Aika velikulta - Hannes Hynönen

Hannes Hynönen tutkii maailmaa elämän laipiolta

Katse. Tätä eivät televisio ja lehtikuvat osaa kertoa. Katse on kirkas, tutkiva ja kaihtamaton. Ystävällinen. Ovella hymyilevä Hannes Hynönen toivottaa vieraat tervetulleeksi kotiinsa.

Mikkeliläisessä kerrostaloasunnossa on lämmin tunnelma. On tultu kauas siitä joroislaisesta torpasta, johon Johannes Hynönen syntyi vuonna 1913. Kauan on eletty, mutta myös perin erikoinen aika. Yksikään aiemmin sadan vuoden iän saavuttanut sukupolvi ei ole nähnyt maailman kehittyvän niin paljon kuin Hynönen ja hänen ikätoverinsa. Köyhyydessä kaikki lapset eivät selvinneet ensimmäisistä elinvuosistaan. Johanneksen eli ”Hanneksen” lisäksi kaksi siskoista ja veli saivat elää lapsuuden yli. Hynösen perheen koti oli valtion torppa ja hänen vanhempansa torppareita. Isä kävi ”possakassa”. Savossa ja karjalassa venäjän kielen maaveroa tarkoittava sana ”posoha” taittui sellaisena suomalaisten suuhun. Kotona oli aina hevonen, parempina aikoina kaksi.

”Eihän torpan poika oppikoulua käynyt. Kansakoulun neljä luokkaa ja muutaman jatkokurssin sain käydä. Torpan pojasta tuli maamies”, Hynönen muistelee. Nuoruusvuosien suuri tapahtuma oli vuonna 1928 toteutettu torpparilaitoksen lakkauttaminen. ”Saatiin maa itsellemme. Kyllä se oli suuri asia. Elämä oli kuitenkin köyhää eikä maa antanut rahaa, se piti hakea muualta. Talvisin tienattiin rahin ajolla.” Puuta metsästä ajaessa hevosista tuli työkaveri ja kaveri.

Talvisotaan Hynönen lähti seudun miehistä kootussa tykistöpatterissa. Tehtävä oli hevosmiehen tehtävä. ”Hevoset tottuvat niin nopeasti ampumisen ääniin. Kun rintamalla vietettiin ensimmäisiä hautajaisia ja ammuttiin kunnialaukauksia, hevoset eivät enää hätkähtäneet ollenkaan.”

Hynönen jää maistelemaan sanaa kunnialaukaus.  Vaikenee sitten toviksi. Hän ei kuulu niihin veteraaneihin, jotka kertovat rintamatarinoita. Muuten puheliaan ja sirkeäsanaisen miehen vaikeneminen on paljon puhuvaa. Sota vei paljon, veljenkin. Vaan pienen hetken kuluttua pöydän äärellä kuuluu jälleen lause, joka tulee päivän mittaan tutuksi. ”Annapas minä kerron yhden tarinan.” Ja Hannes kertoo. ”Hevosille pitää huastella varsasta lähtien. Jos ei niille virka mitään, niin ei ne opikaan mitään. Olin ystäväni Vihtorin kanssa reellä puun ajossa ja kuorman teossa. Siinä puheen joukossa sanoin Näpsälle, että ’vetäse vähän’ ja hevonen astui muutaman askeleen. Vihtori ihmetteli, että miten se noin osasi hevonen muun puheen seasta erottaa sen, mikä oli sille tarkoitettu.” Niin Näpsä eli Näpsäys oli Hanneksen elämän hevonen. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Ensin tarvitaan se elämä. ”Poliisi oli sitä mieltä, että siltä Makon kylän hurjapäiseltä tytöltä täytyy ottaa ajolupa pois, kun se ajoi Mikkelin kaupunkiin aivan villillä hevosella.”

Tuohon aikaan, ennen sotia Hannes ei vielä tuntenut Toinia kuin maineelta. Pikkuhiljaa nuoret tutustuivat. Kun rintamalle lähdön aika koitti, asiat näyttivät Hanneksen toiveiden kannalta synkiltä. Tyttö oli kihloissa toisen kanssa. Vaan koitti sitten sellainenkin jatkosodan päivä, jona kenttäposti toi kirjeen Toinilta. Kirjeessä kerrottiin kihlauksen menneen purkuun. ”Se oli hevosmies se Toini, se uskalsi laskea hevosella menemään”, Hynösen ääni on täynnä lämpöä, ylpeyttä ja kaipausta. Hevosista tuli nuoren viljelijäperheen yhteinen harrastus. Suomalaisen raviurheilun historia tuntee monia tarinoita, joissa hevonen oli isännän henkireikä, joka takasi luvallisen pääsyn etäämmälle talon emännän vaikutuspiiristä. Toinin ja Hanneksen tarina oli toisenlainen.
Ensiksi hankittiin Sirpale. Hannes lähti junalla Ylistaroon asti hevosta ostamaan, kun oman kulmakunnan hevoskanta oli enempi työhevosen kuin juoksijan oloisia. Tamma oli juoksijasukua, mutta juoksijaa siitä ei tullut, hyvä työntekijä ja lasten leikkikalu kuitenkin. Sirpale saattoi laittaa päänsä sisään tuvan avoimesta ikkunasta ja tulla siten mukaan kahvipöytäkeskusteluihin. ”Tuli se tupaankin kerran kun ovi olki auki”, Hynönen nauraa.

”Kuulkee, hevoset kouliintuu, kun on lapsia mukana niitä hoitamassa.” Ja lapsia tuli ja oli. Toinia ja Hannesta poltteli kuitenkin edelleen oman juoksijaravurin hankinta. Se hetki tuli eteen vuonna 1953 Ypäjällä. ”Olin lähtenyt sinne toisen miehen kaveriksi hevosenostomatkalle. No hän sitten osti hevosen, niin ajattelin että ostanpa minäkin.”
Niin taloon tuli Näpsäys eli Näpsä. Näpsäyksessä tuntuu olleen kohdallaan kaikki. Isä oli Lohdutus ja emän isä Eri-Aaroni. Emän emän emän isä oli viipurilaisen Korpelan kartanon Uljaanpoika. Näpsäys oli kaunis hevonen, aikansa suomenhevosruunaksi piirteiltään lähempänä kaunista kuin voimanpesää. Näpsäys oli urheiluhevonen ja siitä olisi eri olosuhteissa voinut tulla täysipäiväinen kilparavuri. ”Näpsäys oli erittäin rauhallinen ja hyväluontoinen. Lapset kävivät sillä kaupungissa ratsain. Opetin hevoselle sen alueen rajat, jossa lapset saivat sen kanssa liikkua.”

Näpsäys oli hyväluontoinen silloinkin, kun se kyllästyi lapsenpiian tehtäviinsä. ”Kerran se tuli aivan ikkunan alle lapset selässään. Se laskeutui ensin polvilleen, kiepsahti sitten kyljelleen ja jätti lapset siihen. Kertoi sillä tavalla oman mielipiteensä. Se oli hyvin älykäs eläin.” Pienikin lapsi saattoi hakea Näpsäyksen laitumelta. Kaksi sanaa ’pää alas’ riittivät, jotta iso hevonen saatiin riimuun. Kotipihassa Näpsäys kulki vapaana ja piti syömällä nurmen lyhyenä.
”Toini sanoi sille kerran, että tuossa ovat minun kukkani, älä syö niitä. Ei syönyt, mutta aivan niiden vierestä ruoho oli aivan lyhyt.”

Sirpale oli Hanneksen mukana räjäytystöissä. Nopeasti tamma oppi mitä huuto ’ampu tulee’ tarkoittaa. ”Huudon kuullessaan tamma läksi aina loitommalle, jonkin matkan päähän ja kääntyi sitten kuuntelemaan koska jysähtää. Lasten kanssa se aina pullisti itsensä kun satulavyötä kiristettiin. Sitten se päästi itsensä niin että satula kierähti sivulle.” Näpsäys toteutti Toinin ja Hanneksen unelmat omasta juoksijasta, toki arjen antamien mahdollisuuksien rajoissa. ”Treenaaminen aloitettiin aina kun jäälle pääsi ajamaan ja talvet kilpailtiin jääraveissa. Näpsä tykkäsi juosta. Kerran ihmettelin, että minne hevonen ja reki olivat kadonneet. Sieltä se löytyi, läheisen järven jäälle tehdyltä radalta juoksemasta”, muisto nostaa hymyn miehen silmiin asti.

Jääraveissa käytiin ”ympäri pitäjiä”, tarinoidessa syttyvät henkiin kilvanajot Joroisilla, Kangasniemellä, Puumalassa, Ristiinassa ja Varkaudessa. Hevonen valjastettiin reen eteen ja kilpakärryt nostettiin rekeen. Sitten lähdettiin sitä pitäjää kohti, jossa ajot ajettiin. Joskus hevoset tekivät kisamatkat traktorin avolavalla seisten. Toini ja Hannes ajoivat Näpsäyksen kanssa seitsemänkymmentä palkintoa. Toini ajoi naisten sarjoja ja oli Hanneksen mukaan pariskunnasta se, joka oli raviurheilusta ’vielä enemmän innostunut’.

”Toini ajoi naisten sarjoja, oli kova tyttö hevosten kanssa.” Kaupungin kengitysseppä Torsti Turunen huolehti Näpsäyksen kengityksestä ja ravit ajettiin aina uudelleen ja uudelleen Lavin kirjakaupassa. Kirjakauppias Ilmari Lavi kun oli armoitettu ravimies hänkin. Parhaimmillaan Näpsäys oli lähtötilanteessa, kerrassaan raketinnopea.
”Älykkäänä eläimenä Näpsäys osasi lukea lähettäjän lippua. Kun muut hevoset vasta saivat lähtökäskyä, me olimme juosseet jo parikymmentä metriä. Jouduin tästä asiasta useamman kerran keskustelemaan ravituomareiden kanssa, kun he epäilivät minua varaslähdöstä. Turhaan epäilivät.”

Kesät Näpsäys teki talon töitä ja antoi muille ravureille kilparauhan. Kerran ruunalla tosin lähdettiin kokeilemaan kilvanajoa Kuopion raveihin maaradalle. Tarina kertoo jotain siitä luokasta, joka Näpsäykseltä jäi suomalaiselle raviurheilulle näyttämättä. ”Samoissa raveissa juoksi ruuna Reipas. Eri lähdössä tietenkin kun oli ihan eri tason hevonen. Mutta niin vain harjoitusajossa Näpsäys pysyi vaivatta tähtijuoksijan vauhdissa. Aapeli Miettinen ja poikansa sitä kovasti ihmettelivät.”

Reipas teki Hynöseen vaikutuksen. ”Oli se ihmeellinen hevonen. Se oli niin älykäs. Kuopiossakin oli ravien jälkeen paljon miehiä liikkeellä ja monenlaista hälyä. Reipas makasi maassa ja lepäsi, katseli poispäin metelistä. Se osasi levätä siinäkin tilanteessa.”

Kuopion raveissa Näpsäyksen arvon huomasivat myös rahamiehet. ”Ota poika kolmesataatuhatta markkaa ruunasta, sanoivat. Minä sanoin, etten voi myydä kun tämä on olevinaan pojan hevonen, miten minä sen myynnin sitten kotona selitän.” 300 000 markkaa oli tuohon aikaan uuden traktorin hinta.
”Olin minä tyhmä kun en myynyt”, Hynönen sanoo, mutta miehen ilme kertoo aivan päinvastaista. ”Mutta kun me niin tykättiin siitä hevosesta ja eihän me sitä koskaan rahan takia tehty vaan hevosen kunnon ja hoitamisen takia. Niin ja kilvanajon tietenkin.”
”Olen minä sitä monta kertaa miettinyt, että miten Näpsäys olisi pärjännyt, jos se olisi maamiehen sijasta sattunut hevosmiehelle.” Hyvösen hevoset tunnettiin siitä, että ne olivat aina viimeisen päälle hoidettuja ja laitettuja. Toini laittoi hevoset kotipihassa aina mahdollisimman hyvään kuntoon ennen kilpailumatkoja. ”Aina kun kerroin Toinille miten Näpsäystä oli kehuttu kauniiksi, hän kysyi että muistitkos mainita kuka sen on hoitanut, pessyt ja harjannut”, Hynönen nauraa lämpöistä nauruaan.

Näpsäyksen kanssa tapahtui oikeastaan vain yksi vahinko. ”Oltiin Pitkäjärven jäällä ja rekeen oli tulossa yksi nainen kyytiin. Silloin Näpsä teki sellaisen äkkilähdön, että se nainen putosi kyydistä.” Hynönen mittailee hetken kuulijoita katseellaan, antaa sitten hymyn levitä ja toteaa veitikka silmässään. ”Taisin tehdä sen tahallani. En oikein tykännyt sen naisen tavoista.”

Hynösille juoksijan valmentaminen oli henkireikä talon arkeen. ”Miellyttävää ja mielenkiintoista työtä, erikoista tekemistä. Ravijuoksijaa hoidetaan niin eri tavalla kuin työhevosta.” Näpsäyksen ja Sirpaleen tarina päättyi vuonna 1966, kun traktori tuli taloon. Hevosilla alkoi olla ikää sen verran, ettei niitä haluttu enää laittaa muualle kiertolaisiksi.
”Hevosten kanssa olen saanut kokea niin paljon. Hevosissakin niin kuin ihmisissäkin on juroja luonteita. Sellaisten kanssa ystävyys ei anna mitään. Meillä oli niin hienot hevoset.”
Oli Hynösestä tulla myös lämminverisen omistaja. Kaupungin hevosmiehet olivat lähteneet Neuvostoliittoon kauppamatkalle ja ostivat muiden hevosten lisäksi yhden orlovilaisen sitä silmällä pitäen, että Hynönen sen itselleen lunastaisi. ”En minä siihen ruvennut. En uskonut, että venäläiset olisivat halulla parhaita juoksijoitaan Suomeen myyneet. Eikä niistä silloin Suomeen tuoduista juoksijoita tullut, eivät ne oikein tahtoneet juosta kuin ketjua helisyttämällä.”

Raviurheilu jäi kuitenkin yhteiseksi harrastukseksi. Toinin kuoltua Hannes jatkoi. Mikkelin raviradalla käynti jäi muutama vuosi sitten, mutta ensi vuonna ravien seuraaminen paikan päällä kutkuttaisi jälleen. ”Lauantain ravilähetykset katson televisiosta aina.”
Saattoi Hanneksen sanataidoilla olla pieni vaikutus Mikkelin raviurheilun kehittymiseenkin. Pitkään Mikkelissä näet poliisi sulki sunnuntaiaamuisin kaikki Porrassalmenkadun poikkikadut, että hevosmiehet pääsivät treenaamaan hevosiaan. Mooses Hartonen oli seudun vahvoja ravivaikuttajia. Kun Mikkelissä ryhdyttiin vakavammin keskustelemaan oman maaradan rakentamisesta, Hyvönen päätti hieman sanallisesti kirittää mahtimiestä. ”Menin sanomaan miten muualla puhutaan, että jos Mooses olisi oikein tosissaan halunnut Mikkeliin maarataa, niin täällä sellainen jo olisi.”
Rokkalan Mooses Hartonen tunnettiin sanavalmiina miehenä, mutta tähän sutkaan vastaus taisi jäädä ikuisiksi ajoiksi puolitekoiseksi. Eikä Hannes ole savolaiseen tapaan sukunsa ainoa sanalla sivauttaja.
”Annapas kun kerron tarinan. Siskoni Hilja täytti aikanaan 98 vuotta. Olimme perhepiirissä juhlimassa kun Joroisten kirkkoherra soitti hänelle ja kysyi, sopiiko tulla syntymäpäivillä käymään. Hilja esteli ja sanoi, että hyvin tässä oman porukan kanssa pärjätään. Kirkkoherra kuitenkin kysyi vielä, että sopiiko tulla sitten kahden vuoden päästä kun täytätte sata vuotta. Hilja sanoi siihen kirkkoherralle että tulkoo vuan, jos ootta sillon vielä elossa.”

Asunnon pöydällä on kauniisti koottuja valokuva-albumeita. Kuvia on monilta vuosikymmeniltä, ne ovat poikkeuksellisen taidokkaita niin teknisesti kuin sommittelultaan. Kuvat ovat kaikki Toinin kuvaamia. Niissä Näpsäys, Sirpale ja Hynösten lapset varttuvat ja elävät elämänsä. Hanneksen elämänvoima ei ole pelkän päivänpaisteen tuomaa.
”Poika hukkui aikuisiällä. Se pysäytti kovasti. Kuitenkin jaksoimme Toinin kanssa aina ihmetellä ihmisiä, joilla oli vaurautta ja kaikki hyvin, mutta samalla hyvin huonot kokemukset elämästä. Toiset meistä vaan ovat iloisempia ja vapaampia ja toisella on aina pahat asiat mielessä. Minä tykkään hauskoista ihmisistä.”
Hannes Hynönen kertoo olevansa ’ihan kuin pieni poika luonteeltaan’. Tuo luonto löytyi lopullisesti pitkässä taistelussa syöpää vastaan. Omassa kodissaan mies aikoo asua vielä pitkään.
”Olen ilmoittanut asuvani itsekseni niin kauan, että olen saanut kaikki omat lapseni kansaneläkkeelle. Sen jälkeen voin vapautua vastuista”, mies nauraa sydämen lämmöllä. Pitkän iän salaisuutta Hynönen ei ole viel selvittänyt, mutta vastaus toiseen arvoitukseen on löytynyt.

”Sen minä tiedän, miten Suomessa tullaan kuuluisaksi. Pitää vain ensin elää sata vuotta ja sitten mennä Helsinkiin”, mies velmuaa. Ja toden totta, keittiön pöydällä on valtavat pinot kirjeitä ja joulukortteja. Erilaissa haastatteluissa Hynönen on kyllä muistanut kiittää hevosia ja raviharrastustaan pitkästä iästä. Hynönen kertoo katselevansa maailmaa nyt elämän laipiolta. Hän kertoo olevansa elämään tyytyväinen. Hevosiin liittyen oikeastaan vain yksi toive on jäänyt toteutumatta. Se koskee Näpsäystä. ”Jos se vaan olisi osanna huastella.”

Huasteluhetki alkaa olla lopuillaan. Hannes Hynönen auttaa vieraille takit niskaan varmoin ottein. Siirrymme pihapiiriin, minne Laitisen suvun miehet ovat tuoneet tervehdyskäynnille kolmivuotiaan suomenhevosvarsa Dominantin. Nyt vasta varmoja otteita ja katseen kirkkautta nähdäänkin. Hynönen ottaa hevosen haltuunsa ja alkaa huastella. Hevonen kuuntelee ja asettuu rauhallisesti aloilleen. Kokemus puhuu. Hevosille pitää huastella varsasta lähtien. Aika velikulta.