Antti Teivainen juhlii töissä
Antti Teivainen täyttää tänään 60 vuotta. Hevosurheilun lukijat saivat lähettää syntymäpäiväsankarille omia kysymyksiään, joihin Antti vastasi avomielisesti. Koko juttu on julkaistu viime keskiviikon Hevosurheilussa, ohessa on poimintoja vastauksista. Jutun kuvat ovat hiittireissulta Vermosta, jossa mukana olivat kolmevuotias Core Catcher ja kaksivuotias Soul Orden.
Paljon onnea Antti! Miten aiot juhlia merkkipäivääsi, joka on 14.3.?
”Työn merkeissä. Vermossa on ravit lauantaina ja ajan niissä kilpaa. Omien tyttärien kanssa lähden ravien jälkeen pienelle vuorokauden risteilylle Tallinnaan, jossa menemme Kalev Spa -kylpylään minilomalle.”
Miten ja milloin tulit innostuneesi hevosista?
”Ihan lapsuudessa innostuin. Kun olin alle kouluikäinen, kaveripiireissä ja Oulun keskustassa oli paljon hevosia. Olin ihan kaupunkilaispoika, mutta sieltä se vaan kolahti mulle. Synnyin ja kasvoin hevos- ja karjakauppias Haxellin Veikon pihapiirissä, heillä oli kaksitoista lasta. Harrastin muutakin urheilua, jääkiekkoa ja hiihtoa, mutta hevoset sytyttivät eniten.”
Missä, milloin ja millä hevosella voitit ensimmäisen starttisi?
”Muistan sen lähdön kuin eilisen päivän. Oulussa vuonna -77 elämäni toinen startti ja hevosen nimi oli Gontshar. Se oli hyvin epävarma hevonen. Olin keskijoukoissa koko matkan ja piti keskittyä siihen, että hevonen menee ravia. Se tuli kuitenkin hyvin loppusuoraa ja jaksoi punnertaa ja punnertaa. Loppusuoralla oli tiukka taistelu kolmen hevosen kanssa. Maalikameran kuvasta meidät julistettiin voittajiksi turvan mitalla. Kilometriaika oli 37,7 lämminveristen lähdössä, mikä kuvaa sen aikaista tasoa. 700 markkaa saatiin rahaa, ja se maksettiin ruskeassa kirjekuoressa. Jo silloin tuntui, että tämä on parasta, mitä voi olla.”
Olit Heikki Korven työparina Pekka Korven talleilla Forssassa 70-luvun lopulla. Luonnehdi teidän yhteistyötänne?
”Vuoden -77 marraskuussa menin Pekalle töihin. Hänellä oli talli Forssassa ja sitten toinen maaseututalli Latovainiossa. Heikki Korpi piti 20 hevosen tallin yksikköä, minä pääsin sinne Heikin aisapariksi. Se oli opettava ja mielenkiintoinen jakso, siltä ajalta jäi pelkkiä positiivisia muistoja. Charme Asserdal -buumi oli silloin parhaimmillaan. Heikin kanssa sattui kaikenlaista. Yksikin kesä oli kauhean sateinen ja heinätöitä piti tehdä. Pelto lainehti vettä ja jouduimme saappaat jalassa laittamaan heinät seipäille. Mutta ne jäivät sinne ja muistaakseni seuraavan vuoden helmikuussa katsottiin Heikin kanssa niitä seipäitä, jotka olivat ihan mustia. Heikki tuumasi, että alkaiskohan nuo olemaan jo kuivia. Pekka, joka oli työnantajamme, raapi päätään, että on siinä laiskat tallirengit.”
Kerro ensimmäinen mieleen tuleva tarina matkoistasi Charme Asserdalin kanssa.
”Olin silloin 19-vuotias ja mulla kävi kauhea tuuri, kun pääsin hoitamaan Charmea vajaan kuukauden reissun ajaksi New Yorkiin. Muistan, kuinka tamma lastattiin isoon jumbojettiin Frankfurtin lentokentällä. Trukkia ajanut varastomies luuli lastaavansa pelkkää pahvilaatikkoa, ja se heilui siellä tosi korkealla yläilmoissa. Hevosen omistaja Timo Eve oli trukin takana ja hakkasi nyrkillä ikkunalasiin, että kato vähän, mikä sulla on siellä kyydissä! Tamma oli niin rauhallinen, että vaikka laatikko vähän keikkui, se rouskutteli vaan heinäpussista kaikessa rauhassa heiniä.”
Mikä on paras suomenhevonen, jolla olet koskaan ajanut? Entä lämminverinen?
”On ollut paljon toki hyviä hevosia, mutta kun suomenhevosia mietitään niin Apassi, Ruutu-Poika ja A.T. Eko suomenhevosoreista tulevat ensimmäisenä mieleen. Nykyisistä ajokeista Caijus on myös huippuhevonen. Lämminverisiäkin on ollut tietysti useita, mutta nopeimmasta päästä on ollut Sebastian K, jolla sain ajaa Kymi GP:ssä. Yleensä huippuhevosia yhdistää ravin helppous. Kaikille niille juokseminen on helppoa, vaivatonta ja taloudellista. Huipun huomaa heti, kun hyppää kärryille.”
Kiperin tilanne, joka on tullut vastaan ravilähdössä?
”80-luvun alussa ajoin Glete Hanoverilla kilpaa. Olin Åke Leppäjoella silloin yksityisvalmentajana. Lähtötilanteessa ohja katkesi keskellä porukkaa mailin matkalla. Nuori huimapää kun olin, hyppäsin jalkarampille ja kapusin täydessä kiitolaukassa häntävyötä pitkin hevosen selkään. Pääsin satula-asentoon silojen kohdalle, mutta käsi ei yltänyt kuolaimeen. Hevonen meni valtoimenaan vajaan kierroksen, pyörähdin pois selästä, ja jalkoihin sattui. Jouduin sairaalaan, mutta onneksi pääsin pelkällä säikähdyksellä eikä mennyt luita poikki. Tänä päivänä jäisi tuo temppu tekemättä.”
Mietitkö usein starttien jälkeen, olisitko voinut ajaa jotenkin toisella tavalla?
”Yleensä aina spekuloin lähtöä jälkikäteen. Heti kun tullaan maaliin, mietin aina, miten olisi voinut tehdä toisin. Jos olen voittanut hevosella, niin sitten en niin mieti, mutta jos vaikka jään toiseksikin, käyn lähdön mielessäni läpi. Mun mielestä pitää aina analysoida juoksu omien korvien välissä, jolloin se kantaa hedelmää jatkoon, ettei samoja virheitä tee sitten seuraavissa lähdöissä.”
Mistä sait lempinimen ”pikku hitsari”?
”Se tuli siitä, kun hitsausfirma ESAB oli mulla tosi pitkään - muistaakseni 14 vuotta - sponsorina. Niillä oli keltamusta ESAB-logo, joka mulla oli ajopuvun selässä. Siitä se lempinimi tuli. Muitakin lempinimiä oli, kuten pieni keltuainen, mutten ole koskaan ottanut niitä niin, että siinä olisi mitään negatiivista. Huumorilla olen ottanut, kun osuvia nimiähän ne ovat olleet.”
Millä pidät kilvanajon mieleisenä vuodesta toiseen? Mikä auttaa jaksamisessa?
”Intohimo hevosiin auttaa, ja se, kun teen hommaa rakkaudesta raviurheiluun. Tämä on ollut kutsumusammatti, harrastus ja työ samassa. Auttaa jaksamista, kun saa noin hienon eläimen eli hevosen kanssa olla tekemisissä. Ja mähän olen aina ollut kilpailuhenkinen, se on myös vienyt tosi paljon eteenpäin.”
Miksi lopetit aikoinaan oman tallin pitämisen ja ryhdyit lainaohjastajaksi?
”Mulle alkoi tulla 80-luvulla niin paljon ohjastustehtäviä ja kysyntää, että yhdessä kohtaa ajattelin olevan helpompaa keskittyä vain kilpailemiseen. Aikoinaan trendi oli, että pitää olla ravitalli ja sen pitää olla mahdollisimman iso. Olin ensimmäisiä, jotka ryhtyivät pelkästään lainaohjastajiksi. Nyt on koko ajan mennyt enemmän siihen suuntaan, että molemmat ovat alkaneet eriytyä. Olen pikkuisen huolissaan tilanteesta. Meillä on ollut iät ja ajat huippuvalmentajia ja aivan älytön hevosmiestaito. Huolestuttaa, kun kaikki enemmänkin haluaisivat vaan ajaa kilpaa. Meiltä loppuvat valmentajat ja se taito. Ne ovat kuitenkin kallisarvoiset asiat raviurheilussa.”
Pystyt avaamaan hevosella kuin hevosella kovempaa kuin muut. Mikä on lähtönopeutesi salaisuus?
”Ehkä tässä tullaan taas mun kilpailuhenkisyyteen. Kun hevoselle laitetaan voilokki selkään ja hyppään kärryille, iskee kova kilpailuvietti. Tykkään myös, että hevosella pitää päästä hyviin asemiin. Kun lämmittelen hevosta, seuraan mitä varusteita sillä on ja tehtäisiinkö jotain muutoksia niihin. Haluan vähän virittää hevosta ennen lähtöä, että se olisi pyrkivä, hereillä ja sopivasti painaisi ohjille. Ajan siksi lämmittelyssä pikku pätkän kovempaa.”
Mikä on mieleenpainuvin kuningas-/kuningatarkisaan osallistunut hevonen, jolla olet ajanut?
”Valomerkki jäi mieleen, kun se voitti neljä kertaa kuningattaruuden. Se hevonen ei koskaan ennen kisaa ollut erityisen hyvä, mutta sen valmentaja Simo Reunanen osasi ajoittaa kunnon siihen kilpailuun. Valomerkki oli metka hevonen ajaa. Se ei koskaan tehnyt isoa eroa muihin kilpailijoihin, koska se oli vähän laiskansorttinen. Sillä piti ajaa aina toisten hevosten mukaan. Tavallaan Valomerkki oli vähän vaikeakin ajaa, mutta kuningatarkisa kävi sille kuin nenä päähän. Se aina vaan paransi päätösmatkaa kohti.”
Pitääkö paikkansa, että olet mestarivalmentaja Kari Jalosen luokkakaveri?
”Me ollaan ikätovereita ja asuttu samalla asuinalueella Heinäpäässä. Muistaakseni oltiin alakoulussakin samalla luokalla. Pelasimme alta kymmenen vanhoina Oulun Kärpissä jääkiekkoa samassa joukkueessa, jonka nimi oli Keski-Kaupungin Kärpät. Aina kun näen Karin, niin morjestellaan ja vaihdetaan kuulumiset.”
Mikä on vointisi tällä hetkellä ja mitä hoitoja vielä on terveyteen liittyen edessä?
”Tällä hetkellä vointi on aivan hyvä. Sain ennen joulua tiedon, että syöpäkasvain oli saatu sädetettyä nielusta pois. Nyt käyn kontrolleissa kolmen kuukauden välein. Nyt näyttäisi hyvältä. Maratonia en vielä pysty juoksemaan, mutta ihan hyvin toimimaan arjessa ja käymään raveissa. Makuaisti ei ole vielä palautunut ja puhe on pikkuisen vielä sössöttämistä. Ei siis ihan vielä ole kaikki palautunut, mutta se kestää aikansa.”
Keitä ovat elämäsi naiset?
”Omat tyttäret, mulla on kolme ihanaa tytärtä Elisa, 29, Eveliina, 28, ja Emma, 19. Äiti pitää myös mainita. Hän elää vielä, mutta on saattohoidossa hyvin huonossa kunnossa. Hän on sairastanut Alzheimerin tautia 14 vuotta, eikä ollut tässä maailmassa enää, kun viimeksi kävin katsomassa. Miia (Salminen) on tärkeä elämänkumppani. Kun sairastelin, hän hoiti kaikki hevosten ajot ja ruokki ne omien töidensä ohessa. Arvostan häntä todella paljon. Miia on auttavainen ja energinen nainen, oikea hevosihminen. Hienoa, kun olen hänet löytänyt.”
Viihdytkö kotona ollessasi keittiössä, ja mikä on bravuuriateriasi?
”Viihdyn keittiössä. Bravuurini on maksakastike tai maksapihvit, niitä tein viimeksi eilen. Ensin paistan pihvin kuullottaen puolelta toiselle, sitten teen ruskean kastikkeen, johon tulee porkkanaa, sipulia ja lanttua. Laitan pihvit tai maksanpalat uudestaan hautumaan kastikkeeseen, jossa ne voivat muhia oikein mureiksi.”
Mitä hevosia sinulla on valmennuksessasi?
”Tallissa on viisi hevosta. Kimppahevosia on Miian kanssa Soul Orden, 2-vuotias Edwina Ordenin pikkuveli. Samanikäinen Swan Orden on myös liisingissä. Core Catcher on mielenkiintoinen kolmevuotias. Haaveena on, jos näistä vaikka tulisi ikäluokkahevosia. Bosses Lily taitaa pikkuhiljaa mennä siitospuolelle. Todennäköisesti tänä keväänä astutetaan.”
Mitä hyvää raviurheilussa on säilynyt siitä lähtien, kun aloitit?
”Hyvä kysymys. Ainakin yhteisöllisyys. Hevosihmiset, jotka ovat intensiivisesti, henkeen ja vereen tämän lajin parissa. Kilpailutapahtumissa istutaan porukassa ja puhutaan hevosista. Kaikki ihmiset kokoontuvat yhteen ja ollaan samanhenkisiä, se on säilynyt raviurheilussa. Mun mielestä koko laji on semmoista terapiaa.”
STIINA IKONEN
KUVAT ANU LEPPÄNEN
