Kamelinkin selkä katkeaa

Suomen tasavallan istuvan hallituksen kärkihankkeisiin kuuluu ns. normipurkutalkoot. Niiden tarkoituksena on sujuvoittaa ja keventää hallintoa, ja sitä myöten helpottaa kansalaisten arkea.

Raviurheilu on aina ollut oma pikku saarekkeensa, jossa ei ympärillä olevan maailman menoa ole mielellään otettu huomioon. Nytkään Hippos ei oman pienoisuniversuminsa hallitsijana osoita minkään suuntaisia haluja vastaavanlaiseen normien purkuun kuin muu Suomi. Pikemmin päinvastoin.

Näkyvin viime vuosien byrokratian helmi on lisenssijärjestelmä. Tarkoitukset sillä ovat epäämättä hyvät: pitää sisääntulokynnys alalle matalana, ohjata alan toimijat paremmin omin luokkiinsa, kantaa paremmin vastuuta yhteiskunnallisesta hyväksyttävyydestä ja olla rakenteellisesti selkeämpi.

Nyt mennään kolmatta vuotta näiden tavoitteiden alla. Olen tehnyt hiljaista empiiristä tutkimusta kevään aikana ja kysellyt alan ihmisiltä, miten he kokevat lisenssijärjestelmän onnistuneen.

Onko sisääntulokynnys madaltunut? Ei, esimerkiksi omistajalisenssi koetaan täysin järjettömänä, jopa kynnystä nostavana. Minkäänlaista hyötyä tästä ei ole koettu saadun.

Ovatko alan toimijat löytäneet luokkansa? Ei sen enempää kuin ennenkään. On ammatikseen harrastajalisenssillä tekeviä, ja niin edelleen.

Onko yhteiskunnallinen hyväksyttävyys jotenkin noussut? Ei millään tavalla, eikä paljon puhuttu harmaa talous ole yhtään sen vaaleamman harmaata kuin ennenkään.

Onko järjestelmä selkeä? Kun nyt poistan tähän vastanneiden kirosanat, niin jäljelle ei jää juuri muita kuin sidesanoja, konjuktioita. Olen elämässäni usein, lähes poikkeuksetta, huomannut, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Jos lisenssijärjestelmän alaiset kokevat sen huonoksi, ei se ylempää kehumalla muuksi muutu.

Muita esimerkkejä hevosihmisten pompottamisesta on useita, mutta tilanpuutteen takia tähän kirjattakoon lisää vain yksi. On huikeaa välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä, ettei Suomen Hippos ole onnistunut auktorisoimaan koko maasta kuin kolme lääkäriä, joiden ymmärrys riittää siihen, voiko 70 vuotta täyttäneelle myöntää vuosi lisää ajo-oikeutta ravikilpailuissa.

Nämä kolme lääkäriä toimivat Kuopiossa, Oulussa ja Tampereella. Uskon, että vaikkapa suuresti kunnioittamani hevosmies Reijo Borgström käyttäisi mieluummin päivänsä ravureidensa treenaamiseen kuin ajelemalla Nuijamaalta Kuopioon 300 kilometriä sivu, asialla johon kaiken järjen mukaan pitäisi apu löytyä lähempääkin.

Yksittäisinä nämä eivät välttämättä tunnu isoilta asioilta. Alan suorittavasta portaasta löytyvät he, jotka lopulta ovat koko toiminnan kantojuhtia. Jos meille laitetaan korsi kerrallaan lisää kuormaa, niin takaan, että jossain kohtaa se kamelinkin selkä katkeaa.