Forssin laki
Hämeenkyrö–Ylivieska–Hämeenkyrö. Hevosurheilun elokuun Kuukauden henkilölle yksi työpäivä muiden joukossa.
Mika Forss painaa nappia raottaakseen mustan mersunsa ikkunaa. On heinäkuu, kello on puoli kaksi yöllä. Maisema on verhoutunut tummaan, eikä edessä piirtyvien rakennusten luona näy liikettä.
”Pasi, missä sää oot?” Forss huutaa pimeään.
13 tuntia aiemmin Forss heittää autonsa peräluukkuun urheilukassin. Punaruskea mäyräkoira Minni pyörii jaloissa sen näköisenä, että lähtisi mielellään pian kotipihasta Hämeenkyröstä kaasuttavan isännän matkaan.
”Joskus yhden jälkeen kotona sitten”, Forss huikkaa puolisolleen Marjo Kivimaalle.
On tiistai, mutta illan suunta on normaalista viikkorytmistä poiketen Teivon sijaan Ravikeskus Keskinen. Forss käy Ylivieskassa ajamassa kilpaa noin viisi kertaa vuodessa. Matka yhteen suuntaan, 332 kilometriä, ei ole pitkä.
”Pitkän matkan raja menee 400 kilometrin paikkeilla”, Forss sanoo.
Kuskin ajoasento on rento. Vasemman käden sormet pitävät kiinni nahkaisesta ratista, oikea käsi lepää polvella. Tie on tuttu, mutta niin se on hänelle oikeastaan minne tahansa päin Suomea. Liikenneviraston vuonna 2012 julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaiselle tulee henkilöautolla kuljettuja kilometrejä vuodessa keskimäärin noin 10 900. Forss ajaa vuosittain yli 100 000 kilometriä.
”Autoa pitää vaihtaa kolmen neljän vuoden välein. Se on minulle ihan vaan väline. Yhdessä vaiheessa oli vähän hienompi auto alla, mutta nyt on taas ihan perusmalli ilman mitään hifistelyjä. Merkin olen valinnut luotettavuuden takia. Raveihin on joka päivä vaan pakko päästä”, Forss sanoo.
Forss muistelee ostaneensa ensimmäisen niin sanotun paremman autonsa 10 vuotta sitten. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua paljon.
”Kun uraani alkaa ajatella, oikeastaan kaikki on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Se on aika hurjaa, eikä sitä oikein tahdo ymmärtää. Ehkä sitä ei tarvitsekaan ymmärtää. Toisaalta en tiedä, miten olisin voinut edetä tähän pisteeseen yhtään sen nopeammin.”
Vuonna 1984 16-vuotias Forss päätti kymppiluokan sijasta jäädä kesän jälkeen töihin Hämeenkyrön kunnaneläinlääkärin Esko Härkösen talliin. Seuraavat kymmenisen vuotta Forss työskenteli jokapaikanhöylänä siellä sun täällä, muun muassa Kontio-Vaahtera-tallissa. Vuonna 1994 hän meni kolmeksi vuodeksi Seppo Sarkolan apuvalmentajaksi, mistä lähti Ranskaan Tuomas Korvenojalle vuonna 1997.
”Seppo ja Tuomas ovat kaksi ehdottomasti eniten uraani vaikuttanutta henkilöä”, Forss sanoo.
Ranskassa vierähti kolme vuotta. Vuonna 2000 Forss palasi Kivimaan kanssa Suomeen ja työ löytyi Sami Sandbergin tallista. Itsenäinen yrittäjä Forss on ollut vuodesta 2002. Ensin hän toi ohjastamisen ohella leivän pöytään myös kengittäjänä, mutta vuoden 2004 paikkeilla ajotehtävät alkoivat viedä kaiken ajan.
”Koen, että Ranskan reissu oli käännekohta urallani, sillä sen jälkeen ihmiset alkoivat pitää minua jonain”, Forss sanoo pysähtyessään risteykseen ja vilkaisee auton sivuikkunoista kumpaankin suuntaan.
Toinen käännekohta oli vuosi 2007. Se oli ensimmäinen vuosi, kun Forss ohjasti palkintorahoja yhden kauden aikana yli miljoona euroa. Seuraavana vuonna tulivat ne uran tärkeimmät, Millstone’s Eagerin Suur-Hollola-ajon sekä Harper Hanoverin voitot, joiden kylkeen Venicen Suur-Hollola-voitto sekä Vitterin ravikuninkuus tänä kesänä kiilasivat.
Noiden huippuhetkien glamour on kaukana tavallisesta työpäivästä, ja arjesta muutenkin.
”Ja oikeastaan mielihyvä voittamisesta on voittamisen hetkellä moninkertainen siihen nähden, mitä voitto sitten oikeasti tuottaa. Sillä hetkellä, kun ylitän maaliviivan ensimmäisenä, raha ei ole merkittävä asia. Kun Venice voitti Lahdessa, en todellakaan miettinyt, että jes, nyt saan tästä muutaman tonnin enemmän.”
Kun Forss saapui Suur-Hollola-ajon voittajahaastatteluun Venicen rattailta, hän päätti ensimmäisen lauseensa osoittamalla seuraavat sanat Venicen epäilijöille: ”Siinä teille kaikille.”
Forss kertoo, ettei ole koskaan seurannut sosiaalista mediaa tai internetin keskustelupalstoja, mutta viittasi sanoillaan myös nettikirjoitteluun.
”Pojat raportoivat, mitä siellä liikkuu. Se on oma maailmansa. Joskus kun kuulen, mitä minusta tai ratkaisuistani on kommentoitu, ihmettelen, että kas kun puhelimeni ei kuitenkaan soi, kysyisivät suoraan. Toisaalta ei ole kyllä mitään hinkua kommentoida. Minulle riittää, kun asiakkaani ovat tyytyväisiä.”
”Venice on siitä hyvä esimerkki. Joskus on tullut epäonnistumisia, mutta Heikki (Korhonen) on luottanut seuraavalla kerralla minut kyytiin. Ja se on minulle kaikista tärkein asia.”
Esimerkiksi hevosen karsinaan kurkistaminen sellaiselle, joka sinne osaa katsoa, kertoo valtavasti siitä, miten hevonen voi.
Lapuan kohdalla vesi alkaa piiskata tuulilasin ikkunaa. Forss kertoo katsoneensa aamulla Ylivieskan sääennustetta useaan otteeseen ja on sitä mieltä, että raveissa ei sada.
Ennen Ylivieskaan lähtöään ohjastaja on aloittanut työpäivänsä puhumalla puhelimessa muun muassa Turun radan kunnosta raviradan edustajan kanssa sekä keskustelemalla tulevien viikkojen ohjastettavista juurikin Heikki Korhosen kanssa.
Vastattuja ja soitettuja puheluita kertyy päivässä paljon. Hevosista puhumiseen Forss ei kyllästy millään. Suurimman osan puheluista hän käy entuudestaan tuttujen ihmisten kanssa, mutta aina välillä soittaa joku tuntematon ja tarjoaa ohjastettavaa.
”Silloin alan ensin pohtia sellaisia asioita, kuten mitä siitä ihmisestä tulee mieleen, muistanko hänet kenties jostakin, valmentaako hän hevosia ammatikseen vai harrastuksena.”
Eri ohjastettavien määrää uran aikana on mahdotonta laskea, mutta Forss sanoo, että yhtä monta erilaista hevosta on vielä opeteltavana kuin ajettavia vielä vuosien varrelle siunaantuu.
”En todellakaan ole ajanut kaikenlaisilla hevosilla, koska ne ovat jokainen oma yksilönsä. Joskus tulee sellainen olo, että vitsi, tuolla haluaisin koettaa ajaa. Ei siksi että hevosella olisi kiva päästä voittamaan, vaan sen vuoksi, että jostain yksityiskohdasta hevosessa nousee ajatus, että tuo ei mene siten kuin sillä olisi potentiaalia.”
Ohjastajan sydän sykkii suomalaisen raviurheilun tulevaisuuden varmistamiselle.
”Haluan raviurheilulle pelkkää hyvää ja koen jonkinlaista kutsumusta siihen, että veisin tätä tietotaitoani eteenpäin nuorille ohjastajille. En vain oikein tiedä, miten. Ehkä heidän pitäisi tulla tähän autoon viikoksi istumaan.”
Forss luottaa tulevaisuuden kuskien kykyihin ja haluun tulla hyviksi raviohjastajiksi.
”Kunpa nuoret kuskit eivät vaan erikoistuisi liian aikaisin pelkästään ajamiseen. Pitäisi olla joku velvollisuus tehdä tallihommia tietyn aikaa. Esimerkiksi hevosen karsinaan kurkistaminen sellaiselle, joka sinne osaa katsoa, kertoo valtavasti siitä, miten hevonen voi. Jos yleensä siistin hevosen karsina on yhtäkkiä sekaisin, sillä on ollut luultavasti joku stressitilanne. Se on siinä kohtaa jo myös luultavasti mennyt ohi, mutta sen syy pitäisi selvittää.”
Automatka on ohi hujauksessa. Perillä Ylivieskan raviradalla Forss parkkeeraa tallikahviorakennuksen seinustalle. Hän nappaa takaluukusta kassinsa ja painuu pukuhuoneen kautta hommiin.
Kahdeksan ajettua ravilähtöä ja muutama tunti myöhemmin Forss on jo autoillut noin 50 kilometriä Yliviekasta kohti kotia, kun hänen puhelimensa alkaa soida. Niiden hevosten valmentajat, joiden kanssa hän ei lähtöjen jälkeen ehtinyt jutella, soittavat perään. Forss kertoo oman mielipiteensä kunkin hevosen suorituksesta ja keskustelee parin valmentajan kanssa myös hevosten mahdollisista seuraavista starteista.
Kun puhelimeen ilmestyy jälleen seuraava +358-alkuinen numerosarja, jota ei löydy osoitekirjasta, Forss tokaisee, että soittaja on toiseksi juosseen Tim Hannibalin valmentaja.
Puhelun päätyttyä hän kertoo omaavansa ihmeellisen numeromuistin.
”Joskus aikanaan muistin lähes 100 puhelinnumeroa ulkoa, ja raviradoilla ihmiset usein kysyivätkin minulta muiden numeroita.”
Forss jatkaa kertomalla olleensa koulussa hyvä matematiikassa. Sitten hän jää hetkeksi tuijottamaan mustan puskurin alta pakenevaa tietä ja vajoaa omiin ajatuksiinsa, mutta rikkoo hiljaisuuden pian.
”En ole sitä koskaan aiemmin tietoisesti ajatellut näin, mutta pakkohan minulla on olla noiden hevosten kanssa jonkinlainen kaava tai sellainen. Siis että vuosien varrella aivoihini on kehittynyt systeemi, johon syötän aina tiedot kustakin hevosesta. Eihän niitä kai muuten voisi kaikkia muistaa”, Forss sanoo.
Ohjastaja ei ole koskaan kirjoittanut muistiin ajatusta, balanssia, varustetietoa, juoksunkulkua tai mitään muuta yhdestäkään hevosesta. Hän muistaa silti jokaisen yksityiskohdan täydellisesti.
Jos tuollainen kuviteltu kaava laitettaisiin paperille, sen eri muuttujien painoarvot olisivat erilaisia. Forssin mukaan itse hevonen vastaa 80:tä prosenttia kokonaisuudesta, kärryt ja muut varustevalinnat 10:tä prosenttia, balanssi 5:tä prosenttia ja kuski 5:tä prosenttia. Forssin laki, ravikilpailuissa pärjäämisen kaava.
”Pärjäämisen mahdollistava kaava, ei voittamisen kaava. Ravikilpailussa voittamiselle olisi eri kaava, koska siinä kaavassa muuttujia olisivat myös juoksunkulku, vastustajat ynnä muut.”
Kotimatka lähenee loppuaan. Forss sanoo, ettei koskaan edes yritä mennä suoraan nukkumaan.
”Käyn joka ilta saunassa ja katson illan ravit uudestaan videolta sekä lisäksi Ruotsin ravit. Ranskan tai Yhdysvaltojen raviurheilua en seuraa juurikaan.”
Kesällä miehen nukkumaanmenoaika osuu päivittäin yöllä yhden ja kolmen välille, talvisin se aikaistuu noin tunnilla. Työmatkat kumpaankin suuntaan joutuvat niin sukkelaan kuin suinkin, sillä useimmiten Forss pysähtyy ainoastaan tankkaamaan. Jos kuitenkin näyttää siltä, että hän on saapumassa raviradalle ajoissa, mersu jää hetkeksi huoltoaseman pihaan.
”En tykkää yhtään olla radalla liian aikaisin ja hengailla siellä toimettomana”, Forss toteaa.
Vapaapäivänsä Forss viettää mieluiten kotona. Täysin raviurheilun ulkopuolisia ystäviä hänelle ei ainakaan heti tule mieleen.
”Eihän meillä käy kukaan kylässä, kun en ole koskaan kotona. Kun minulla on vapaapäivä, Marjo usein haluaisi, että mennään käymään jossain, mutta silloin kun voin, haluan olla kotona. Ehkä olen aavistuksen erakkoluontoinen. Toisaalta saan ihan sopivan annoksen sosiaalista kanssakäyntiä työn puolesta, eikä vapaahetkinä sen vuoksi tarvitse nähdä ketään.”
Omanlainen päivärytmi, harvat vapaapäivät ja tuhannet kilometrit eivät ohjastajaa haittaa. Energia työhön kumpuaa yksinkertaisesti siitä, että se on niin kiinnostavaa.
”Sellainen visio on, että jos joskus kyllästyisin tähän autolla ajamiseen, niin voisin alkaa valmentaa nuoria hevosia. Mutta kyllästymisen merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmaantunut.”
Jos ja jos, mutta jos Forssin olisi mahdollista taata itselleen Ranskassa samanlainen tilanne urheilijana kuin hänellä on tällä hetkellä Suomessa, hän lähtisi Ranskaan heti takaisin. Hyvien kala- ja äyriäisruokien lisäksi Forss kaipaa Ranskasta erityisesti yhtä hyvää tapaa.
”Minua on jäänyt kaivelemaan se, että Suomessa ei kätellä kun tavataan. En tiedä miksi, mutta siitä tuli aina hyvä mieli, kun Ranskassa sanottiin käsipäivää, niidenkin ihmisten kanssa, jotka nähtiin joka päivä.”
Koen, että Ranskan reissu oli käännekohta urallani, sillä sen jälkeen ihmiset alkoivat pitää minua jonain.
Pimeän maiseman syövereistä ei edelleen kuulu hiiskahdustakaan. Forss parkkeeraa autonsa ja nousee sieltä kävelläkseen kotipihassaan sijaitsevan siirtotallirakennuksen luo.
”Vilkaisen sitä auton ikkunasta joka ilta kotiin tullessani. Yleensä se työntää päänsä ulos, ja näen sen heti. Mikähän sillä nyt on, kun ei tullut, vaikka huusin”, Forss sanoo selkänsä taakse askeltaessaan kohti siirtotallia.
Kun Forss saavuttaa siirtotallin, tumma hahmo ilmestyy vihdoin ovelle. 8-vuotias ruuna Force One, ”Pasi”, Mika Forssin elämän hevonen.
Ja kaikkihan sen tietävät, millaisia elämän hevoset ovat. Sellaisia, joille raavaat miehetkin lepertelevät.
Niin tekee työpäivän päätteeksi puoli kahdelta yöllä myös Suomen paras raviohjastaja.
