Hevonen on numero yksi

Silmiini osui stewardi Nina Konkarin kirjoitus Instagramissa juuri, kun tein juttua 12-vuotiaasta Hugo Kogelnigista. Lue lisää täältä.

Konkari ilmaisi huolensa ratsastajista, joilla on liian kova kiire päivittämään yksisarvistensa suorituksia someen, eikä heidän hevosensa saa sen takia tarpeeksi ansaitsemaansa huoltoa kilpailun jälkeen.

Tuore EM-hopeamitalisti Kogelnig on eri maata. Nuoren oululaisen valmentaja Tanja Takkula hymyilee, että jos Kogelnig tulee valmennukseen kahdella hevosella, hän tarvitsee hevosenhoitajan, koska muuten nuorukaisen aika – siis ennen ja jälkeen valmennuksen – menee hevosten hoitoon. Hänellä ei ole ratsujensa luota kiire mihinkään. Tärkein on juuri siinä.

Uskallan väittää, että hevostaito kehittyy yhdessä hevosen kanssa puuhatessa, ei sosiaalisessa mediassa tai ilkeissä puheissa keskustelupalstoilla. Hevonen on tärkein.

Ei kilpailuhenkisyys tai se, että haluaa julistaa menestystään kaikille nyt ja heti, ole huono asia, mutta hevosen kanssa tapahtuu niin paljon muuta arvokasta, ja ne asiat ajavat kaiken muun edelle. Puhelin taskussa tarkoittaa samalla myös lisääntyvää turvallisuutta.

Kyynelehdin vuolaasti, kun Henri Ruosteen Kontestro kiepsahti olympiaradalla ympäri. Täydellinen mahdollisuus menestykseen suli yhden tv-kuvaajan takia. Harmitti niin vietävästi.

Ratsastaja oli järkähtymätön. Hän jatkoi rauhallisena eteenpäin, vaikka hän tiesi, mitä oli juuri tapahtunut. Hän olisi voinut keskeyttää, mutta hän jatkoi. Hän teki työtä tulevan eteen. Lopputervehdyksen jälkeen hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pettymyksen, mutta hän kumartui ystävänsä puolen ja silitti sitä kaulasta kuin kertoen, että se on ihan ok, kaikki on hyvin.

Ratsukko oli oikeassa paikassa, mutta ulkopuoliset asiat eivät ole omissa käsissä. Ja suurten pakoeläinten kanssa työskentelevät tiedostavat aina, että ratsastaminen on kahden elävän olennon sanatonta tanssia.

Olen kunnon pillittäjä, mutta itkin vielä runsaammin, kun näin Ruosteen puolison lataaman videon ratsastajasta syöttämässä omenaa hevoselleen taiston tauottua. Vieressä teksti: Still friends.

Karvaan pettymyksenkin hetkellä muistamme hevosen, elävän olennon, joka ei ymmärrä meidän tavoitteistamme mitään. Se ei välitä mitaleista eikä ehjistä suorituksista. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla aina reiluja hevosia kohtaan, yrittää ansaita niiden luottamus ja ystävyys – koska se on avain menestykseen. Muutama porkkana auttaa myös asiassa.

Hevosten kanssa ei saa olla kiire. Niin kauan, kun me voimme käyttää hevosia omien tarpeittemme tyydytykseen, eläimen pitää olla numero yksi. Aina. Onnistumisen hetkellä tiedämme, että asioita on tehty oikein ja epäonnistuminen kertoo, että matkaa on vielä taivallettavaksi. Hevonen ei ole valmis, mutta aikaa on, eikä työ lopu ikinä.

Somepäivitykset ehtii huomennakin, eikä siihen hevosen jälkihuoltoon nyt niin paljon energiaa kulu.

Henna Siponen
Toimittaja
henna.siponen@hevosurheilu.fi