanottotiskiä verestävä kavionjälki otsassaan. Horjuva mies selitti jotain tiskillä ja hänet passitettiin istumaan viereeni.

Huonosta olostaan huolimatta mies oli levoton ja pälyili ympärilleen. Mies piteli sylissään jotakin, jonka oli käärinyt takkinsa sisään. Mies otti kameran esiin ja käynnisti sen. En voinut välttää kiusausta kurkkia, miksi mies on niin salakähmäinen asiansa kanssa. Mies selaisi digikameransa näytöltä kuvia hevosesta ja naisesta. Viimein tuli esiin kuva, jossa kaunis, nuorehko autereisesti hymyilevä nainen ratsastaa valkoisessa pitsihameessa täyttä laukkaa kohti kameraa. Kuvakulma alaviistosta. Todella tyylikäs, suomalaisen naisen ja hevosen voimaa uhkuva taideteos.

Rohkaisin mieleni ja tokaisin miehelle:
– Hieno kuva, todella hieno. Miten se on oikein otettu?
Mies käänsi katseensa minuun ja muistin verisen ja sinertävän kavionkuvan hänen otsassaan.
– Mitäpä luulet?, vastasi mies totisena, ja piilotti kameran takaisin takkinsa sisään.
– Anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata. Ajattelin vain, että tuo vaatii todellista ammattilaisen otetta, vastasin.

Mies kutsuttiin nimellä lääkärin luo, mutta samalla liukuovista juoksi sisään nainen pitsihameessa ratsupiiska kädessään, jonka tunnistin valokuvien naiseksi. Mies piiloutui taakseni ja otti minua kädestä kiinni.

– Auta minua. Nyt mennään äkkiä lääkärin huoneeseen. Kävele vierelläni niin, ette tuo nainen huomaa., sanoi kameramies.

Tuumasta toimeen, kävelin niin leveänä kuin pystyin ja kiiruhdimme odotusaulan poikki. Nainen katsoi minua terävästi, ehkä huomasikin miehen jota piilottelin, muttei voinut enää estää pääsyämme lääkärin luo. Lukitsin oven ja paiskasin oven kiinni perässäni. Huh huh!

Huoneessa istui eläkeikää lähestyvä, ellei jo osa-aikaeläkkeellä oleva mieslääkäri, joka katseli ikkunasta ulos. Kun tulimme huoneeseen, mies huokaisi ja kääntyy pyörivällä tuolillaan meitä kohti kakkulat silmillään. Mies tipautti lasit nenälleen ja katsoi niiden yli meitä.
– Mitäs vaivaa?, lääkäri huokaisi.

Kengänkuva otsassaan oleva mies oli niin poissa tolaltaan ja vilkuili ovelle päin, että päätin kertoa hänen puolestaan sen minkä tiedän. Kerroin lääkärille, että mies on todennnäköisesti joutunut onnettomuuteen ottaessaan valokuvia naisesta ja hevosesta.

Lääkäri otti kakkulat käteensä, nojasi eteenpäin sanoi:
– Tämä on hyvin yleinen vammautumisen muoto nykyään. Hyvä ettei käynyt pahemmin. Muutamia valokuvaajamiesten kuolemantapauksiakin on jo ollut tänä vuonna. Sosiaalisen median aikakaudella on lisääntynyt naisten tarve ottaa itsestään mairittelevia valokuvia. Hevosnaiset eivät tee tässä poikkeusta, vaan päinvastoin. He ovat valmiitä mihin vain saadakseen vaikuttavia valokuvia itsestään ja hevosestaan. Valokuvaus- ja kuvankäsittelytaitoiset miehet ovat erityisen suuressa vaarassa. Kun halutaan lähikuvia, niin tämmöistä sattuu.

Valokuvaajamies oli edelleen pelosta shokissa, joten jatkoin kyselyä. Lääkärin arkinen suhtautuminen asiaan ihmetytti minua. Ja pyysin:
– Voisitteko kuitenkin tutkia miehen, hänellä saattaa olla jonkin sortin päävamma…

– Toki, vastasi lääkäri.
– Samalla kun tutkin potilasta, kerron hieman psykologista taustaa, jotta ymmärrätte kuinka vakavasta asiasta on kyse. Vakavasta siinä mielessä, että miesten pitää ehdottomasti välttää näiden naisten kanssa kaikkea kanssakäymistä, eikä suostua mihinkään “voitko räppäistä mun puhelimelle yhden kuvan” juttuihin. Jos kuva on hyvä, niin siitä sitä ollaan. Ja varokaa erityisesti varttuneempia naisia, jos osaatte photoshopata. Jos hieman elähtäneempi hevosnainen saa sen selville selville, hukka teidät perii!

Lääkäri lopetti potilaan tutkimisen ja jatkoi:
Minä olen jo niin vanha mies, että voin puhua ihan suoraan asiat. Juuri niin kuin ne ovat. En enää pelkää kuolemaa, enkä naisia. Ymmärtäkää se, että naista ei kiinnosta miten asiat oikeasti ovat, vaan miten hyvältä ne näyttävät. Joku voi väittää tämän lauseen olevan sovinismia. Kysyn häneltä silloin, kumpi sukupuoli kulkee meikeillä kaunistettuna kadulla?

Kameramieskin oli jo hieman vironnut. Olimme kameramiehen kanssa vaiti ja kuuntelimme tätä kokenutta, vanhaa viisasta lääkäriä, joka oli kohdannut lukemattomia hevosvalokuvausonnettomuuksien miesuhreja. Oveen koputettiin vaativasti. Lääkäri katsoi meitä ja sanoi:
– Tämä mies selviää vammoistaan. Vastaanottoaika on päättynyt.

Ovea hakattiin jo rajusti. Siellä on varmasti hevosnainen, joka haluaa hävittää todisteet kamerasta, ja ehkä todistajankin, ajattelin.
Lääkäri avasi ikkunan ja sanoi:
– Tilasin teille taksin terveyskeskuksen taakse. Kiivetkää ikkunasta ulos, nopeasti. Tässä sosiaalitoimen taksisetelit, sanoi vanha viisas lääkäri ja kaivoi lompakkoaan.

Taksi odotti. Kiipesimme uhrin kanssa ikkunasta ulos, vilkaisin vielä taakseni lääkärin huoneeseen. Lääkäri oli jättänyt lompakkonsa pöydälle auki. Lompakon muovitaskussa oli vanha mustavalkoinen kuva. Lääkäri huomasi minun katselevan lompakkoa ja laittoi sen nopeasti kiinni.

Juoksimme taksiin, joka kaasutti pois. Taksissa mietin lääkäriä. Miten hän saattoi ymmärtää tätä kaltoinkohdeltua valokuvaajaa niin hyvin?

Ja miksi ihmeessä lääkärillä oli lompakossaan ikivanha valokuva naisesta ja hevosesta?