Näkökulma: Raviratojen selviytymistaistelu – palveluista luopuminen on väärä tie

Toimintatukien keskimääräinen 17,7 prosentin pudotus viime vuodesta tarkoittaa käytännössä sitä, että ratojen toimitusjohtajien pitää yhdessä hallituksien kanssa pystyä toteuttamaan lisää säästötoimenpiteitä. Neljän eri radan toimitusjohtajan haastattelun perusteella nyörit on tosin kiristetty jo niin tiukalle, että lisäsäästöjen taikominen ilman toiminnan vaarantumista alkaa olla liki mahdoton tehtävä.

Kaiken aikaa on yhä suurempi riski sille, että talouskurimus saa yksittäiset radat tekemään lajin kannalta ajattelemattomia päätöksiä, joista kärsivät kohtuuttomasti joko kilpailijat tai yleisö.

Sellaisiakin on jo nähty. Otetaan esimerkiksi ravintolapalveluiden yllättävä poistuminen muutamista ravitapahtumista. Päätös tuntuu täysin järjenvastaiselta suuntaukselta, ja sitähän se onkin. Rata, joka poistaa ravintolapalvelut ravitapahtumasta, hiihtää täysin väärään suuntaan. Tehokkaasti toteutettuna ruoka- ja juomapalvelut eivät voi olla se asia ravitapahtumassa, josta säästäminen auttaa taloudenhallinnassa.

Samalla, mikä pahinta, palveluiden lakkauttaminen vaikeuttaa pitkässä juoksussa myös niiden ratojen toimintaa, jotka pitävät palveluistaan kiinni ja yrittävät kehittää niitä. Suomesta löytyy edelleen useampia ratoja, joiden ravintolamyynti vetää hyvin. Samaan aikaan toisaalla annetaan ulospäin kuva, ettei raveihin kannata tulla edes syömään, koska ruokaa ei ole tarjolla. Ravintolamyynti on, tai ainakin pitäisi olla, elintärkeää tukiin vaikuttamatonta myyntiä raviradoille.

Toimintatuen pudotus viime vuodesta on suuri – muutaman vuoden takaisiin lukemiin verrattuna valtava. Pelkästään vuodesta 2024 toimintatukia supistetaan keskisuurilla raviradoilla noin 7000 euroa kuukautta kohden. Luku vaihtelee tietysti radoittain, mutta lukema antaa hyvin suuntaa mittasuhteista. 

Vajauksen kiriminen tarkoittaa käytännössä yhden tai kahden hyvin onnistuneen suuremman tapahtuman toteuttamista ravien lisäksi. Ja siinä sivussa uusien merkittävien yhteistyökumppanuuksien solmimista yritysten kanssa. Näitä molempia tarvitaan, ja näiden kahden ratkaisumallin kanssa käydään tulevina vuosina raviratojen selviytymistaistelu.

Onhan se ratoja kohtaan väärin, että muilla tapahtumilla rahoitetaan raviurheilua, mutta ainakaan juuri nykyhetkessä muuta mahdollisuutta ei ole.

Tuntuu merkilliseltä, että raviratojen johtajat, jotka tekevät tahoillaan samaa työtä, ovat jakaantuneet kärjistetysti jarruttajiin ja kaasuttajiin. Kaasuttajat voivat ratoineen selvitä tilanteesta, jarruttajien matkateko tyssää ennemmin tai myöhemmin omaan mahdottomuuteensa. Eikä pidä ymmärtää väärin, ne, jotka pistävät nyt itsensä likoon ja katsovat eteen- ja ylöspäin, joutuvat yhtä lailla tarkkailemaan budjettia sekä kauden taloudellista kehitystä erityisen tarkasti. Virheisiin tai vauhtisokeuteen ei ole kaasuttajillakaan varaa, mutta heille avautuu sentään hyvä mahdollisuus selvitä.

Lähitulevaisuudessa pitää tehdä tulosta ja pitää samalla toiminta tehokkaana ja toiminnallisena. Ministeriöiden vaatimukset ratoja kohtaan ovat kasvaneet vuosi vuodelta ja se on nostanut entisestään esimerkiksi tilitoimistojen laskuja. Energiakustannukset ovat nousseet, mutta toisaalta niissä pystyy myös säästämään nykykulurakenteesta eniten.

Selviytymistaistelussa raviradan tunnettavuus omalla alueella on asia, minkä tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Se on vuosia kestävä projekti. Valitettavasti osa radoista on jossain vaiheessa päästänyt tästä tavoitteesta irti ja toiset ovat tarttuneet imagonkohottamiseen viimeisenä oljenkortenaan.

Nostetaan vielä raviurheilun keskusjärjestö Suomen Hippos ry:n roolia raviratojen vetoavun tarjoajana. Hippos on sekin joutunut nipistämään oman toimintansa kuluja, joten ymmärrettävästi siellä käydään omaa henkiinjäämistaistelua. Leader-rahoitus ja muut hankkeet ovat nyt niitä, joihin Hippos-talossa voitaisiin ottaa enemmän kiinni. Monenlaista on tarjolla, jos niitä kootusti ja ammattitaitoisesti pystyttäisiin kartoittamaan.