Hevonen, jolla on oma kerho

Apelilla on oma kerho, jota vetää Päivi Laine.

Kerho sai alkunsa kuninkuusravijunassa Joensuuhun vuonna 2000 ja siinä on ”noin 20 jäsentä”. ”Päädyimme Merja Ritamon, Helena ja Susanna Janssonin kanssa ravintolavaunuun, jossa Veijo Toivos -vainaa piti tietokilpailua”, Laine kertoo. Laineella oli taskussaan hevosmiehen taskukalenteri, josta hän suoraan sanoen lunttasi vastaukset.

Vieressä istuneet helsinkiläiset raveja harrastavat Ekholmin sisarukset Elina ja Heidi panivat hämmästyttävän tietoviisaan hevosnaisen merkille. He kysyivät Laineelta myöhemmin, voisiko tämä neuvoa heitä hevoskasvatuksen saralla, jolle he olivat aikomassa. Se sopi. Laine ehdotti emätammaksi Papelia ja sovittiin, että Ekholmit valitsevat oriin. Päätettiin, että se on Joensuussa kuninkuuden juokseva ori. Paluumatkalla lyötiin lukkoon, että Papeli menee Vieskerille.

Papeli oli, tietenkin, Apelista, ja sen asian ympärille kerho muotoutui. ”Apeli nousi nopeasti kerhossa päärooliin”, Laine jatkaa. Ja Apelin myötä sen isälinjalla olevat Vihu ja Manu, vaikka kaukana historiassa ovatkin. ”Kerhossa edistetään Apelin sukua, ja sen aikaansa edellä ollutta isälinjaa, jossa oli paljon elementtejä, joita tänä päivänä arvostetaan”, Laine summaa.

Virallisesta yhdistyksestä ei ole kyse, vaan kerhosta, joka elää tavallaan ja ajallaan. Omilla säännöillään, joita sitä paitsi ei kirjallisena edes ole. Ei sitäkään ole mihinkään kirjattu, että miesten on vaikeampi päästä jäseniksi. Toisaalta jäsenyydestä on vaikea, jos ei suorastaan mahdoton kieltäytyä. ”Jäsenyys tulee, jos on tullakseen.”

Veijo Riipinen esimerkiksi on jäsen, halusi tai ei. Veijo Toivonen oli myös. Kari Venäläinen on siinä rajoilla, että onko tulokas vai täysjäsen, mutta ensi kesänä hänelle on hoitumassa täysjäsenyys, ja Päivi Laine olettaa ja toivoo, että hänelle jo myönnetty kerhon rintamerkki on yhä tallella. Taisto Nurmio haki Apelin aikoinaan Laukaasta, ja on jo siksi kelpoinen. Tietenkin Ari Myllymäki on jäsen, samoin vaimo Marianna. ”Iikka Huttunen on siinä rajoilla, että jäsenyys alkaa olla tosiasia, halusi tosiaan tai ei.”

Marjatta Lähdekorpi on ollut mukana alusta asti. Solja Virtanen tyttärineen on jäsen. Lisäksi Sari Torniainen, Ranch Kellyn taannoinen hoitaja, koska Ekholmin sisaruksilla on kesäpaikka Anttolassa, ja naiset ystävystyivät Puumalan kesäraveissa. Sitä kautta jäsenyyden on saanut myös Anne Luttinen.

Leena Alérini

Apeli-nimisen suomenhevosen muistavat kaikki, vaikka se on ollut kuolleena jo 16 vuotta. Yksi syy on varmasti se, että vain kaksi juoksijasuunnalle kirjattua suomenhevosoritta on palkittu ratsusuunnan jälkeläisistään, ja Apeli oli niistä se toinen.

Apelin jälkeläiset menestyivät erityisesti kouluradoilla, kun taas V.T. Ajatuksen jälkeläiset olivat edukseen estehevosina. Apelia katsotaan oikein hyvällä silmällä ratsupuolen sukutaulussa, erityisesti emänisänä. Se tuo keveyttä, ryhtiä ja hienoa luonnetta. Etenkin Kelmi–Apeli-yhdistelmä toimii.

Apeli on ollut emänisänä niin Jaimelle, Silvolan Hemmingille, Eelille, Elminalle, Lorentsolle kuin Natsollekin. Kaikki omalla tavallaan merkittäviä urheiluhevosia. Yksi tavallista parempi ravurikin jälkeläisiin mahtuu, 21-aikainen Niko-Vokker.

Mutta varsinkin Apeli muistetaan siksi, että se nyt vaan oli muita hienompi. Jollakin selittämättömällä, vähän vanhanaikaisella tavalla, ulkoisesti ja sisäisesti. ”Sillä oli hienon hevosen ydin”, sanoo Apelin viimeinen omistaja Solja Virtanen.

Apeli oli kapoinen, kevyt ja jalo. Sen pää oli pitkä ja kapea kuonolta, aavistuksen kyömy. ”Vähän liian kaunis se oli suomenhevoseksi”, Virtanen muistelee. Sitä mieltä ihmiset toisinaan olivat.

Herkkä luonne

Apeli ei ollut niitä hevosia, jotka tunkevat iholle, tallovat omistajansa varpaat tai jyräävät muuten. Luonnollisestikaan se ei purrut eikä potkinut. Se leijaili riimun päässä kevyenä ja hieman etäisenä, oli herkkä ratsastaa, ajaa ja käsitellä. Niin sanotut lähdöt se kyllä osasi ottaa, sillä olihan se totta puhuen myös melko kuuma.

Tämän muistaa seppä Ari Myllymäki. Hevostalouskoulusta vuonna 1974 valmistunut Myllymäki oli ollut talossa kengityksenopettajana 40-vuotisen työuransa ensimmäisen vuoden, kun sai arvonnassa Apelin valmennettavakseen, passikseen. Apeli oli kuten sanotaan, liukas. Se jätti varsa-aikoinansa Myllymäen kyydistä muutamaankin otteeseen. Milloin mitenkin. ”Se oli varmaan just tämmöstä syksyä, kun olin ajamassa metsälenkkiä. Ensimmäinen lumi oli tullut ja joku innokas hiihtäjä sitten jo hiihti siellä vastaan. Kun Apeli kuuli sen suksien suihkeen, se läks. Se lähti ihan samantien päin aitaa, ja aidasta läpi, minä jäin siihen kärryille istumaan ja hevonen meni menojaan”, Myllymäki muistelee.

Se oli se reaktionopeus, jota Apeli jätti jälkeläisiinsäkin, näkevät sekä Virtanen että Myllymäki. ”Kyllä sen kanssa alkuaikoina ihan hereillä sai olla. Sillä lailla vähän perushermostunut, terävä hevonen se oli. Vähän niin kuin arka. Etenkin kotona. Raveissa se ihme kyllä ei ollut oikeastaan ollenkaan hermona. Me sitä vähän ihmeteltiinkin.” ”Mutta mieluummin arka hevonen kuin paksupäinen”, kuittaa Virtanen.

Juoksijasuunnan kantakirjaan

Myllymäki esitti oriin myös kantakirjauksessa vuonna 1979, jossa sitä ei palkittu, mutta hyväksyttiin kuitenkin hyvillä rakennepisteillä juoksijasuunnalle. Apeli oli Myllymäelle rakas ja tärkeä. ”Apeli oli minun ensimmäinen henkilökohtaisesti opettamani hevonen”, hän kertoo.

Vieläkin Myllymäkeä harmittaa, kun erään kesäloman aikana oriilta paukahti oikeasta takajalasta hankoside. Sekin harmitti, kun ori päätettiin laitoksesta myydä, vaikka se sitten tutulle oppilaalle menikin. Apeli oli merkittävä silloiselle Valtion Hevosjalostuslaitokselle. Se nimettiin A:lla, laitoksen 1974 ikäluokan mukaan, mutta ei se Ypäjällä syntynyt ole, vaan ostettu Laukaasta. Apeli oli Paavo Riipisen kasvatti, ja jos poika Veijo Riipinen oikein muistaa, kotona nimetty Aapeliksi. Isä oli Riipisten naapurista. Osmo Itärannalla siihen aikaan ollut Porukka (Måsse – A.K. Puti, Alikersantti) oli pieni, mutta sitkeä teräshevonen. ”Sellanen oikein terävä teräsvaari. Se oli 16-vuotiaana vielä kuninkuusraveissakin”, Riipinen muistelee.

Hyväpäinen mutta huonomahainen emä

Apelin emä oli Riipisen toiselta naapurilta Emil Lauriselta ostettu Latuna. Latunaa pidettiin Riipisessä hienona emätammana. Latunan emä Latu oli viimeisiä tammoja, jotka astutettiin murtilaisella Mutilla, johon Paavo Riipinen tunsi erityistä viehtymystä. Latuna oli hieno, loivalapainen ja aavistuksen pieninivelinen. Se oli Riipisen mukaan ”kerta kaikkiaan maailman hyväpäisin hevonen”. Mutta huonomahainen jännittäjä. Raveihin menoa tamma jännitti niin paljon, että jo autossa siltä meni maha ruikulille, eikä startin jälkeen ruoka maistunut moneen päivään. ”Ja se yritti liikaa ja meni sitten peitsille. Mutta kun laitettiin alumiinikengät taakse ja annettiin ensimmäiset 500 metriä mennä toisen selässä, sillä pystyi kyllä ajamaan”, Riipinen kertoo.

Se häntä harmittaa, että heinien syöttö starttihetkeen asti ja heti sen jälkeen oli ratkaisu, jonka hän keksi liian myöhään. ”Se kun kaikkensa antoi, eikä sen jälkeen syönyt mitään, sillä oli varmasti pääkin jo kipeä ja huono olo. Tuon kun olisi tajunnut, siitä olisi tullut tähtitamma helposti.”

Apelin tummanpuhuva iho ja loistoliinakon hohtavan valkeat jouhet, ja kirjoihin merkitty väri ”vaaleanpunarautias” antavat vihjettä jopa hopeageenin suuntaan, vaikka tätä värigeeniä ei siitä olekaan koskaan todettu, jo siksi, että ei sellaista 1970–80-luvuilla vielä osattu etsiäkään. Riipinen ei ole väreistä sen kummemmin kiinnostunut, mutta sen hän muistaa, että emä Latuna vaihtoi väriä vuodenaikojen mukaan. Toisessa karvassaan se oli hyvinkin tumma, toisessa vaalea.

Apelissa Riipinen näkee hyvien yhdistelmien voiman. ”On siinä keveydessä ja jaloudessa isän puolen Vihua, mutta mielestäni siinä ei kuitenkaan ole minkään suvun yksittäistä piirrettä voimakkaasti näkyvissä, vaan kyse on kombinaatiosta.”

Lihahevoshankkeen löytö

Riipinen muistelee Apelin kauppaa vuonna 1974 hieman huvittuneenakin. ”Sehän oli jotenkin sillä lailla, että Ypäjän laitoksessa saivat tuona vuonna tutkimusrahaa lihahevosten kasvatukseen ja meiltä käytiin hakemassa kaksi varsaa, Apeli ja Aporillo, siihen tarkoitukseen.”

Aika oli mikä oli. Suomenhevosten määrä oli kutistunut vähiin ja työhevosten aika käytännössä loppu. Mietittiin, mitä rodun kanssa oikein tehdä. Lihahevoshanke oli yksi vaihtoehto. Riipinen arvelee tosin, että työhevosjalostuksen väistyttyä pakon edessä, urheiluhenki oli hevostalouslaitoksessa jo sen verran voimakkaasti vallalla, että taloon ostettiin valtion lihahevoshankkeen määrärahoilla sellaisia juoksijasukuisia ja keveitä hevosia, jotka ”sotkeentuivat laitoksen omaan tammakantaan hyvin”.

Lihahevoshanke kuivahti kasaan melkein samantien. Hevosjalostuslaitoksessa silloin agronomina ollut Terttu Peltonen kertoo, että koetta tehtiin yhden sisäruokintakauden aikana ja todettiin, että hevosen lihantuotantokyky ei pystynyt kilpailemaan sikojen ja nautojen kanssa alkuunkaan, eivätkä ihmisetkään oikein tykänneet ajatuksesta. Loppujen lopuksi yksi ainoa hevonen päätyi teurastamolle asti, mutta hanke on jäänyt paikallisten mieleen jo erikoisuutensa takia.

”Niitä hevosia ruokittiin mahdollisimman paljon ja liikutettiin mahdollisimman vähän”, Päivi Laine, koulun pitkäaikainen opettaja, muistelee aikalaisten kertoneen. Hänen muistinsa mukaan lihotuspihatossa oli Apelin lisäksi laitoksen oma kasvatti Akulikin. Eikä kumpikaan oikein soveltunut tarkoitukseen. ”Molemmat hirveän kuumia hevosia. Ihme, että nämä kaksi tuolla menettelyllä edes käsissä pysyivät! Ja molemmat kuitenkin elivät todella pitkäikäisiksi”, Laine pohtii.

Mainos Hevosurheilussa

Solja Virtanen on Apelin viimeinen omistaja. Hän ihastui oriiseen ollessaan 1982–83 hevosenhoitajakurssilla Ypäjällä. ”Se oli Arskan passi ja hän kysyi, olisiko oppilaissa ketään, joka haluaisi sitä liikuttaa, kun hänellä oli aikapula. Hankkari oli mennyt edellissyksynä ja minä ja Filatoffin Jyrki ilmoittauduttiin. Sillä ajettiin kävelyä reellä paljon, ja kesällä se meni tähdeksi, ettei se meidän touhu ihan turhaa ollut.”

Hieno luonne teki vaikutuksen nuoreen Virtaseen.

”Ja olihan se tietysti makeen näköinenkin.”

Kun silloinen Hevostalouden tutkimusasema vuonna 1985 pisti tukun hevosia myyntiin tarjousten perusteella, Virtanen huomasi ilmoituksen Hevosurheilussa. ”Kysyin isältä, että lainaisiko hän mulle 9000 markkaa, jonka summan arvelin riittävän. Isä lainasi rahat. Siitä tehtiin oikein velkakirja.”

Tarjous hyväksyttiin, ja Virtanen lähti hevostaan hakemaan. ”Eläkepäiville ja harrastukseen sitä meinasin, mutta siinä tuli Takkisen Timo orikäytävällä vastaan, ja hän sanoi mulle, että kuule, tuolla hevosella on ajamatonta rahaa radalta.” Virtanen ajoi oriilla muutaman startin itsekin ja iloitsee yhä Riksun kakkossijasta mailin matkalla vuonna 1988.

Hänelle on jäänyt mieleen Tuomo Mäkelä, joka ajoi yhteen aikaan Apelin menestynyttä tyttärenpoikaa Niko-Vokkeria (Vokker – Evita S, Apeli). ”Hän sanoi minulle kerran raveissa Apelista, että siinä olisi sitten ollut hieno juoksija, jos se ei olisi ollut opetuskäytössä. Ja helkkarin hieno ravi sillä olikin. Arto Laaksonenkin sanoi, että kuin mersulla ajaisi”, Virtanen toteaa.

Yhä ikävä

29-vuotiaana Apelilla alkoi olla hampaat loppu. Viimeisenä kesänään se sai vielä alulle varsan, mutta syksyllä oli lähdön aika. Solja Virtanen suree Apelia edelleen. ”Mulla ei nyt tällä hetkellä ole yhtään apelilaista enää, kun poika Adjutantti vokkerilaisesta Voppelista meni ähkyyn kuun alussa”, hän kertoo.

Hänen yhdeksästä suomenhevoskasvatistaan puolessa on Apelia. Oma suomenratsukasvatus loppui kuitenkin vuonna 2000. Virtanen sanoo syyksi, että innostus siirtyi ravikasvatukseen, sillä ratsusuunnalla jalostuksen suunta tuntui olevan toinen kuin hänellä itsellään. Välillä tuntui, että suunta oli hukassakin. Virtanen oli ostanut siitoskäyttöön apelilaisen tamma Santelin hevostalouskoulun seppäkurssin käyneeltä Eva Saarelta vuonna 1984. Tamma oli lahjakas. Eija Asikainen kilpaili Santelilla, ja se oli kuulemma taivaallisen herkkä ratsastaa. Siitä teetettiin viisi varsaa. Viimeisin Horsbäcks Bestla (Priori – Santeli, Apeli) oli erityisen hieno, mutta sai näyttelyssä maininnan siitä, että oli liian puoliverimäinen.

Apeli astuu Aura-tammaa. Iikka Huttunen vahtii.

Apeli astuu Aura-tammaa. Iikka Huttunen vahtii.

Hienoimmatkin tarinat päättyvät joskus. Apelin viimeiset hetket ovat yhä Solja Virtasen mielessä. ”Minä ja tyttäret katsottiin vierestä, kun meidän papasta luovuttiin.” Lopetus meni luottoeläinlääkärin tekemänä juuri niin kuin pitääkin, mutta vanhan oriin elimistö oli yhä sitkeä ja vahva. Sen sydän löi lopetusmyrkkyä vastaan pitkään. Apeli haudattiin omalle rinnelaitumelleen, sille samalle, jossa se muutamaa kuukautta oli saanut alulle viimeisen varsansa.