Optimismia ohjissa

Olli Koivusen tuhannennen voiton kunniaksi julkaistaan Kuukauden henkilö -artikkeli helmikuulta 2016.

Olli Koivunen on aloittanut vuoden 2016 vauhdilla. Nuorimies hätyyttelee ajajaliigan kärkeä.
Metsämäen ratatallin tallikämpässä istuu lapsenkasvoinen mies. Olli Koivunen on jopa kaksikymppiseksi hyvin säilynyt. Hän puhuu vuolaasti Turun murretta. Se suomennetaan tähän juttuun parhaimman mukaan. Mainittakoon myös heti tässä, että kun jatkossa puhutaan Ukosta, niin puhutaan suomalaisen ravielämän ikonista Harri Koivusesta, joka on Ollin isä.
Olli Koivusessa näkyy ristiriita. Häntä hieman arveluttaa puhua kaikista lennokkaimmin, kun media on paikalla. Moni tarina alkaa ”tätä nyt ei voi lehteen laittaa”. Sillä juttumies Olli kyllä on, mutta ei pahalla tavalla. Vaikka nuorukaisessa on ikään kuuluvaa innokkuutta ja tiettyä varmuutta kaikesta, on hän toisaalta äärettömän kohtelias ja hyvin kasvatetun oloinen nuorimies.
Tämän kirjoittajalla on omakohtainen kokemus tästä kohteliaisuudesta. Kolme vuotta sitten Olli ajoi valmennettavallani Vermossa. Kun hän toi hevosen pois startista ja luovutti ohjat vaimolleni, hän sanoi: ”kiitos, kun sain ajaa näin hyvällä hevosella.” Eikä hevonen edes voittanut. Erinäisiltä ohjastajilta ohjia vastaanottanut vaimoni muistelee tapahtumaa edelleen lämmöllä. Niin ennenkuulumatonta se hänelle oli. Ehkä tulevaisuuden raviohjastajien kerma ei ole sitä pelkästään kilvanajotaitojensa takia, vaan myös asiakaspalveluasenteensa myötä.

Itseluottamus saa ratkaisut tuntumaan oikeilta, ja taas päinvastoin, kun et ole pärjännyt, tuntuu, että ihan sama mitä teet.

Tuskin kukaan isommin väittää vastaan, jos sanoo, että Olli Koivunen todennäköisesti kuuluu tähän (hyvinkin lähi-) tulevaisuuden kärkiohjastajien kaartiin. Monen mielestä hän kuuluu sinne jo nyt. Heillä on vahvistuksena esittää tämän kirjoittamishetken (torstaipäivä 18.2.2016) ajajaliiga, jossa Koivunen on 25 voitolla kolmantena. Mika Forss ja Ari Moilanen ovat kolme ykköstä edellä, mutta heidän starttimääränsäkin ovat tuplat Olliin nähden.
”En ymmärrä kuinka tämä näin on lähtenyt menemään, mutta onhan tämä käsittämättömän hienoa”, Olli pyrkii kuittaamaan, mutta asiaa ei jätetä tähän. Pienen miettimisen jälkeen hänestä irtoaakin pätevin koskaan kuulemani selitys ilmiölle, jonka olemassaolon jotkut ohjastajat varovasti myöntävät, mutta eivät oikein osaa selittää, ja toiset taas tuomitsevat aivan höpöhöpönä. Eli onko olemassa ”kun kaikki menee putkeen” -ilmiötä, että joku ohjastaja tuntuu ajoittain olevan aivan liekeissä. Sillä sitähän Olli juuri nyt on.
”Se alkaa siitä, että saat ajaa”, hän pohjustaa. ”Jotain kautta sun pitää saada hevosia ajettaviksi, minä olen tietysti etuoikeutettu, kun Ukko on treenari. Kun saat rutiinia ja satut saamaan yhden hyvän hevosen jolla pärjäät, niin sitten joku saattaa ilmoittaa jonkun toisenkin hyvän hevosen. Ja sitten pärjäämisestä taas kasvaa itseluottamus aivan järjettömästi.”
Tässä kohtaa Ollin selostuksessa päästäänkin sitten henkimaailman puolelle. Mutta erittäin järkeenkäyvällä tavalla.
”Ja kun itseluottamus on kohdallaan, silloin pärjää tavallisillakin hevosilla paremmin. Jos ajat lähtöjä, ja tulee vaan pelkkää hoopeeällää ja rahattomia sijoja, ja silloin jäät viidenteen sisään, niin sitä miettii vaan, että tämä oli taas tässä. Tulee sellainen turhautuminen.”
Nyt tallikämpän tuoli muuttuu kärrynpenkiksi ja Ollin kädet liikuttavat näkymättömiä ohjia. Ei ihme, sillä viidennestä sisäparista on tulemista.
”Mutta kun olet pärjännyt, niin mietit, että ei tämä nyt niin paha paikka ole ollenkaan. Tuo tuossa rinnalla kuitenkin toppaa, menee jo sellaista ravia, pääsen tuon perään, joka kuitenkin kääntää kolmannelle, mutta sen veto kestää vain viimeiseen kaarteeseen, niin siitä mä pääsen kääntämään maalisuoran hyökkäykseen. Mikä hulluinta, se kaikki usein vielä toimiikin juuri niin. Itseluottamus saa ratkaisut tuntumaan oikeilta, ja taas päinvastoin, kun et ole pärjännyt, tuntuu, että ihan sama mitä teet. Se voi näkyä jopa yhden kilpailupäivän aikana. Meidän Ukko sanoo aina, että jos hänellä menee alkuravit pieleen, niin menee loppuravitkin. Ja päinvastoin. Positiiivinen ja optimistinen asenne auttaa pirusti.”
Olli Koivunen kuuluu nuorten ohjastajien buumiin. Vuosikymmeniä kuskimarkkinoita hallitsivat samat, raudanlujat miehet, mutta nyt on nuori voima noussut esille voimakkaimmin sitten 1970-80 -lukujen vaihteen.
”Siinä jäi sukupolvi välistä. XXXXXXset* ja XXXXXset* käyvät jo vanhoiksi, se on kylmä fakta. Tottakai sukupolvenvaihdos pitää tulla.”
*Toimituksen huomautus: Olli Koivusen ”älä nyt nimiä lehteen laita” -toivomusta kunnioitetaan. Todettakoon kuitenkin, että mainittu vanhaksi käyminen ei hänen mukaansa kosketa Ukkoa.

Vaikka Olli Koivusen alkuvuoden menestys on ollut hämmentävän hieno, niin hän muistuttaa, että virheitä sattuu jokaiselle.
”Raviohjastajakin on ihminen, ei kone, ja hevonenkin on eläin, eikä kone”, Olli tähdentää.
Hän on saanut tekstiviestejä, joissa häntä kuvaillaan erilaisin miehisen sukupuolielimen kansanomaisin termein.
”Muutama sellainen negatiivinen tekstari on tullut. Nettipalstoilla en käy, mutta olen Twitterissä, ja siellä tulee joskus palautetta. Tuntuu, että se arvostelu on määrättyjen ihmisten harrastus. Ikinä ei kirjoiteta, että ajoipa hyvin, aina pitää joku haukkua. Kai siitä saa itselleen paremman olon. Ja jotenkin on sellainen tuntu, että ne, jotka ovat oikeasti hyviä ja kovia pelureita, ei ne tuolla internetissä vingu.”
Hän kertoo esimerkin muutaman viikon takaa Turusta, josta hän sai moitetta. Se kuvaa, kuinka kaikki suunnitelmat voivat kääntyä päälaelleen lähdön aikana. Ainakin jos ohjastaja on valpas ja tuntee vastustajat. Lecrosse kyllä voitti lähtönsä, mutta Koivunen ajoi vastoin ennakkokommenttejaan.
”Se oli suosikki, mutta olin varoitellut, että se jää kasiradalta hännille, ja sieltä voi olla vaikea nousta.”
Olli laski, että Aqua’s Solenoid ottaa keulapaikan, jonka jälkeen sinne kiertää Young Moon Hoss. Lähtö lähti käyntiin hänen uumoilemallaan tavalla. Aqua’s Solenoid suhahti johtoon, Young Moon Hoss eteni päättäväisesti eteenpäin ja Lecrosse pakitti hännille.
”Silloin Young Moon Hoss laukkasi ekaan kaarteeseen. Tiesin, ettei Aqua’s Solenoidilla koskaan ajeta keulasta, ja hetken katselin, että kuka sinne menee. Kun kukaan ei tehnyt jonosta elettäkään siihen suuntaan, ja vauhti oli hiljaista, päästin Lecrossen vauhtiin, ja takasuoran mitan aikana keulaan.”
Lecrosse voitti, mutta kuten sanottu, Olli sai palautetta, että se oli väärin voitettu.

On se koko lustanajo niin väsynyttä läppää, että huhhuh.

Elena For Everin neljän ykkösen putken katkeaminen Forssassa puolestaan kirvoitti jotkut uusvanhaan muotisanaan, lusta. Se kuvaa hevosen sijoituksen tahallista heikentämistä ohjastajan toimesta. Salaliittoteorioiden ystävien mukaan näin ohjastajat käärivät totopotteja.
”Mitä lustaa se on, jos vetää korvat auki loppusuoran alussa ja käskee pari kertaa hevosta, mutta se vain jarruttaa. Silloin tiesin, ettei hevosella ole kaikki hyvin, enkä kai rupea hyvää hevosta turhaan höykyttämään. Startin jälkeen olikin edessä klinikkakäynti ja sairausloma. On se koko lustanajo niin väsynyttä läppää, että huhhuh. Suomalainen ihminen on sellainen, että ravilähdön voittaminen on niin kova juttu, ettei siinä maalisuoralla kiinni oteta. Jos joku päättäisi sitä tietä koittaa, niin kyllä haitat ovat takuulla suuremmat kuin hyödyt.”
Yksi asia Ollin sytyttää kilvanajossa vielä erikseen. Tappio isäukolle kirveltää.
”Kun se Kivikylän takki näkyy, niin kyllä se pitää ohittaa tai pitää takana. Helppoa se ei ole, Ukko on taktisesti yksi Suomen parhaita ohjastajia. Häntä vastaan on vaikea ajaa. Lisäksi hän saa hevosen antamaan itsestään kaiken irti niin, että se hevonen haluaa itse tehdä sen. Jos mulla olisi oma hevonen, eikä korttia, niin aina ilmoittaisin ensimmäiseksi Harri Koivuselle. Vaikken olisi sukuakaan.”

Känääminen pikkuveljen kanssa oli alkusytyke Olli Koivusen raviuralle. Hän ei ollut osoittanut suurta mielenkiintoa isänsä ammattiin, ennen kuin tuli joutilas kesäloman päivä. Tiedämme kaikki hyvin, että joutilas aika ja tekemisen puute ei ole hyvä yhdistelmä pikkupojille.
”Olin kymmenvuotias, oli kesäloma ja oltiin kahta vuotta nuoremman pikkuveljen Tommin kanssa kahdestaan kotona”, Olli muistelee. ”Meille tuli kesken päivän jostain ihan kauhea tappelu. Pikkuveli sanoi, että hän ei jaksa enää sua katsella, hän lähtee tallille. Minulle tuli tylsää ja ajattelin, että menen perässä. Jos saisi vielä lisää riideltyä.”
Pikkuveli Tommille tallikäynti ei aiheuttanut sen suurempaa, häntä ei ravit perusta tänä päivänäkään, mutta Ollia vietiin, eikä takaisin ole tuotu vieläkään.
”Jostakin syystä minä jäin juuri sillä kertaa ihan koukkuun ja rupesin käymään siellä joka ikinen päivä.”
Jääkiekon pelaaminen Turun Palloseurassa kilpaili aikansa Ollin ajankäytössä, kunnes joutui tunnustamaan tappionsa raviurheilulle.
”Pelasin lätkää 14-vuotiaaksi asti, mutta sitten hevoset veivät kaiken ajan. Jääkiekkotreenit alkoivat kolmen aikaan, mutta silloin piti päästä koulun jälkeen jo tallille.”
Alkuun tallille vei raviponit. Olli ajoi nuorena 51 ponilähtöä ja voitti niistä kaksi.
”Se on tosi hieno harraste, mutta mulle se oli vain sitä, että pääsi jollain ajamaan. Hevoset oli treenattu ennen kuin pääsin koulusta, niin pääsi edes ponilla ajamaan. Tulin kotoa fillarilla tallille, ravikypärä päässä ja piiska tangolla. Ihmiset hieman katsoivat.”
Yläasteella hänelle tuli selväksi, että raviurheilu on sitä, jota hän haluaa tehdä ammatikseen.

En kiellä etteikö huonolla hetkellä vähän oikeastaan harmitakin, kun mikään muu ei ole koskaan kiinnostanut kuin ravihevonen.

”Siinä kohtaa Ukko sanoi, että kannattaisi käydä sen verran koulua, että saisi jonkun ammatin. Oikean ammatin. Jotain metallilinjaa hetken ysillä harkitsinkin. Ajattelin, että ostaisin oman hevosen ja harrastaisin sillä siinä sivussa. Olin kuitenkin jo niin syvällä, että mikään ei enää auttanut. Siitä lähtien Ukko on tsempannut, tukenut ja auttanut minua joka kohdassa. En kiellä etteikö huonolla hetkellä vähän oikeastaan harmitakin, kun mikään muu ei ole koskaan kiinnostanut kuin ravihevonen.”
Yläasteella Olli meni kesätöihin Jan-Olov Perssonille Hudiksvalliin.
”Kun ysiluokka päättyi, menin uudestaan sinne kesätöihin, mutta jäinkin vuodeksi.”
Olli kiittelee Perssonilla oloaan, erityisesti Perssonin ykkösmiehestä Jan Ove Olsenista hän sai elinikäisen ystävän.
”Hän hoiti siellä asioitani. Pitää muistaa, että olin vasta 15, kun menin sinne. Ja Jan-Olov Persson puolestaan on parhaita hevosmiehiä ja ihmisiä, mitä maan päällä on ollut. Ukolla on tosi hyvä olla töissä, mutta Jan-Olov Perssonia parempaa työnantajaa ei maailmassa ravialalla ole. Jannella on kova auktoriteetti, mutta hän on tosi huumorintajuinen ja mukava. Siellä on paikat viimeisen päälle kunnossa ja hienot hevoset.”
Hienoin niistä hienoista hevosista oli luonnollisesti legendaarinen Järvsöfaks.
”Sitä pidettiin hyppäämistä varten vielä kunnossa, ja ajelin sillä nelipyöräisillä Pullert-kärryillä. Se olisi vielä 17-vuotiaana pessyt jokaisen kylmäverisen ja suomenhevosen.”
Puoli vuotta Timo Nurmoksella oli seuraava etappi.
”Elitloppet-viikon maanantaina menin Nurmokselle ja syksyllä Ruotsin Kriterium-sunnuntain jälkeen tulin kotiin. Oli kulttuurishokki tulla Ruotsista pois, kun olin tottunut ruotsalaiseen tapaan työskennellä. Oikeastaan kaikkihan vasta alkoi siellä. En tarkoita, että täällä on kaikki huonompaa, vaan erilaista. Vaikka nyt se, että siellä valjastit kilpailuun lämpimässä tallissa, täällä ulkona pimeässä katoksessa.”
Pian kotimaahan paluun jälkeen miehelle tuli 17 vuotta täyteen, ja pari päivää sen jälkeen oli vuorossa ensimmäinen ohjastettu ravikilpailuvoitto. Ja heti perään toinen.
”Kvintet Avenger ilmoitettiin mulle Turun lounareihin. Koko viikon odotin sitä. Vähän pelottikin, sillä piti pärjätä, kun sillä oli vähän kuuma omistaja, K. Lähdekorpi. Ajoin kuutosradalta keulaan ja se voitti pystyyn, ja heti seuraavassa lähdössä voitin keulasta harmaalla Iris Micilla. Menin tallille, niin Nymanin Hannu sanoi, että nyt ei äijä mahdu enää ovista sisään. Sen se viikon jännitys ja pelko teki, että kun se lähtöjen jälkeen laukesi, niin minulle iski elämäni kamalin päänsärky.”
Derbyvoittaja Quite An Avengerin veli Kvintet Avenger muuten kilpailee tällä hetkellä Uudessa-Seelannissa, ja Olli Koivusen tietojen mukaan hyvällä menestyksellä.

Tulevaisuus aukeaa Ollin silmien edessä selvänä tienä. Hänestä tulee ravivalmentaja.
”Menestyvä valmentaja-ohjastaja on haave ja tavoite”, Koivunen kuvailee. ”Kun täytän 50, niin haluaisin olla samassa tilanteessa kuin meidän Ukko nyt. Paitsi pari derbyvoittoa mielellään enemmän. Jos mietin kymmenen vuoden päähän, niin kaikista hienointa olisi omilla valmennettavilla kilpaileminen. Haluaisin ajaa lainakuskinakin, mutta en pelkkänä. Kun omavalmennetuilla hevosilla pärjää, se on hienoimpia fiiliksiä, mitä maailmassa on.”
Harri Koivunen on haastatteluhetkellä Teneriffalla ja Olli pyörittää tallin palettia.
”Paljon me keskustellaan, mutta päätöksissä on tietenkin selvä arvojärjestys. Ukko päättää. Helppoa tässä nyt kuitenkin on ilman häntäkin olla, kun tiedän tasan tarkkaan mitä Ukko haluaa, ja hän tietää, että tiedän. Levon ja rasituksen oikea suhde on avainasemassa meidän valmennuksessa.”
Arvojärjestys on niin selkeä, että kun Olli vielä pari vuotta sitten kuittasi ajokkinsa Koivusen tallin hiittilistaan nimellä Big Boss, on se jo taakse jäänyttä aikaa.
”No, se nyt oli vaan sellaista läppää. Nyt siihen voisi laittaa Talli Orja.”
Talliorjana hän aikoo myös toistaiseksi pysyä. Haave ja tavoite omasta tallista on vielä määrittämättömän ajan päässä.
”Kahta Koivusen Ravitallia ei tule koskaan. Katsotaan sitten, kun Ukko alkaa joskus lopettelemaan.”
Olli asuttaa yksiötä muutaman kilometrin päässä Metsämäestä. Pakollinen kysymys nuorelle miehelle on tietenkin parisuhdetilanne, johon hän vastaa asuvansa yksin. Jatkokysymys on yhtä luonnollinen, onko jäätävä ravimenestys heijastunut menestykseen lyhytaikaisten parisuhteiden muodostamisessa. Nyt poskille nousee hieman punaa, mutta vastaus on kieltävä.
”Ei tässä nyt oikein sellaisia kerkiä, kun pitää käydä ajamassa kilpaa ja treenaamassa.”
Kun tärkeimmät on näin kysytty, on aika päästää Olli työn touhuun takaisin. Yhden asian hän haluaa vielä juttuun kirjattavan. Niinpä tässä lähtee terveiset Four Roses Stablen siitosvalinnat tekevälle Hannu Nivolalle. Kimppa, johon Harri Koivunenkin kuuluu, on saanut nauttia jo Ribauden derbyvoitosta. Olli on vakuuttunut, että Ribauden sisko Cabernet voi toimittaa Four Roses Stablelle lisää suurkilpailumenestystä.
”Jos astutuspäällikkö Nivola ymmärtää siementää Cabernetin Ready Cashilla, ja syntyy orivarsa, niin sen sanon, että sitten pääsevät uudestaan juhlimaan derbyvoittoa.”
Näihin kuviin ja tunnelmiin olisi jo hyvä päättää raportti täältä Metsämäestä, ellei Olli Koivunen pienen harkinnan jälkeen vielä täsmentäisi lausuntoaan.
”Kun nyt oikein tässä mietin, niin kyllä sillä oikeastaan voitettaisiin jo Kriterium-kin.”