Pentti Linkola

1932-2020

Kalastaja, syväekologi, toisinajattelija, lintuharrastaja

Teki töitä hevosella vuoteen 2006, jonka jälkeen sopivaa yksilöä ei löytynyt

Riitta Kylänpään kirja Pentti Linkola – ihminen ja legenda voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2017

Kalastaja ja toisinajattelija Pentti Linkola asuu pienessä keltaisessa mökissä Sääksmäellä ja puhuu mielellään hevosista.

Suomenhevosista tietenkin.

”En minä lämminverisistä välitä, eivät ne kestä kylmääkään. Suomenhevonen täytyi peitellä vain aivan kaikkein pahimmilla ilmoilla”, Linkola sanoo.

Hän on 86-vuotias. Kalastaminen on pitänyt lopettaa, sillä miehen jalat ovat loppu.

Viimeinen hevonen oli talvella 2006. Se oli Linkolan hevosista hienoin, Rimmo (Immo – Aitus, Rimastus), Maatalouden Tutkimuskeskuksen kasvatti Ypäjältä. Ravurina se oli tavanomainen, juoksi vähän yli 10 000 euroa rahaa ja ajan 29,3aly. Sitä ennen oli hitaampi ruuna Roope (Uusi-Veto – Sepe, Saku, 41,0ake).

”Roope ja Rimmo olivat suurenmoisia eläimiä, työkavereita”, Linkola sanoo.

Hän syntyi Helsingissä kaupunkilaispoikana ja tutustui hevosiin vasta silloin, kun aloitti työnsä kalastajana. Hevosen työ oli vetää reki jäälle ja takaisin sekä tehdä kalanmyyntireissut lähialueilla.

”Sen opin pian, että jokaisen hevosen kanssa asiat on opeteltava uudelleen, ettei ole kahta samanlaista”, Linkola sanoo.

Oppi oli välillä raakaakin. Yksi hevonen lopetettiin lannehalvauksen takia.

”Se oli minun vikani. Olin kolme päivää poissa, ja tuttu kävi ruokkimassa sitä. Sanoin, että annetaan sen levätä ja anna paljon kauroja. Se oli vikatikki. Pääsin sillä järvelle, mutta siellä se romahti. Ei se lopulta siitä tointunut.”

linkolan aisa

Linkolan pihatiellä on hevoskärryjen aisasta tehty portti.

 

Linkola ei pidä taloudellisesta kasvusta ja kilpailemisesta, se on tullut selväksi, mutta raviurheilua hän ymmärtää.

”Sikäli olen huono hevosmies, että koskaan en ole käynyt katsomassa raveja. Ei ole ollut tilaisuutta ja sellaista kaveria, joka olisi vienyt. Mutta sivusta katsoen olen osallistunut ravimiesten kilpailuihin ja voittoihin”, Linkola sanoo.

Parhaiten hän seurasi Kuhmoisissa asunutta K.K. Kössiä. Sen omistajan Antti Pasisen kautta Linkolalle tuli muun muassa ruuna Roope.

”Kuninkuusraveja seuraan yhä, mutta nyt kun itsellä ei ole hevosta, eivät nimet jää niin mieleen. Vieterit ja muut vanhat nimet muistan. Rimmolla ei kilpailuhalua ollut, vain sen verran, että jos joku muu ajoi ohi kalamatkoilla, se lähti perään. Siihen hevosten omaan innostukseenhan se ravikilpaileminen perustuu. Ei niitä piiskalla saa voittoon, jos hevonen ei ole henkisesti kilpailija.”

Rimmo ehti raviuransa jälkeen olla jonkin aikaa Ypäjällä työhevosajurein opetushevosena. Kesäisin se oli laitumella tai harrasteratsuna, niin kuin Linkolan hevoset tapasivat olla.

”Rimmon näin hyppäämässä esteitäkin tallilla, en olisi uskonut että se senkin oppi”, hän ihmettelee. ”Se oli herttainen hevonen luonteeltaan. Molemmat oriit, jotka minulla oli, olivat kaikkein kesyimpiä ja tottelevaisimpia. Rimmo oli tottelevaisuuden huippu. Joskus kun sen piti seistä avannon vieressä, ja se halusi lähteä, se nousi takajaloilleen, mutta ei liikkunut eteenpäin.”

Hidasta hevosta Linkola ei missään nimessä halunnut.

”Olin sitä mieltä, että jos kävelevällä hevosella ajaa, tuntuu kuin aika pysähtyisi. Hevosen piti mennä koko ajan pikkuista ravia. Vain silloin oli pakko kävellä, jos oli kaksinkertaiset jäät, joissa päällimmäinen kerros upotti. Muuten ei, ja maantiellä ei ollenkaan.”

Linkola lähti jäälle myöhemmin kuin kalastajat yleensä ja oli pimeään saakka. Hevosille avannolla odottelu etenkään illan tullessa ei ollut helppoa. Roope oli sen verran rauhallinen, että jäätyi joskus kavioistaan kiinni jäähän, niin että tarvitsi ihmisten apua päästäkseen irti.

 

Iltaisin Linkola ajoi myymässä kalaa reestä tai varta vasten teetetyistä harjoituskärryistä, joihin oli rakennettu paikat kalalaatikoille. Hän kierteli Iittalaa, Onkalaa ja Valkeakoskea. Rimmo seisoi liikennevaloissa, eikä pelännyt rekkoja. ”Tottunut paremmin nykyaikaan kuin omistajansa”, oria joskus kuvailtiin.

Suunnistuskyky etenkin Rimmolla oli erinomainen. Kotimatkoilla se ei seurannut reittiä, jota oli tultu, vaan kun se ymmärsi, että nyt on reissu lopussa, se hölkkäsi kotiin suorinta tietä.

”Hirvittävän paljon parempi suuntavaisto kuin ihmisellä”, Linkola kehuu.

”Kerran olin kiertänyt talosta taloon ja oli jo ihan pimeää, kun palasimme kotiin mutkaista tietä. Yleensä Rimmo kääntyi aina itsestään, mutta silloin jouduin vetämään oikein kunnolla sen oikealle. Se ei olisi kääntynyt, mutta minä sain sen menemään väkisin. Se tie veikin ladolle, oikea risteys olisi ollut parin kymmenen metrin päästä. Rimmo muisti sen oikein. Hevonen ei osaa nauraa, ainakaan niin, että sen näkisi, mutta silloin Rimmo olisi nauranut”, Linkola muistelee.

 

Vanhemmiten Rimmon hankosidevaiva alkoi vaivata, ja ori lopetettiin. Vuosi 2006 oli sen viimeinen talvi. Rimmon jälkeen kokeiltavia hevosia oli parina kolmena talvena yhteensä kuusi tai seitsemän hevosta, kunnes Linkola luovutti. Osa ei pysynyt järvellä paikallaan, osan kohdalla mies ei ehtinyt rekeen, ennen kuin hevonen jo lähti. Osaa ei saanut valjastettuakaan, vaikka siihen Linkola otti leipäpalat mukaan avuksi.

Yhdestä hän piti, se oli iso liinaharjainen hevonen, jota ei olisi saanut juoksuttaa.

”Se oli paras juoksija, joka minulla on ollut. Se rakasti ylämäkiä ja otti niihin hirveän vauhdin, juoksi ylös asti jyrkän ja pitkän Morronmäen. Sitten omistaja kuuli, että olen käynyt sillä liian kaukana ja juoksuttanut ja haki sen pois”, Linkola kertoo.

Niinisalosta hänelle piti tulla tallin paras työhevonen, mutta se ei Sääksmäen hommaa ymmärtänyt.

”Se ei suostunut olemaan järvellä millään. Edes pideltynä se ei ollut paikallaan sitä aikaa, että oltaisiin saatu kalapytty rekeen”, Linkola kertoo.

Pihasta se hävisi kerran jäljettömiin ja juoksi monen kilometrin päähän kartanolle, mistä se ei palannut kotiin edes Linkolan taluttamana. Lopulta se järvellä heittäytyi ensin toisen aisan päälle, sitten toisen aisan päälle, ja oli sen jälkeen kuuliainen kuin mikä, kun se talutettiin kotiin. Oli soitettava Niinisaloon, että hakekaa pois.

Rimmoa ehti tulla moneen kertaan ikävä. Se oli sekä kuuliainen että reipas.

”Myyntireissuilla saatoin jutella puolikin tuntia asiakkaan kanssa, ja sen aikaa Rimmo seisoi aivan paikoillaan. Sitten kun nousin kärryyn, sitten lähdettiin kyllä. Pälkäneen kirkolla oli vanhoja isäntiä, jotka sanoivat, että tuollaista hevosta et saa enää ikinä. Enkä saanut”, Linkola huokaa.

Ne hevoset, jotka tottuivat, vaikuttivat voivan hyvin.

”Hevonen on ihmisen työkaveri. Ne viihtyivät, kun olin koko päivän niiden kanssa. Minä olin se kaveri, joka täytti vaatimuksen, että ne eivät olleet yksin”, Linkola sanoo.

 

Yhden kerran hän muistaa, kuinka moottoripurjelentokone laskeutui jäälle ja lentäjä tuli ostamaan kalaa.

”Kun se kone nousi ilmaan, Rimmo hirnui kaihoisasti sen perään, kuin laulussa, jossa lauletaan, että siivetönnä en päässyt maihin kaukaisiin”, hän ihmettelee.

Linkola itse on nyt vastaavassa tilanteessa.

”Hurjaksi tai paremminkin kurjaksi elämä on mennyt. En pääse rantaankaan enää. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun venettä ei laitettu vesille. Mielenkiintoni maailmaa kohtaa on supistunut, mutta Helsingin Sanomia ja joitain muita lehtiä tilaan”, hän kertoo.

”Jalat ovat loppuunkäytetyt. Aikanaan olisi pitänyt malttaa istua ja loikoilla, kun saatoin olla 14 tuntia omien jalkojen varassa. Touko-kesäkuussa lintujen rengastuksen aikaan olin päivän tunneista joskus enemmän puussa kuin maassa, ja reisimällä menin oksattomiin puihin. Soutanut ja pyöräillyt olen satoja ja tuhansia kilometrejä. Nyt kadun sitä, että en osannut jalkojani säästää.”

Maailman tilaa hän seuraa lehtien ja radion kautta. Ajatus juoksee yhä.

”Ikävä kyllä”, Linkola sanoo. Ilmastonmuutos ja sen aikaansaama ainakin näennäinen ympäristötietoisuus ei herätä suuria tunteita. Se on pelkkä yksityiskohta tilanteessa, jossa eläimistö on romahtanut ja metsät hävitetty.

”Valtion metsien avohakkuuta vastustava kansalaisadressi sai pitkän ajan kuluessa vähän yli 5000 nimeä, vaikka avohakkuu on kaikkein kaameimpia rikoksia. Vastaavanlainen adressi diesel-veron poistamiseksi keräsi kahdessa päivässä yli 10 000 nimeä. Se kertoo, mikä on Suomen kansa”, sanoo Linkola, joka lehtitiedon mukaan sai kutsun Linnan Itsenäisyyspäiväjuhliin, mutta ei halunnut sinne mennä.

Hän näkee, että Suomea vaivaa uskonto nimeltä talouskasvu. Kaiken halutaan kasvavan ja lisääntyvän. Uusia parempia teitä rakennetaan, vaikka niitä on jo nyt kolme kertaa enemmän kuin tarvitaan. Uusia taloja nousee, vaikka nykyisiin mahtuisi viisinkertainen väestö.

”Hallituksen orvot ja kataiset ovat kasvu-uskonnon pappeja ja poppamiehiä, ja se on pahempi kuin mikään muu vallalla oleva uskonto. Eiväthän muutkaan uskonnot ole todenperäisiä, mutta niissä sentään on kauniita rituaaleja”, Linkola huokaa.

Hän näkee, että luonto ja luomakunta on nitistetty, ja ilmastokonferenssit ovat vain farssi, jossa saadaan sovittua lähinnä seuraavan kokouksen ajankohta. Ihmiset tekevät korkeintaan olemattoman pieniä elämäntapojen muutoksia.

”Ainoa, millä olisi jotain merkitystä, olisi rakentamisen kieltäminen, että edes koirankoppia ei saisi enää rakentaa. Autolla ajamista ei pitäisi vähentää, vaan kieltää kokonaan. Kun näitä ei saada järjestykseen, hiilidioksidin määrä nousee. Täysin avuttomista yrityksistä huolimatta tässä ei ole korjaantumisen toivoa”, hän sanoo.

Eduskunnan vaihtaminen tai ilmastovaalit eivät auta, vaan pitäisi vaihtaa ihmiskunta.

”Yhä edelleen luonto on kaunis siellä täällä. Vielä on kauniita säveliä ja maalataan kauniita tauluja. Paljon hienoa kirjoitetaankin. Voi sanoa, että meillä on vielä tämä. Mutta vähenevissä määrin”, Linkola miettii.

Linkolan pihapiiri

Linkolan pihapiiri osoittaa, että mies on elänyt niin kuin opettanut, turhaa kulutusta karttaen.

 

Vanhakantainen maatalous vuoroviljelyksineen ja työhevosineen oli sitä, minkä maapallo oli kestänyt.

”Itselläni työhevonen vastasi moottorikelkkaa, autoa ja traktoria.”

Karjataloutta Linkola ei syytä. Se tarjoaa hänelle elämän suuria nautintoja.

”Kyllä, maito on minulle ehdoton ykköstuote, ja aina punaisesti värjätystä purkista. Sininen on kurria, ja rasvaton on samaa, mitä minulta valuu nenästä”, hän sanoo. ”Jos maitoa on kaapissa enää yksi tölkki, alan tuntea levottomuutta ja kädet alkavat vapisemaan. Jaan vuoden ajatkin sen mukaan, että kesä on se onneton aika, jolloin maito alkaa happanemaan. Olen kiitollinen viimeisille maitotiloille”, Linkola sanoo.

Hän kokee, että ei ole askeettisessa elämässään joutunut luopumaan mistään aineellisesta.

”Nyt vain olen elänyt liian pitkään. Tätä ei voi enää laskea elämiseksi”, hän sanoo.

Yle uutisoi 5.4. Pentti Linkolan kuolleen. Tämä Hevosurheilun klassikkojuttu on kirjoitettu 14.12.208