Askel askeleelta

Olen aina ihaillut niitä ystäviäni, jotka ovat uskaltautuneet lähtemään Suomesta ulkomaille tallitöihin, kisaamaan ja valmentautumaan. Olen kuunnellut silmät suurina heidän kertomuksiaan sekä täysin painajaismaisista että euforisista kokemuksista alan maailmanhuippujen talleilla ja seurannut ihaillen heidän kehitystään kadehtien opittujen asioiden määrää. Takaraivossani, visusti kypärän alla, on aina muhinut pieni toive päästä itse kokemaan joskus jotain samanlaista. Rohkeus tutun ja turvallisen valmentautumissysteemin jättämiseen ja elämän jatkamiseen täysin uudessa ympäristössä on tuntunut kuitenkin uupuvan.

Viime talvena väsätessäni tämän kauden kenttäkilpailukalenteria totesin, että kaikki kauden 2015 kilpailuni ovat ulkomailla. Silloin päätin rohkaistua. Otin puhelimen käteen ja 15 minuutin jälkeen totesin innoissani (ja valehtelematta ˗ osittain pelokkaana), että kotini, työpaikkani ja valmentautumistukikohtani kahden hevoseni kanssa muutaman kuukauden päästä olisi hevosautoni Flensburgissa, Saksassa, kenttäratsastaja Peter Thomsenin tallin pihassa.

En ehtinyt miettiä tänne lähtöäni. Koulu ja ylioppilaskirjoitukset, työt ja valmennukset veivät kaiken keskittymiseni. Pienoinen shokkihan siinä tuli, kun ensimmäisenä aamuna täällä herätyskelloni herätti minut aamutalliin ja tajusin, missä olen.

Kahden ensimmäisen kuukauden jälkeen täällä voin todeta, että sopeutuminen on vienyt paljon enemmän aikaa kuin mitä olisin voinut kuvitella. Ei ole ollut helppoa yhdistää kunnianhimoista ”kaikki nyt ja heti” -luonnettani kaikkeen uuteen ympärilläni. Uusien asioiden tietotulva on (ihanan) loputtoman pitkä, ja sen sisäistäminen ei tapahdu ihan hetkessä. Olen päässyt opettelemaan täällä kaikkea hevosen harjaamisesta nuoren hevosen kouluttamiseen. Ensimmäiset viikot yritin pitää oppimispäiväkirjaa, mutta sen matka jäi lyhyeen, koska sivut loppuivat heti kesken.

Näiden ensimmäisten kuukausien aikana olen itkenyt äidilleni monet kerrat prepaid-liittymäni rahat loppuun kuinka vaikealta oma ratsastus tuntuu, eikä mikään oikein tunnu oikealta. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että kaikki johtuu oman mukavuusalueen ulkopuolelle siirtymisestä sille alueelle, missä kehittyminen tapahtuu. Peter opettaa minua joka päivä näkemään asiat kokonaisuutena, johon noustaan askel askeleelta pikkuhiljaa. Matka haluamaani menestykseen on vielä pitkä, mutta uskon vahvasti, että päivän työt kerrallaan olen sitä lähempänä.