Kesäpäivä on kauneimmillaan.

Ruoveteläiset Saarisen tytöt, Noora, 13 ja Niina, 16 satuloivat lehmänsä.

Kohta ratsukot ovat valmiit kirmaamaan sorkat kopisten pikkutielle ja sitä kautta läheiselle pellolle.

Niina istuu kyyttölehmä Himpan eli Harjulan Hieno-Helman (Tiirikka – Aurinko-Armas – Onufrei) selässä ja Noora Illin (Duo-Star Normandin – Asmo Ylli – Lindero).

Lenkille. Himppa tuijottaa rävähtämättä valtavilla silmillään.

Välillä sen suuhun nousee rehupallo jota se mutustaa hetken ja nielaisee kuuluvasti. Miten se sanonta menikään… lehmä on märehtiväinen ja ihminen erehtyväinen.

Tytöt haluaisivat hypätä esteitä, mutta äiti Tarja Saarinen kieltelee ennenkuin myöntyy: “No, yksi hyppy korkeintaan. Lypsyaika on ihan pian!”

Noora on hypännyt Illillä lähes metrisen esteen, mutta tänään tyydytään salaojaputkeen. Illi lähestyy sitä ravissa ja ottaa kuin ottaakin sievän hypyn.

Välillä ratsut nappaavat suuntäyden ruokaa evääksi. Laitumella nostetaan laukka ja ratsut etenevät rintarinnan. Kun matka kääntyy kotiin päin, kumpaankin tulee silminnähtävästi lisää vauhtia.

Himppa ja Illi hölköttävät takaisin pihaan tissit heiluen. Lypsyaika, nimittäin.

Koneet ovat jo käynnissä. Pian kumpikin jonottaa vuoroaan.

Illillä oli kiireempi, joten se kiilaa jonossa. Himppa tyytyy menemään jonon jatkoksi.

Noora ja Niina ovat hankkineet lehmilleen satulan ja päävehkeet. Kuolaimia ei käytetä, sillä lehmällä ei ole hevosen tapaan hammaslomaa.

Satuloita on vain yksi ja sen saa kuvauspäivänä Illi, joka ayrshireristeytyksenä on Himppaa isompi.

Himpalla voi ratsastaa ilman satulaakin.

Päitset on askarreltu hevosten riimuista: “Hevostarvikeliikkeestä tehdään välillä hankintoja”, Noora kertoo. “Hitsi kun saisi jostain vielä kärrytkin!”

“Ei herra paratkoon mitään kärryjä kyllä enää!”, Tarja toppuuttelee.

“Vaikka ihmeen hyvin nämä tytöillä kyllä pelaavat”, hän myöntää.

”Neljä vuotta tätä lehmäratsastusta meillä on jo harrastettu”, hän kertoo.

Mistä idea?

“Siitä kun ei saatu hevosta!”, tytöt nauravat. Tätä nykyä kumpikin käy ratsastuskoulussa tunneilla.

”Hevosilla on myös kiva ratsastaa”, kumpikin toteaa. Mutta lehmillä ratsastus ei ole jäänyt.

Ratsuina lehmät ovat ”päättäväisiä, ei kovin tottelevaisia”. ”Jos nämä haluvat jotakin, ne sen myös tekevät”, Noora nauraa.

Ratsunoppinsa Himppa ja Illi ovat saaneet hevosten tapaan, ensin ohjasajamalla. Selkään nousu ei ole kovin dramaattinen tapaus, sillä lehmät ovat hyvin kesyjä ja luottavaisia. Toki myös Harjulan tytöt ovat kasvaneet lypsytilalla eikä lehmien sielunelämä ole heille näin ollen vieras.

Himppaa ja Illiä irtohypytetään ja juoksutetaan. Niitä harjataan ja loimitetaan. Ratsastuksen jälkeen niiden sorkat hoidetaan ja putsataan.

Jos ratsastus jää väliin muutamaksi viikoksi, ne villiintyvät eivätkä meinaa antaa pihatossa kiinni.

Lehmiä harrastetaan Harjulan talossa niin paljon kuin mahdollista.

Niiden kanssa pelaaminen on tosin perheen naisten harrastus.

Talon isännän lemmikki on amerikkalainen muskeliauto, vuoden 1970 Dodge Challenger.

 

Nooran ja Niinan seuraavat ratsut on jo katsottuina – ne ovat sveitsiläissuomalaisristeytyksiä, hiehot Harjulan Jalopeno ja Jalokaneli.

 

 

 

Kahdeksan sekunnin suorittajat

USA:ssa elää yhä härkärodeotraditio. Kilpailu menee kaikessa lyhykäisyydessään niin, että jos cowboy pysyttelee selässä kahdeksan sekuntia, riippumatta siitä pääseekö ehjänä alas, hän on voittanut härän.

Kuulostaa helpommalta kuin on, sillä yleensä selässä pysyminen jää kestoltaan reilusti lyhyemmäksi ja jalkautuminenkin tapahtuu kaikkea muuta kuin hallitusti.

Härät, jotka itse asiassa ovat aina sonneja, ovat yli tuhannen kilon lihaskimppuja ja erittäin atleettisia ja liikkuvaisia. Areenan laidat ovat asianmukaisen korkealla, sillä amerikkalaiselle rodeohärälle (american bucking bull) ei tuota vaikeuksia ponkaista puolitoista metriä ilmaan koska tahansa.

Kuuluisin tämänhetkinen härkä, kahdeksanvuotias Bushwacker, Reindeer Dippinin poika, kohtasi voittajansa 26-vuotiaan ammattirodeoratsastajan

J.B. Mauneyn tämän vuoden syyskuussa. Heti tämän jälkeisessä kohtaamisessa Bushwacker kirjaimellisesti selätti Mauneyn.

Cowboyt kisaavat omassa sarjassaan, sonnit omassaan.

Bushwacker johtaa sonnien voittotilastoa – heti sen takana ovat sonnit Tarantino ja Asteroid.

PBR-järjestön (Professional Bull Riders) tiedottaja Marlissa Gonzales kertoo, että rotua on jalostettu järjestelmällisesti viime vuosikymmen.

”Tämän rotuiset lehmätkin pukittelisivat, mutta niitä ei käytetä rodeoissa, sillä tähän lajiin tarvitaan perinteisesti aimo annos testosteronia”, Gonzales toteaa.

Sonnien luonteet vaihtelevat paljon: osa niistä haluaa seivästää ratsastajansa heti kun tämä on pudonnut maahan. Osa, kuten Bushwacker, jolkottelee kiltisti karsinaansa eikä osoita agressiivisuutta.

Rodeohärkä on jalostettu sellaiseksi, että sen selässä on lähes mahdoton pysyä – paljon vaikeampi kuin esimerkiksi broncon, rodeohevosen. ”Sonnit jaetaan eri kategorioihin sen mukaan miten ne pukittelevat.

Ne sonnit, jotka osaavat kiertää selkäänsä sivusuunnassa ja potkaista heti perään kohtisuoraan ylöspäin, ovat lahjakkaimpia”, Gonzales valistaa.

Sonnit ovat tähtiä siinä missä niiden ratsastajatkin. Ne matkustavat kisoihin omissa rekoissaan. Niitä treenataan juoksuttamalla niitä hevosen selästä käsin ja kävelyttämällä niitä kävelykoneissa.

Urheilu-uran jälkeen sonneilla on edessään ura siitoksessa.

Sonnit saavuttavat yleensä hyvinkin korkean iän, mutta ratsastajan kannalta härkärodeo kuuluu maailman vaarallisimpiin lajeihin.

Eläinoikeusjärjestöt ovat esittäneet kritiikkiä härkärodeota kohtaan, sillä niiden mielestä lajissa vaaraantuu eläimen hyvinvointi.

Lopullisesti paremmuus mitataan PBR:n LasVegasin finaalissa lokakuussa.  Pääpalkinto on muhkea 200 000 dollaria.