Hyvän urheilijan merkki, vai onko?

Kuulin viime viikolla Seinäjoen raveissa Antti Pylkkäsen kuuluttavan, että olin juuri ajanut 400. kilpailuni. Lukuna se tuntuu tosi isolta, sillä siihen lukuun on pitänyt monta kertaa lähteä ja kilometrejä on tullut paljon. Pääsääntöisesti montékuskit ajavat raveissa vain yhden lähdön. Se vaatii vähän huumoria, jos esimerkiksi Rovaniemeltä tuleekin hylätty pitkä laukka.

Tästä päästään aasinsiltana siihen, montako kertaa pitää ajaa kilpaa, ettei enää jännitä? Omalla kohdallani näköjään aika monta. Noista 400:stä lähdöstä vain kourallinen on lähtöjä, joita en ole jännittänyt. Kuulen tosi usein sitä, että kuinka näin paljon kilpaa ajava voi vielä jännittää? En todellakaan tiedä. Olen kuitenkin huomannunt sen, että jos en jännitä, en pärjää. Ehkä minun kroppani tarvitsee jonkun adrenaliinipiikin ollaakseen täydessä tikissä. Jännitys loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun nousen satulaan. Näin siis melkein aina, mutta muistan kyllä tilanteen, kun auton taakse kokoontuessa käteni ovat olleet aivan makaroonia.

Jännitys ilmenee monella eri lailla. Minä haukottelen paljon, puhaltelen, haukon happea kuin kala kuivalla maalla ja minua oksettaa. Kaikki hyvän krapulan oireet! Mitä isompi lähtö, sitä huonompi olo. Sama tapahtuu autokisoissa, kun ahtaudun ratin ja penkin väliin. Kerran kysyin huoltomieheltä, että oksennanko ikkunaa suojaavaan Nascar-verkkoon vai vaihdekeppiin. En kuulemma kumpaankaan. Sitten, kun menen lähtöviivalle, ei jännityksestä ole tietoakaan. Mutta muuttuuko jännitys joskus raivoksi tai sumentaako se kaikkea muuta ympärillä tapahtuvaa?

Joskus montéssakin tulee sellaisia tilanteita, mitä jälkikäteen mietitään, että mitä sen päässä liikkui? Tämä karrikoidusti sanoen. Vastaus voi olla ei välttämättä mitään. Joskus vähemmän ajavilta kärrykuskeiltakin näkee ihan puolihulluja ajosuorituksia, esteratsastuskilpailuissa saattaa tehdä jonkun 'kamikaze' tien esteeltä toiselle − miksi? Saako kilpailutilanteen aiheuttama jännitys tekemään meidät asioita tai valintoja, jotka olisi voinut jättää tekemättä? Varsinkin autokilpailuissa itsestäni huomaan sen, että voitontahto menee joskus järjen edelle. Siinä vaiheessa sitten yleensä tuleekin Vatasen jalat ja omat kädet − lopun voi arvata.

Minä vihaan sitä, että jännitän. Inhoan sitä, että minusta tulee kärttyisä, minulla on huono olo ja ahdistaa. Kuitenkin se toinen voitontahtoinen persoona, joka minussa asuu, nauttii siitä ja saa minut suorittamaan paremmin. Joku viisaampi onkin sanonut, että sitten voi lopettaa, kun ei enää jännitä.

Summa summarum: Erota pelko ja jännitys. Käännä se tunne eduksesi ja ota siitä kaikki irti. Se on hyvän urheilijan merkki, että jännittää!