Blogi – Reipin pehtoorin ploki Reipin pehtoorin ploki

Osta elämän tarkoitus

Kuvituskuva, suomenhevonen. Kuvaaja: Jarno Unkuri

Isä oli surullinen mies. Fyysisiä sairauksia pahempi vaiva oli masentuneisuus ja kaikille elämänalueille tunkeva ilottomuus, jonka olin huomannut jo pikkupoikana. Syynsä hänelläkin oli, mutta tämän tarinan pointti on muualla. Oli nimittäin yksi asia, josta isäkin oli joskus innostunut. Ne olivat hevoset. Jonkinlaista verenperintöä hän uskoi itsellään olevan, mallioppimista se ei ainakaan ollut, sillä isänisä oli kuollut isän ollessa kaksivuotias. Isänisäni oli ollut jonkin sortin hevosajuri ja hevoskauppias. Isällä oli 80-luvulla aikuisen elämänsä aikana joitakin harrasteravureita, joita hän itse valmensi. Hevoset jopa voittivat raveissa muutaman kerran, mutta se oli sinänsä sivuseikka. Tärkeintä hänelle oli varmasti hevosharrastuksen tuoma mielekäs tekeminen. Parhaimmillaan oli jotain mitä odottaa.

Ennen starttia tuli mukavasti jännitystä arkeen, mutta isä oli myös kärsivällinen, eikä kiirehtinyt hevostensa kanssa. Kävin silloin itse raveissa lähinnä pelaamassa, mutta muistan jo silloin ajatelleeni, että jotain näissä eläimissä täytyy olla, kun ne saavat maailman surullisimman miehen paremmalle tuulelle ja pysyttelemään ravipäivinä selvin päin. No, joskus saattoi varmaankin olla tavallista tukevampi kankkunen tai hoolia veressä, mutta kuitenkin isälle harvinaista yritystä kuivatteluun oli. 90-luvun puolella hevoset jäi kokonaan isän elämästä. Kaikki muukin jäi, vaikka ikää oli vasta vähän yli viisikymppiä. Isä jäi neljän seinän sisälle pullon kanssa, poistuakseen vain viinakauppaan ja takaisin.

Olin jo vuosia sitten päättänyt, että en enää yritä piristää isää, hän voi tehdä elämällään mitä haluaa. Mutta vielä viimeisen kerran peruin lupaukseni. Soitin isälle ja pyysin häntä lähtemään kanssani ajamaan erään kaverini hevosta. Kun laitettiin hevosta valjaisiin, isä oli harmaa ja hikoili. Istuttiin koppakärryihin ja käytiin lenkillä.

”Onko mukavaa, pitkästä aikaa?” kysyin.

”No joo, onhan tämä”, isä vastasi.

Ja mitäpä siihen muuta voisi vastatakaan, vaikka näin isästä, ettei enää ollut. Lasittuneisiin harmaiksi muuttuneisiin silmiin ei syttynyt sellaista kipinää kuin joskus kymmenen vuotta aiemmin.

”No mitä mieltä oot, voisitko vielä joskus yrittää… Olla vaikka selvinpäin ja hommata jonkun hevosen? Touhuilla sen kanssa, sullahan olis aikaa”, maalailin visiota.

”Niin, en minä tiedä, vaikeeta vois olla”, isä vastasi ja katseli muualle.

Riisuin hevosen lenkin jälkeen, isää puhallutti melko lailla. Eikä sitä hevosta enää tullut, isä kuoli aika pian ajolenkin jälkeen. Minäkin pidin vuosia taukoa hevosista, kunnes pehtoorin työt Reipin tilalla toivat ne elämääni takaisin. Ostin kuusi vuotta sitten ensimmäisen hevoseni ja nyt niitä on… Useampia.
Täytyy sanoa, että ymmärrän isää aina vain paremmin. Iloa ja merkitystä ne elämään tuovat. Eikä sitä tuo yksittäinen menestys, vaan kokonaisvaltainen elämä hevosten kanssa. Hevosen kasvun, oppimisen ja kehittymisen ihme, suuren eläimen voima ja palvelualttius, jonka valjastaminen omaan käyttöön tuntuu kuin voima olisi omaa. Tai leikkiä jumalaa, toteuttaa visio tietynsukuisesta varsasta, jonka näkee syntyvän, kasvavan ja kehittyvän. Tai kipeä, aivan liian nopeasti tehtävä luopumisen päätös parhaasta työkaverista. Ne vähemmän mukavatkin hommat kuuluvat kuvaan. Valot ja varjot.

Jos joku väittää, ettei elämän tarkoitusta voi saada rahalla, niin paskaa hän puhuu. Kyllä voi. Voi ostaa hevosen.


Muita Reipin pehtoorin plokitekstejä pääset lukemaan täältä.

Kansikuva

Hevosurheilu kertoo taustat ja tarinat

Jo 90 vuotta suomalaisen ja hevosen asialla

Siirry tilaamaan ›

Kommentoi


Tuoreimmat tästä blogista