Seppä jo syntyessään
Kun Aimo Viitasesta käyttää ilmaisua pitkän linjan hevosmies, niin tämä klisee on mieluummin ala- kuin yläkanttiin. Torstaina syntymäpäiviään viettävä seppä on tuttu kasvo niin ravihevosten kuin ratsujen omistajille. Tämä artikkeli on ilmestynyt Hevosurheilussa tammikuussa 2019.
Petäjävedeltä lähtöisin oleva Aimo ”Ami” Viitanen (72) aloitti raviurheilijan uransa jo vuonna 1968 ja on siitä lähtien tienannut elantonsa hevosten parissa. Päätyö on ollut kengitysseppä ja Viitanen on lyönyt kenkään hevosia Gletseristä Köppiseen – Viitanen on ollut vuosikaudet kaksinkertaisen kuninkaan hoviseppä.
”Jokin siinä kengittämisessä minua on viehättänyt ihan lapsesta alkaen”, Aimo Viitanen naurahtaa.
”Tätini oli vaneritehtaalla Jyväskylässä töissä ja teki minulle vanerista hevosen. Olin alta kouluikäinen ja kengitin sen vanerihevosen kaljapullon korkeilla.”
Viitasen kotona oli työhevosia, mutta vaikka ravureita ei tallissa ollut, niin isä Kosti Viitaselta löytyi ravi-innostusta. Hän oli mukana järjestelemässä paikallisia maantieajoja ja kuninkuusraveissa käyminen kuului vuosiohjelmaan. Mukana keikkui tietenkin nuori Aimo.
”Ennen armeijaa ajoin serkkupojan kaivinkonetta. Se on ainoa työni, joka ei ole liittynyt hevosiin.”
Armeijan hän aloitti alokkaana Mikkelissä, sen jälkeen Niinisalossa kengitysseppäkoulussa ja lopuksi Haminan reserviupseerikoulun tallilla kengitysseppänä.
”Minua kysyttiin vakituiseksikin armeijaan, mutta raviurheilu kiinnosti liikaa. Petäjävetisen hevosmiehen Veikko Mäkisen kyydillä tulin Teuvo Viipurille töihin Käpylään.”
Viipurin lopetettua tallin pidon Käpylässä siirtyi Viitanen Kaarina Helianderille ja ehti tämän jälkeen olemaan vielä kolmannellakin palveluksessa Käpylän talleilla.
”Menin Jussi Puikkosen Ravikilta-tallille. Seuraavana päivänä kun olin luvannut mennä Puikkoselle, Arvid Åvall kysyi töihin. En kehdannut enää perua, mutta Åvallilla olisi varmasti ollut kiva olla töissä. Hänellä oli hyviä hevosia ja hän oli tärkeä ravivaikuttaja.”
Hyviä hevosia oli Ravikiltallakin. Kärkenä vuoden 1970 nopein Suomessa syntynyt kolmevuotias Isabella, jonka noteeraus 20,7a oli myös kaikkien aikojen paras Suomessa syntyneen tamman tulos. Ravikiltan talli oli ensin Tikkurilassa, sitten Jäniksenlinnassa ja lopuksi Käpylässä.
”Se oli jännä, kuinka Viipurilla ja Helianderilla ollessa ei tapahtunut oikein mitään, samat vanhat hevoset pyörivät siinä Käpylän kilpailuissa. Sitten touhu alkoi aivan yht’äkkiä nousemaan, tuli hevosia Ruotsista ja Tanskasta ja koko raviurheilu heräsi uudella tavalla eloon.”
Kengittäjistä pulaa
Kengityssepistä oli jo tuolloin pulaa ja armeijassa kengitysseppäkoulun käyneelle Viitaselle oli kysyntää. Hän kengitteli tallityötekijän hommansa sivussa nimihevosiakin.
”Pekosen Pellervon hevosia kengitin usein Käpylässä ravien jälkeen. Olen lyönyt kenkään niin Gletserin kuin Dombainkin”, Viitanen kertoo.
Hevosenkengät ja kengittäminen kehiteltiin jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen perusperiaatteet ovat pysyneet vuosisadat ja -tuhannet hyvinkin samanlaisina, mutta tottakai siinäkin on ollut omat muoti-ilmiönsä.
”Yhteen aikaan ratsuilla puhuttiin, että kavion varvasta lyhyeksi ja kantaa ylös, eikä ajateltu mitä tapahtuu kun on lyhyt vuohinen ja pysty kavio. Estehevonen on hyvin äkkiä rikki, jos jalka tippuu esteeltä maahan kuin perunapulkki, eikä jousta. Ravureilla puolestaan pidettiin yllättävän pitkiä etukavioita. Silloin meni paljon jänteitä ja hankositeitä, nykyäänhän viat ovat enemmän nivelissä.”
Viitanen korostaa, että kengittäjällä pitää olla silmää hevosen jalan ja kavion asennolle.
”Sivusta pitää katsoa, että jalka-asento on luonnollinen, ei siihen ole mitään mittoja. Kaviokulmamitankin saa pettämään. Olet vuollut kavion vaikka 45 asteen kulmaan, mutta omistaja sanoo, että sen pitäisi olla 50. Eihän silloin tarvi kuin katkaista varvasta ja työntää mitta kavioon, niin se näyttää sen 50, mutta eihän se päde. Ei se kulma ole miksikään muuttunut, kun et ole pohjasta ottanut mitään pois.”
Ratsuja ja ravureita
Viitanen on aina kengittänyt sekä ravureita että ratsuja.
”Ravuri on yleensä helpompi kengittää, ne ovat niin paljon enemmän käsiteltyjä. Mutta siinä mielessä vaikeampaa, että niiden liikkeitä pitää osata ajatella. Pikku niksejä, mitä tehdä jos hevonen vaikka lyö johonkin. Ratsuille yleensä riittää se nätti peruskengitys ja terveysasioiden huomioiminen.”
Hän kiittelee, että hevoset ovat sivistyneet vuosikymmenten mukana, kun niitä käsitellään enemmän jo nuorina.
”Kaikista pahimpia urallani olivat Virosta tulleet ratsut, silloin kun Viro oli vielä Neuvostoliiton alainen. Ne olivat vaarallisia, kun eivät olleet tottuneet edes seisomaan kiinni. Juttelin tässä yhden vanhan virolaisen hevosmiehen kanssa ja kysyin häneltä suoraan, miksi sieltä tulleet hevoset olivat siihen aikaan niin hankalia. Hän sanoi, että kolhoositalleilla oli kyllä väkeä töissä, mutta jos sai ratsun tai ravurin hyväksi, niin se vietiin Moskovaan. Se turhautti monia ja siellä oli äijiä, jotka kuluttivat aikansa istuksimalla tallilla ja vääntämällä sätkää. Siitä sai ihan saman ruplamäärän kuin innolla töitä tekemällä. Nyt tallit ovat yksityisiä ja sieltä tulee hyviä hevosia.”
Ravihevosten laadun paranemisen Viitanen näkee jo varsoja opettaessa. Hän on opettanut paljon varsoja, esimerkiksi viime syksynä 12 kappaletta.
”Joskus 30 vuotta sitten ne menivät alkuun mitä sattuu nelitahtia, mutta nykyään ne ovat ravureita heti kun alkaa ajamaan. Varsinkin suomenhevoset ovat muokkaantuneet paljon. Jalostus on mennyt eteenpäin ja kyllähän sen ymmärtää, kun työhevosista on lähdetty. Ne olivat etupainoisia ja pystylapaisia, nyt hevosilla on pidemmät jalat ja vino lapa. Ei suomenhevoselle voi kunnolla enää länkiä laittaakaan, kun ne nousevat loivassa lavassa vetäessä ylös.”
Erityisimmän kengityksensä hän muistaa hyvin. Se oli, kun hän löi tamma Ero-Vihjeen kenkään. Ero-Vihje on nykyään tuttu monen hevosen sukutaulussa Jaskan emänä, koska Jaska on muun muassa Vieskerin ja Siporin emänisä. Viitanen kävi kengittämässä myös Vieskerin kasvattajan Eero Luukkasen hevosia.
”Luukkanen oli myynyt Ero-Vihjeen siihen lähelle rakennusmestari Kotilaiselle. Miehet ottivat siinä punssia, se oli vanha maalaistalo, lattiat leveistä lankuista. Heillä oli sitten sen verran uho päällä ja näytönhalu, että Ero-Vihje piti tuoda tupaan kengitettäväksi. Se on ainoa kerta, kun olen kengittänyt hevosen tuvassa.”
Viitanen tekee työnsä samalla huolella, oli kengitettävänä mikä tai kenen hevonen tahansa.
”Asiakkaanani on ollut pappia, suutaria ja ison talon isäntää. Hevonen yhdistää, ei niiden kanssa touhutessa ihmisen tausta-arvot tule esille. Kaikki ovat samalla viivalla.”
Ryhti pitää
Aimo Viitanen täytti tammikuussa 72 vuotta ja hänen ryhtinsä on käsittämättömän hyvä. Siinä ei ole mitään jälkiä tuhansista ja tuhansista kengitystöistä.
”Minulla ei koskaan ole ollut selkä kipeä ja olen sentään parhaana aikana laittanut kymmenen hevosta päivässä kenkään. Joka aamu vieläkin jelppaan näitä likkoja ja taluttelen kymmenen hevosta tarhoihin, siinä vanha äijä notkistuu. Naurattaa, kun nuoret miehet valittaa kaksi hevosta kengitettyään, että aijaijai. Hevosten kanssa pitää olla hyvä hermo ja minulla on. Hevonen vaistoaa, jos olet jännittynyt ja työ tulee puolta raskaammaksi. Kun hevonen jännittää ja kengittäjä jännittää, niin molemmille saattaa tulla hiki.”
Vapusta 1972 aina vuoden 1979 loppuun Viitanen työskenteli Mäkelöillä, ensin Väinöllä ja sitten tämän pojalla Olavilla.
”He ovat Mika Mäkelän isoisä ja isä”, Viitanen huomauttaa.
”Väinö oli äärettömän reilu, mutta omalaatuinen. Kerran hän oli viikolla kiertänyt kaikki Etelä-Suomen apteekit ja ostanut kuivaa kamferi-pulveria. Anttilasta hän osti toppatäkkejä ja kanttinauhaa. Kamferin hän sekoitti talousspriihin, kasteli seoksella toppatäkit ja kääri hevosen niihin kanttinauhalla niin, että vain silmät näkyivät. Se ajoi kuulemma säteilyt hevoselta pois.”
Mika Mäkelä oli pikkupoika Viitasen alkaessa työskennellä heillä ja Aimo on seurannut ilolla miehen kehitystä.
”Mikasta tuli hevosmies, hän jaksaa treenata hevosia niin kuin ennen vanhaan treenattiin. Sillä hänellä aina joku pärjäävä onkin. Ehkä nykyään moni rupeaa ajamaan hevosella liian äkkiä kilpaa, ettei pohjakuntoa ole vielä tarpeeksi. Mika on ymmärtänyt hevosten päälle jo pienenä. Hän oli seitsemän – kahdeksan vuoden ikäinen, kun hän antoi meille ravireissuilla hyviä vihjeitä ja pelasi jo itsekin.”
Viitasen menestyshevonen tuona aikana oli Mäkelöiden V.M.-tallin nelivuotias Vesori. Vuoden 1975 ikäluokkaan syntynyt ori voitti nelivuotiaana seitsemän kertaa ja otti täyden tusinan kakkosia. Ajallaan 28,7a se oli ikäluokan toiseksi nopein Jaakobin jälkeen ja voltista se oli vuoden nopein sekä lyhyellä, että täydellä matkalla. Suurimman voittonsa se otti Nuorten Suurraveista, mutta kriteriumiin sitä ei ollut ilmoitettu.
”Vesori pärjäisi tämän päivänkin ikäluokkalähdöissä.”
Vuonna 1982 Viitanen osti Mäkelän tilan naapurista Vihdin Otalammilta autiotilan, johon hän rakensi talon, tallin ja maneesin. Nykyään tallia pitää hänen tyttärensä Vera Viitanen.
”Vera on pyörittänyt tallia viimeiset kuusi vuotta. 17 hevosen tallissa on pääasiassa ratsuja, mutta on siinä esimerkiksi Anu Kostamon ja Jarmo Härkösen Vekraus ja Jani Hautaviidalla kolme hevosta.”
Vekun-Ajatus tähtenä
Vekun-Ajatus 23,6a on Viitasen oman tallinpidon aikana ollut suurin menestyshevonen. Se juoksi vuosina 1988–1992 yhteensä 23 voittoa, joukossa useampi aikansa lauantaipelien kohdelähtö. Kotikasvatti Kiviojan Raisu puolestaan juoksi vuosina 2013 ja 2014 12 starttia, joista 11 voittoa ja yksi kakkonen. Sen viimeinen startti on juostu 19.12.2014, mutta nyt 11-vuotiaaksi ehtinyt ori alkaa lähestyä jälleen starttikuntoa.
”Se vaikuttaa nyt niin hyvältä, että voisi vielä vaikka yrittää. Tuntuu ihan, että ajaisi hevosella. Kävin jo kerran hiitillä ja ajattelin, että parin kuukauden päästä voisi yrittää koelähtöä. Sillä oli vika tullut varmaan jo varsana, mutta kun sitä ei tahtonut löytyä. Se on ollut jaloistaan aina terve. Tuula Pursiainen viimein löysi oikealta puolelta lavasta kiinnikkeitä, sitä oli varmaan jo varsana joku laitumella potkaissut.”
Se ei koskaan ontunut, mutta varsinkin loppumatkasta ravi alkoi huonontua.
”Se oikea etunen alkoi jäämään alle, mutta erikoinen hevonen, kun ei koskaan laukannut, voitti vaan sellaisellakin rämppäravilla.”
Tällä hetkellä Viitasen kilpahevonen on kuvassa esiintyvä Viapor, kotikasvatti sekin. Yhdeksänvuotias tamma aloitti vasta viime vuonna kilpauransa.
”Sen treenaaminen nuorena vähän unohtui, kun se hermoili ja meni sellaista nelitahtia. Olisihan sen voinut saada äkkiämpää starttiin, kun olisi laittanut painavaa ratsukenkää eteen, mutta kun sillä tavalla on rikottu niin monta hevosta. Likat ratsasteli sillä ja minä ajattelin, että ratsastelkoon. Se on kiva hevonen heille, osaa kaikki laukanvaihdot ja -väistöt. Kokeilin sitä silloin tällöin kärryillä ja sitten sen askel vaan loksahti kohdalleen. Nyt se menee hienoa ravia ilman mitään virityksiä.”
Viitanen sanoo, ettei tiedä, tuleeko siitä juoksijaa.
”Mutta kevyesti se liikkuu. Se ei vielä vaan tajua, mistä ravikilpailuissa on kyse, mutta jos se joskus sen ymmärtää, niin se pääsee aika kovaa. Nyt se mennä hötköttää toisten mukana.”
Haastattelun päätteeksi Viitanen lähtee hölkkyyttelemään kolmevuotiaaksi kääntynyttä Boksun Kanuunaa. Tähtijuoksijatamma Saranovan poika edustaa samaa Boker–Saran Salama-yhdistelmää kuin Viktor Kärppä.
”Eikö mene aika näppärästi”, Viitanen huudahtaa kuvaajan ohi mennessään.
Hevosmies on aina hevosmies, ja aito sellainen jaksaa vuosikymmentenkin jälkeen innostua, kun siihen on aihetta.
