Sukulinjat: Saman puun satoa – "Me molemmat menemme vaikka perse edellä puuhun jos asia niin vaatii"

Anna-Kaisa Tenhunen, 36:”Kun olin pikkulapsi, meillä oli kotona Tuusniemellä lypsykarjaa aina 2000-luvun alkuun asti. Elimme normaalia, perus-kiireistä maatilan arkea.Ensimmäiset muistikuvani ovat Viritin-tammasta. Se oli sellainen mummoheppa, hyvin kiltti ja ystävällinen. Isän lempihevosiin lukeutuivat siinä vaiheessa sen jälkeläiset Muiston Viri ja Virin Vinha. Kun käytimme tammoja ja varsoja Ratilaisen oriasemalla Polvijärvellä, meillä lapsilla oli aina eväänä mukana kokista ja sipsejä. Ihan joka kerta. Se oli sellaista tyypillistä iskä hoitaa -meininkiä.Isä on aina antanut minun käsitellä hevosia. Kymmenen vuoden ikäisenä meille tuli ensimmäinen poni, mutta olin jo ratsastanut sitä ennen ja touhunnut muutenkin hevosten kanssa. Ponin nimi oli Great Northern eli Noppa. Se oli huono raviponi ja jääräpäinen shettis, mutta hyvä opettelukaveri. Isä ja äiti ostivat sen joltain puolitutulta aika läheltä. Hevoshommiin olen saanut kotoa aina kannustusta.Isä vahti ala-aste- ja yläasteaikoina minua ja veljeäni, että suoritamme koulun kunnialla ja pysymme poissa pahanteosta. Veli oli lähes kympin oppilas, minä piirun verran huonompi.Isältä olen oppinut asenteen, että töitä on tehtävä eikä turhia ruikuteta, helpolla ei pääse täällä kukaan. Siitä asenteesta olen kiitollinen. Me molemmat menemme vaikka perse edellä puuhun, jos asia niin vaatii.Yhteistä meille on myös jo Topi-ukilta opittu filosofia kohdella hevosia edelleen hevosina, eikä lemmikkeinä. Vaikka tietysti ne ovat minulle parhaita ystäviä ja työkavereita, joista pidän parempaa huolta kuin itsestäni. Meillä hevoset saavat paljon liikettä ja ne ovat aina ulkoilleet paljon, eivätkä seiso turhaan karsinassa. Virin Vinhan kuolema otti isällä koville. Se oli tiineenä Sörkän Sällistä ja kuoli varsomiseen vuonna 2013. Se ei ollut näyttänyt mitään merkkejä varsomisesta edellisiltana, mutta löytyi aamulla kuolleena karsinasta. Näky oli aika karu.Isä pitää tuollaiset tunteet piilossa sisällään, mutta silloin sen surun aisti.Ehkä mieleen jäänein ravireissu on ollut Seinäjoelle, kun isän kasvatti Virin Camilla voitti kuningatartittelin. Minun oma hevoseni Ranch Quijote voitti samana päivänä täytelähdön. Olimme aika fiiliksissä, vaikkakin eri retkikunnilla liikenteessä.Bileitä ei järjestetty. Se on aina mennyt niin, että heti takaisin arkeen ja töihin. Totta kai leivotaan kakut, jos omat hevoset voittavat, mutta siihen se jää. Emme kumpikaan lähde leijumaan. Saatamme iloita silloin, kun ilon hetki on, mutta kohta jo pelkäämme, milloin tullaan alaspäin.Teimme nelisen vuotta sitten tilakaupat ja vastuu siirtyi sen myötä minulle ja Miikalle (Tenhunen). Nyt kun Miikan selkäterveys on mitä on, isä on ollut etenkin konetöissä tosi merkittävä ja tärkeä apu.Isän kiireet eivät ole yhtään hellittäneet tilasta luopumisen jälkeen, ne ovat vain muuttuneet erilaisiksi. Hän tekee pitkää päivää koneurakoitsijana.Välillä mietin, että hänellä saisi oma terveys mennä kaiken muun edelle, mutta perinteinen suomalainen luonne pysähtyy vasta sitten, kun on pakko. Olen itse samanlainen. Molemmat suunnittelemme kaikenlaista – isäkin metsästyksen aloittamista – mutta oma hyvinvointi jää aina sinne suunnittelun asteelle.Vähäisellä vapaa-ajallaan iskä katselee raveja ja käy kalassa. Hän on aika hauska jutunkertoja ja kova laulamaan karaokea. Isällä on hyvä lauluääni. Bravuuri lienee vanhaa suomalaista iskelmämusiikkia. Lauluääni ei ole todellakaan tullut minulle verenperintönä.Meitä yhdistää isän kanssa myös tietynlainen jääräpäisyys. Se näkyy vahvoina mielipiteinä. Isää on ehkä vaikeampi lukea, mutta minä olen kuin avoin kirja, ei tarvitse paljoa lueskella. Iskä huomaa kaikki tunteeni heti. Minulla on aika korkea kynnys soittaa ja pyytää isältä apua. Mitä en osaa, yritän ensin opetella ja kokeilla itse. Mutta kun sormi menee oikeasti suuhun, soitan isälle. Ja aina löytyy apu ja tuki.”.Heikki Smolander, 61:”Anna-Kaisa ja hänen Juha-Matti-veljensä kasvoivat käytännössä vasikkakarsinassa. Meillä oli maatila ja töitä sen mukaisesti. Lapset kulkivat töissä mukana, eivät he olleet koskaan päiväkodissa. Mutta eipä heillä koskaan ollut allergioitakaan tai hengitystie- tai korvatulehduksia.Suoraan mukiin lypsetty maito oli herkkua, ja taisi siinä eläinrakkauskin päästä syntymään.Anna-Kaisalla ja veljellään on vieläkin tiivis yhteys. Heistä tuli periyttäjätamma Xenan kasvattajia, kun toinen innokas kasvattaja, Immosen Toini, teki isäni Topin kanssa kauppoja. Sovimme, että Kössin Virkun ensimmäinen varsa Suikusta tulee lasten nimiin.Xena on 25-vuotiaana oikein hyvässä kunnossa, se on keinoemona tälläkin hetkellä.Anna-Kaisa eli Aakoo vastasi lapsena puhelimeen aina tilan nimellä: Viljakkalassa. Hän ei sanonut omaa nimeään, ja jossain vaiheessa hän keksi, ettei hänen nimensä ole Anna-Kaisa Kristiina, vaan Anna-Kaisa Viljakkala.Poni hänelle hommattiin kymmenen vanhana. Kerran poni karkasi maantielle ja minä lähdin sen perään. Poni raahautui kärreineen yhden auton edessä liukkaalla tiellä pimeässä, mutta sille ei käynyt mitenkään. Kärryt ja valjaat sen sijaan menivät ihan palasiksi.Seuraavan starttinsa poni voitti. Olin Joensuussa katsomassa starttia ja kuulin, kuinka Anna-Kaisa kiritti sitä kovaan ääneen viimeisessä kurvissa: ”Noppa!”Kasvatusperiaatteeni on ollut se, etten ohjaile lasten valintoja. Anna-Kaisa on saanut tehdä omat ratkaisunsa siitä, mille alalle haluaa. Kaustisen ravikouluun hän lähti omasta tahdostaan. Jos hänellä ei olisi ollut sitä tahtoa, ei varmasti olisi tilan hevoskoko nykyisessä laajuudessaan.En ajattele, että olisin voinut tehdä lasten kasvatuksessa jotain toisin. Enemmän sivullisilta on tullut Anna-Kaisalle kommentteja, että pitäisi kouluttautua ja lähteä johonkin Nokialle töihin.Erityisen ylpeä olen Anna-Kaisan asenteesta hevoskasvatukseen. Karrikoidusti sanoen varmaankaan puolia varsoista ei olisi, jossei Anna-Kaisa olisi silmät ristissä ja antaumuksellisesti valvonut tammojen kanssa öitä. Hän on niin tarkka ja uhrautuu viimeisen päälle.Yhtenäkin kesänä tallissa oli 14 kantavaa tammaa ja varsomisista 12 onnistui. Eräs hevosihminen minulle sanoi, ettei hänellä järki kestäisi sellaista vahtimista.Huolissani olen lähinnä yleisestä taloustilanteesta ja siitä, miten se hevosalaan vaikuttaa. Vanha totuus jo muinaisen Rooman ajalta kuuluu, että kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja. Jospa ravit olisivat niitä sirkushuveja. Hevosväki ajaa kyllä kilpaa vaikka kahvipaketeista.Olemme Anna-Kaisan kanssa lähes päivittäin yhteydessä. Soittelemme kaikenlaisista asioista, konevioista ja viljelyhommista. Itse kysyn herkästi hänen mielipidettään, ruvetaanko vaikka kaatamaan heinää nyt vai viikon päästä.On niitä varmaan huonompiakin isä-tytär-suhteita kuin meillä. Ainahan se räiskyy, kun kaksi suorapuheista kohtaa. Kipinät voivat välillä lennellä, mutta kyräilemään emme jää.Tyttären jääräpäisyys on hyvinkin voinut periytyä minulta. Kouluaikana eräs opettaja mainitsi, että tämä on lapsi, joka näyttää tunteitaan. Anna-Kaisan itsehillintä on kyllä kehittynyt vuosien myötä.Vapaa-ajallaan Anna-Kaisa käy mielellään koiranäyttelyissä. Yhden mielenkiintoisen jutun panin merkille, kun Tuusniemellä järjestettiin hevosten vetokisat kesäkuussa.Anna-Kaisa pyysi minua alkupalaveriin, sillä minulla on kisoista aiempaa kokemusta. Kun Anna-Kaisa veti kokousta, hänestä paljastui aivan uusia piirteitä ja erinomainen organisointikyky. Olin positiivisesti yllättynyt, kun hänellä oli kaikki langat niin hienosti käsissä. Ei siellä kokouksessa minua olisi tarvittu.”

Sukulinjat: Saman puun satoa – "Me molemmat menemme vaikka perse edellä puuhun jos asia niin vaatii"

Aiheeseen liittyvää