Kahdenlaisia kuninkaallisia

Aina välillä, kun hevonen ei juokse hyvin tai näyttää muuten vain hapanta naamaa, omistaja sanoo sille, että kunpa osaisit puhua. Hevonen ei koskaan vastaa. Tai ei ainakaan vastaa kunnolla. Sitä pitää osata tulkita. Se ei totta vieköön ole helppoa, mutta juuri se on hevosurheilun ja hevostaidon kovinta ja samalla pehmeintä ydintä.

Tiesittehän, että Hevoskuiskaaja, se kirja ja elokuva, on yksi suurimmista käännösmokista ikinä? Englanniksi elokuva ja ammattinimike on The Man Who Listens to Horses, siis tyyppi joka kuuntelee hevosia, ei suinkaan kuiskaile niille omia juttujaan.

Mutta hevoset eivät puhu, ja se on paitsi huono, myös hyvä. Koska hevoset ovat mykänpuoleisia kotieläimiä, ne eivät juuri koskaan onnistu sotkemaan asioita. Ihmiset taas ovat oikein erikoistuneet sotkemiseen, etenkin kuninkaalliset. Tämän huomaa, kun vertaa ravikuninkaallisia, ja vaikkapa Englannin kuningashuonetta. Ja miksi emme vertaisi.

Esimerkiksi kaikkein aikojen kuninkaalliset Vieteri ja Vekseli olivat samasta emästä, Vekkulista, niin kuin Englannin William ja Harry ovat saman äidin lapsia. Vieteri olikin vähän kuin William, vähähiuksinen pitkänaama, siinä kun nuorempi veli on enemmän hurmurityyppiä hulmuavine kiharoineen.

Vieterin ja Vekselin välit olivat etäiset, mutta epäilemättä hyvät. Ehkä siksikin, että vaikka siihen aikaan hevospiireissäkin morsiamet tavattiin sentään livenä ainakin kertaalleen, ne eivät jääneet nurkkiin roikkumaan ja aiheuttamaan epäsopua veljesten välille.

Myöskään typeriä ja rasistisia kommentteja ei kuulla suoraan hevosten suusta. Tässä auttaa varmasti nimenomaan se mykkyys. Sillä niin jalo eläin kuin hevonen on olevinaan, niillä on joskus tapana sorsia laumassaan erivärisiä yksilöitä, vaikka siitä ei ratsastuskouluissa opeteta, eikä Suomen Hippoksen tiedotteissa mainita.

Euroopan kuninkaallisten hovien ja Suomen ravihovin suurin ero on tietenkin periaatteellinen: hevoset saavuttavat arvonimen omalla suorituksellaan, eivätkä peri tai nai sitä. Ja kun kyse on suorittamisesta, huomio ei mene epäolennaisuuksiin.

Moninkertainen ravikuningatar V.H. Suvitar, Korpilahden Kojootti, ei ollut sulokas Diana-tyyppi, ja sen pukeutuminen silmäverkkoineen rikkoi etikettiä, mutta sydänten kuningatar se silti oli.

Ravikuninkaat taas ovat kaikki raikulipoikia, ja niin pitää ollakin. Ja kyllä: siitä kirjoitellaan lehdissä, pidetään ihan isäoritilastoa, josta voidaan vuosittain katsoa, kenellä orhilla on käynyt paras flaksi tammojen ja tammanomistajien suhteen.

Oriit itse eivät näistä jälkikäteen huutele, mikä hyviin tapoihin kuuluu. Tammat taas pitävät turpansa vielä paremmin kiinni kuin oriit. Niillä se on ura tai perhe.

Kun seppeleitä on riittävä määrä, kuningatar jättää matkustelun ja jää kotilaitumilleen viettämään aikaa. Kavioilla ei paljoa alamaisille vilkutella, mutta joka kevät kuningatar on valmis poseeraamaan uuden varsansa kanssa, jos sellainen sille on suotu terveen kiimakierron ja oikea-aikaisen keinosiemennyksen avustuksella.

Suomenhevosvarsoja syntyy vuosittain noin tuhat sata, ja niistä valtaosa on ravihevosia eli potentiaalisia kuninkaallisia. Paitsi omistajiensa rakkaita lilibethejä ne ovat tulevia kuninkaita ja kuningattaria, kylmäverisiä siniverisiä.

Parhaista tulee legendoja, niin kuin Vieskeristä, joka on ravimaailmalle kuin kuningataräiti englantilaisille. Mutta kaikkia muitakin rakastetaan. Englannissa on vähiten suosittu kuninkaallinen, prinssi Andrew, mutta ikinä ei voisi olla vähiten suosittua ravikuninkaallista.

Miia Lahtinen

Toimittaja

miia.lahtinen@hevosurheilu.fi