Matti Rönkä

Syntynyt 1959 Kuusjärvellä.
Kirjailija ja uutisjuontaja.
Julkaissut 7 kirjaa Viktor Kärppä -sarjaa.
Palkittu Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla, pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla ja kansainvälisestä menestyksestä Kalle Päätalo -palkinnolla.
Uusin teos Eino ei ole jatkoa Viktor Kärpälle.
Kirjoja julkaistu parillakymmenellä kielellä.
Suosikkiurheilulaji: Englannin Valioliiga -jalkapallo.
Suosikkijoukkue: Liverpool.
Suosikkihevonen Viktor Kärpän jälkeen: Köppinen. ”Sympaattinen otus, kuten sen tallikaveri Turparullakin.”
Suosikkikirjailija: Geraldine Brooks.
Suosikkimuusikko: Gösta Sundqvist. ”Olen viime aikoina ajatellut hänen tekstiensä nerokkuutta.”

Huomenna, lauantaina 10.10., vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää. Sen kunniaksi Hevosurheilu yhytti yhteen Viktor Kärppä -dekkareita kirjoittaneen Matti Röngän ja nelivuotiaan tähtiravuri Viktor Kärpän.
Mies on koukussa. Kun on nähnyt yhden koukkuun jääneen, on nähnyt kaikki. Se palava into, joka kuuluu koukuttuneen kysymyksissä ja loistaa silmissä, ei kysy yhteiskuntaluokkaa, ammattia, ikää tai sukupuolta. Koukuttunut mies on tässä tapauksessa Matti Rönkä. Nielaistu koukku on raviurheilu yleensä ja suomenhevonen vielä erikseen.
Ei hän välttämättä itse vielä tunnista tai tiedosta nykäisseensä kohon pinnan alle jo niin, että enää näkyy vain siimaa. Mutta se kertoo kaiken, millaisella intensiteetillä hän kaikkien tunnistamalla uutisankkurin äänellään pommittaa ravivalmentaja Esa Holopaista kysymyksillä. Ne kysymykset alkavat aina samaisella esipuheella tai loppuvat peräkaneettiin: ”tämä nyt on vain tällaista maallikon mietettä.”
Maallikon ehkä, mutta silti kysymykset ovat tismalleen samoja, joita ravi-ihmiset ympäri maailman ovat toista sataa vuotta pohtineet: kuinka paljon hevosta treenataan, kuinka iso osuus hevosen päällä on sen menestykseen, onko hevosen suvussa isä vai emä tärkeämpi ja millainen on paras mahdollinen kilpahevosen raviliike. Viimeksi mainittuun Rönkä heittää esimerkin.
”Katselin kuinka Kukan Tutu ja Viktor Kärppä juoksivat Oulussa rinnakkain”, hän kertoo. ”Kukan Tutulla on lyhyt nopea askel ja se pääsi nopeasti kovaan vauhtiin. Kärpällä taas pitkä askel ja sillä kesti kauemmin päästä vauhtiin. Kumpi on parempi?”
Holopainen vastailee rauhalliseen tapaansa, että molemmilla tyyleillä on puolensa. Kärpän voittoisa juoksu Oulu Expressissa herätti Rönkään muitakin ajatuksia.
”Ihailin kuinka Kärppä näytti Kukan Tutulle, miten kilpakaveri muserretaan henkisesti”, Rönkä kuvailee. ”Siinä kävi kuten Justin Gatlinille Pekingin 200 metrin lopussa, kun Usain Bolt oli rinnalla. Oma rytmi menee sekaisin, kun toinen vaan runnoo tulemaan.”
Viktor Kärppä ei osunut Matti Röngän esimerkkeihin aivan sattumalta. Rönkää voisi omalla tapaa jopa kutsua nelivuotistähden kummisedäksi. Ylen uutisjuontajan viran lisäksi Rönkä tunnetaan myös kirjailijana. Hänen ensimmäinen teoksensa, Tappajan näköinen mies, ilmestyi vuonna 2002. Siitä alkoi myös Viktor Kärpän tarina.
”Olin vanha esikoiskirjailija, jo yli neljänkymmenen. En ollut kirjoittanut ikinä mitään, en edes pöytälaatikkoon. Olin tv-uutisten päällikkö ja tuli sellainen olo, että työ ei saata minua ihmisenä jalostaa. En suunnitellut kirjoittavani Kärpästä kirjasarjaa. Halusin vain saada yhden romaanin julki. Tunsin sen velvollisuudekseni, koska olen Kuusjärven sivukirjaston lainaaja numero 969.”
Esikoiskirjaa seurasi kuitenkin vielä kuusi Kärppä-kirjaa.
”Ensimmäisessä kirjassa Kärppä oli nuori mies ja ihmissuhdetasolla hänellä oli tyttöystävä. Kirjassa oli kysymys kaipuusta. Seuraavassa kirjassa oli mustasukkaisuutta, jatkossa tulikin perhettä ja viimeisessä kirjassa Kärpällä on jo hyvin tukevasti lukulasit.”
Rönkä oli kirja kirjalta vanhentanut Kärppää juuri julkaisuvälin verran. Joka teoksessa Viktor oli pari vuotta edellistä vanhempi. Viimeisessä kirjassa, Levantin Kyy, Viktor Kärpälle jätettiin jo jäähyväisiä. Näin ainakin julkisuudessa kerrottiin.

Mies on koukussa. Se ei jää epäselväksi, kun näkee millaisella kunnioituksella hän suhtautuu Viktor Kärppään. Tässä tapauksessa siis suomenhevosoriiseen. Ollaan Esa Holopaisen tallin käytävällä ja oriin hoitaja Anita Soininen valmistelee suojattiaan kuvauskuntoon.
Rönkä tarjoaa Kärpälle porkkanoita, jonka tarjouksen ori ottaa mielihyvin vastaan. Mies taputtelee, hivelee ja kupsuttelee hevosta. Puhuu tälle. Kärppä kuuntelee, mutta ei virka mitään takaisin. Sitten Kärpästä kyllä pääsee ääntä, kun Holopainen taluttaa sen ulos kuvauspaikalle. Tie sinne vie toisten hevosten tarhojen ohi ja parivaljakko ohittaa ne hölkäten. Silti Kärppä ehtii ilmoittamaan lajitovereilla, että hän on miestä mielestään. Holopaista naurattaa.
”Kiltti hevonen, mutta tällaista nuorukaisen intoa”, Esa hymyilee.
Nuorukaisen into laittaa Viktor Kärpän hieman kuopsuttamaan sänkipeltoa ja pyörähtelemään Holopaisen ympärillä. Rönkä pitää aluksi hieman turvaväliä, mutta huomaa pian, että ori on takuuvarmasti Esa Holopaisen ammattilaisen käsissä. Kuvat otetaan. Ori palaa talliin. Holopainen ja Rönkä katsastavat myös Kärpän isän, Bokerin. Esalla on kertoa siihen aiheeseen sopiva tarina.
”Oltiin Bokerin kanssa Norjassa useamman päivän kilpailureissulla”, Holopainen muistelee. ”Normaalisti se ei talliin tullessaan sano mitään. Ei sen tarvitse, koska kun Boker tulee talliin, kaikki muut ovat hiljaa. Mutta silloin kun se oli ollut monta päivää pois, niin se oikein karjui heti kotipihassa. Ilmoitti, että nyt hän on tullut takaisin.”
Tämä johdattaa Röngän ajatukset omaan Viktor Kärppäänsä. Kuten sanottu, Kärpälle jätettiin pari vuotta sitten julkisuudessa jäähyväisiä. Ehkä ne eivät sittenkään olleet hyvästejä, vaan vain näkemisiä.
”Olisi kiinnostavaa katsoa Kärppää, kun hän on sellainen viisvitonen”, Rönkä pohtii. ”Katsoa häntä vanhana miehenä, joka murahtelee kuin Boker talliin tullessa. Sehän se vanhenevan miehen elämän karmeus on, että niitä nuoria leijonia pitää potkia koko ajan loitommas. Kyllä mä Kärppään vielä joskus palaan, jos elän ja terveenä olen.”
Viktor Kärppää hevosena Rönkä on seurannut sen ensimmäisestä voitosta alkaen, silloin hän sai vinkin oriin olemassaolosta. Seuraamiseen on antanut pontta vielä se, että Kärpän ohjastaja-valmentaja on saman kulman miehiä. Holopainen on alunperin Outokummusta, kuten Rönkäkin. Röngän kotipaikan naapurissa oli seudun sen ajan ehkä merkittävin ravitalli, Leo Tolosen I-talli.
”En silloin niin raveja seurannut, mutta kun naapurissa oli kymmeniä hevosia, niin näkihän niitä kärryineen kulkevan meidän ohitse menevällä metsätiellä. Carne Safari jäi mieleen huippuhevosena.”
Myöhemmin Tolosen tilalla toimi oriasema.
”Olin Maikkarissa Kympin uutisissa ja uutisena kerrottiin, että Suomeen oli hankittu eniten rahaa juossut hevonen mitä täällä siihen mennessä oli ollut. Se oli Cold Comfort ja tuli Toloselle. Muistan kuinka luin uutisen ja sanoin painokkaan ylpeästi Outokummun Kuusjärvelle. Kävin myöhemmin kotona ja katsoin, että siellä se Cold Comfort kylmässä sohjoisessa marraskuussa seisoi ja saattoi miettiä, että Kaliforniassa oli vähän toisenlaista.”

Matti Rönkä ja Boker

Mies on koukussa. Ehkä aavistaa sen itsekin, mutta selittää sitä kuten Vuoden yhteiskuntatieteilijäksikin valitulta voi odottaa.
”Suomenhevonen kiinnostaa minua kulttuurisena oliona”, Matti Rönkä kokee. ”Sen lisäksi mitä se tekee tänä päivänä, niin kuinka se on kehittynyt ja miten se liittyy erilaisiin historiallisiin jaksoihin. Suomenhevosessa on kaikkea suomalaista myyttiä ja on kiehtovaa liittää se Suomen historiaan.”
Esimerkiksi Rönkä ottaa kotikontujensa Savon ja Pohjois-Karjalan sotien jälkeiset suuret savotat.
”Ne olivat aivan käsittämättömän kokoisia. Jossain Ilomantsissa on valtavia erämaakämppiä. Talvisin savotalla on ollut kymmeniä, jopa satoja miehiä metsätöitä tekemässä. Kuinka lujilla ovat olleet miehet ja hevoset, kuinka kovaa työtä on tehty. Toisaalta kuinka arvokas se hevonen on ollut työkaverina ja ansaintavälineenä. Tai puhumattakaan sitten sotahevosten kohtaloista.”
Rönkä puhuu suomenhevoseen liittyviä isänmaallisia asioita, mutta varoo itse termiä.
”Tänä aikana kaikki hurahuhhaa-isänmaallisuus kuulostaa vastenmieliseltä. Isänmaallisuuteen on on liitetty kaikkea, mikä siihen ei kuulu. Minulla on terve kiinnostus omaan kulttuuriin ja ylpeys sukupolvien omasta kovasta työstä. Se ei ole keneltäkään pois, eikä ketään vastaan.”
Rönkä uskoo, että alati nouseva hyvinvointibisnes takaa osaltaan myös suomenhevosen suosiota.
”Ihmiset haluavat sijoittaa itseensä ja aidot asiat nousevat yhä enemmän esille. Suomenhevonen on sellainen. Sillä pysyy yhteiskunnassa vähintään sellainen asema mikä nyt on, ellei jopa suurempi ja vankempi.”
Kun vakavammat seikat on saatu puhuttua alta pois, päästään itse asiaan. Nyt ei puhu yhteiskuntatieteilijä, vaan fani.
”Suomenhevonen on äärettömän sympaattinen otus. Ne suomenhevosten suuret tähdetkin ovat hirveän sympaattisia hevosia, kuten Köppinen ja Jokivarren Kunkku. Tai kuningatar Saaga S kiimaongelmineen ja säikkyine luonteineen. Ne ovat täydellisen sympaattisia olioita epätäydellisyyksineen.”
Puheenparresta voi arvata, että Röngän raviurheilun seuraaminenkin on voimakkaasti suomenhevosvetoista.
”Olen vanhakantainen ihminen ja luen aamulla Hesarin alusta loppuun. Kaikki konserttiarvostelut ja urheilulajit, vaikka en niitä varsinaisesti seuraisikaan. Siksi yleissivistykseeni kyllä kuuluu Brad de Veluwen ja tämmöisten menestykset, mutta ajatellaan nyt vaikka Joensuun kunkkareita. Kyllä suomenhevonen ja sen perinteet sykähdyttävät eri tavalla.”
”Viktor Kärpän juoksu oli sykähdyttävä ja kuninkuustaisto oli sykähdyttävä, mutta se vasta oli sykähdyttävää olikin, kun Viesker tuli sinne. Siitä näki, kuinka se ajatteli, että minä muuten tiedän. Tiedän, että tässä on yleisö, joka seuraa vain minua.”

Eino on Matti Röngän uusin teos. Siinä sodan käynyt mies kärsii ensimmäisistä muistihäiriöistään ja menneisyys on nykyisyyttä lähempänä. Menneisyyttä käydään läpi takautumina. Tapahtumat sijoittuvat maalaisympäristöön, johon hevonen on kuulunut luonnollisena osana.
Myöhään aattoiltana kävin tallissa. Annoin hevosille heiniä ja kauraa, jouluherkuksi porkkanoita. Tamma alkoi rouskuttaa niin kuin olisi miettinyt omiaan, mutta varsa hamusi hihaani. Pappa oli onnistunut sen ostamaan, kun tamma ei tullut kantavaksi ja sodassa väsähtänyt ruuna piti lopettaa. Pappa oli sanonut, että kasvata varsasta itsellesi hyvä hevonen. Olin sitä pitänytkin matkassa, narun perässä tamman mukana. ”Opetellaan yhdessä”, puhelin varsalle. Sekin oli tamma, toisella vuodella. Tuulaksi nimetty. Sillä oli tumma karva ja kiiltävän musta harja. ”Katsos kun minä en ole oikein hevosmies ja sinä et vielä oikein ole hevonen.”
”Eino sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan ja hevosella on siinä symbolinenkin osansa”, Rönkä kuvailee. ”Nuorukainen saa ensimmäisen oman hevosensa. Arvokkaita asioita olivat ensimmäinen polkupyörä, onko oma kello, onko kotitalossa sähköt, ja oma puku miehen merkkinä. Ne ovat yksinkertaisia symboleja, mutta toimivia. Niihin kuuluu ehdottomasti itselliseen miehuuselämään kuuluva oma hevonen.”
Rönkä toteaa aikanaan ensimmäistä kirjaa kirjoittaessaan kokeneensa ahaa-elämyksen.
”Se oli naivi oivallus, että kaikkea itselle muistin reppuun kertynyttä voi käyttää kirjassa. Oman äidin karjalaisista sutkauksista alkaen. Vaikea on aina sanoa, minkä olet joskus kuullut ja mikä osa on se, jonka olet täydennykseksi kuvitellut. Isäni joutui nuorena sotaan. Tuli sieltä ja siinä kohtaa hänelle oli ollut tosi iso juttu, että oli saanut ostettua hevosen ja pääsi rahdinajoon. Tekemään omalla hevosella tienestiä ja sitä kautta rahoittamaan, että pääsi kiinni omaan elämään.”
Hevonen vilahtelee teoksessa arkisissa toimissaan. Faktoista tarkka Rönkä kertoo sen sivuosan roolinkin teettäneen hänellä töitä.
”Fiktiossa vaikka koko tarina olisi keksittyä, pitää siihen miettiä tietyt fakta-asiat kohdalleen. Silloin lukija voi tehdä kirjailijan kanssa ikään kuin sopimuksen: okei, nämä asiat ovat kohdallaan, niin uskon se fiktion siinä päällä. Jos kirjoittaa eduskunnasta, pitää pylväitten määrä olla oikein. Jos teet sellaisessa virheen, miettii lukija, että hetkinen, tässä ei ole asiat kohdallaan. Eikä sitten usko sitä muutakaan tarinaa.”
Valjastaminen, varsinkaan 60 – 70 vuotta sitten tapahtunut, ei ole itsestäänselvyys.
”Tietokonemaailman tietoisuus on viimeinen kymmenen vuotta. Googlaamalla et selvittänyt oliko valjaat 40-luvulla erilaiset kuin nyt, ja kun kirjassa liikutaan myös Venäjän puolella, niin oliko Venäjän-Karjalassa valjaat samankaltaiset kuin meillä. Tällaisia asioita joutui penkomaan, ettei tulisi mitään noloa virhettä.”
Kirjan teemoja on myös ihmisen kykenemättömyys onneen. Silloinkin, kun sitä olisi käden ulottuvilla. Tässäkin hevosella on roolinsa, kun päähenkilö Eino miettii tätä ja luettelee mielessään omia syitä iloita.
Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa. Hiki iholla. Ei syöpää keuhkoissa.
”Minun on helppo kuvitella, että miehelle hevonen tai koira on se pettämätön ystävä. Luontokappaleella on se perusviattomuus. Se suhde on mutkaton ja juonittelematon. Vaikka sitä suhdetta kuvailee vain muutamalla sanalla, saa siitä moni kiinni.”

Mies on koukussa. Mutta toistaiseksi ennen kaikkea raviurheiluun urheiluna ja suomenhevoseen hevosena. Toton pelaamiseen Matti Rönkä ei ole vielä kokonaan hurahtanut.
”Pelaan vain paikan päällä raveissa ollessani”, hän sanoo. ”Vaikka eihän missään muussa urheilulajissa ole niin kehittynyt nettisysteemi. Olin tosi vaikuttunut, kun pystyin katsomaan sieltä esimerkiksi kuinka Viktor Kärppä juoksee elokuussa 2014 opetuslähdössä.”
Röngältä löytyisi kyllä lähipiiristä ohjeiden antaja toton pelaamiseen. Hänen avopuolisonsa on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa, jonka veljen koko ravikansa tuntee: Jorma Vuoksenmaa.
”Hänen päässään pyörii ihan omat kalkulaatiot. Joensuussa juteltiin Jorman kanssa jotakin ja siihen tuli nuorison edustaja pyytämään, että Jorma, Jorma, kerro vinkki. Jormallahan on omanlainen ajattelu- ja esiintymistapansa. Sellainen kuin kapean huippulahjakkuuden omaavalla usein on.”
”Hän selitti, että tässä lähdössä se ja se on pelattu väärin. Viesti ei oikein mennyt perille, kaveriparka todennäköisesti ymmärsi, että vihjeen hevonen on kovassa iskussa ja voittaa. Kun Jorman logiikassa sen kerroin vain oli 0,2 prosenttia johonkin päin pielessä.”
Tässä jutussa on tainnut jo tulla todettua, että sen päähenkilö on tahtoen tai tahtomattaan koukuttunut raviurheiluun. Mikä onkaan tämän niin moniin iskeneen taudin äärimmäinen ilmentymä? Aivan oikein, hevosen omistaminen. Mitäpä tähän sanoo Matti Rönkä?
”Joku hännäntupsun osuus hevosesta olisi kyllä kiva.”
I rest my case.

Kursivoidut lainaukset: Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.

Rönkä, Kärppä ja Holopainen.Rönkä, Kärppä ja Holopainen.

Tappajan näköinen tamma

Kirjan henkilö Viktor Kärppä sai nimensä tarkan harkinnan jälkeen. Sen ravurikaima puolestaan kirjasta tehdystä tv-sarjasta.
Kun Matti Rönkä mietti esikoiskirjansa päähenkilölle nimeä, oli hänellä johtolankana suomalaisnimi, joka kääntyy myös uskottavasti venäjäksi.
”Kyseessä on inkeriläinen”, Rönkä pohjustaa. ”Toisaalta täysin suomalainen, mutta syntynyt ja kasvanut vieraalla maalla, Venäjällä. Siellä eläinten nimet ovat hyvin yleisiä sukunimissä. Esimerkiksi medved on karhu ja siitä juontuu Medvedev. Jostain se kärppä tuli mieleen. Viktor Kärppä, Viktor Nikolajevitsh Kornostajev.”
Vuoden 2011 helmikuussa lähti televisiossa pyörimään Viktor Kärppä -kirjojen pohjalta tehty televisiosarja Tappajan näköinen mies. Sitä seurasi myös ristiinalainen pariskunta Antti Ripatti ja Katja Kuhanen, joiden tallissa oli Bokerista tiine tamma Sirun Salama.
”Sirun Salama on ihan kiltti hevonen, mutta kantavana se muuttuu”, Antti Ripatti kertoo. ”Ei se ole vihainen, mutta sellainen tulinen ja raju. Varsinkin kun sitä ottaa sisään ja se tietää, että kohta tulee ruokaa, niin se on hyvinkin vauhdikas tapaus.”
Samuli Edelmannin televisiosarjassa esittämä Viktor Kärppä oli Katjan ja Antin mieleen.
”Seurattiin kevättalvi hyvin tarkkaan telkkarista Tappajan näköistä miestä ja naureskeltiin, että meillä on vähän tappajan näköinen tamma. Sitten kerran Katja sanoi, että jos se orivarsan tekee, niin siitä kyllä tulee sitten Viktor Kärppä.”
Sirun Salama pyöräytti varsan juhannusalusviikon tiistaina ja orivarsahan sieltä putkahti. Viktor Kärppä ei ollut kuitenkaan tappajan näköinen ori.
”Se oli oikeinkin mukava varsa. Puolitoistavuotiaana ehdittiin aloittamaan sen opetus, ennen kuin Holopaisen Esa tuli ostamaan sen. Siihen asti ainakin sen kanssa kaikki sujui hyvin mallikkaasti.”