Näkökulma: Havuja, perkele! – Raviurheilu tarvitsee uusia ihmisiä, uusia varsoja ja uusia tarinoita

Ihmisen tiedetään olevan latinalaisittain lajiltaan homo sapiens, mutta täältä Suomesta vaikuttaa löytyvän vielä ihan oma alaheimonsa: sisu sapiens, eli ravihevosten kasvattajat.

Edellä mainittu ajatus syntyy, kun soittelee läpi vajaat 30 hevoskasvattajaa, jotka lastasivat joku tovi sitten illan pimetessä Ypäjän huutokaupasta paluumatkalle laadukkaat ja hyvin hoidetut varsansa. Noin 40 prosenttia esitellyistä varsoista huudettiin sisään tai jäi ilman tarjousta.

Pettymyksestä huolimatta tämä sitkeä kasvattajaheimo ei ruikuta. Fiksataan hevosauton välilaitaa, parannellaan pihaton rakenteita, ollaan menossa ulkomaille hevoshuutokauppoihin tai ryhmäretkelle, tehdään pitkää työpäivää. Moni kertoo juuri tulleensa ajamasta varsallaan, joka ei ole mennyt kaupaksi. Mieli on hyvä, sillä varsa toimii ja hölkkää hyvin.

Mutta.

On selviää, että hevoskasvattajilla olisi paljon sanottavaa. Ilmassa on enemmän kuin ripaus sarkasmia, kun tappioista ja useamman vuoden epäonnesta puhuttaessa todetaan, että kasvattaminen on vapaaehtoista.

Näillä ihmisillä on kuitenkin järkähtämätön taju siitä, mitä Suomen raviurheilulle tapahtuu, jos kotimainen kasvatus vielä tästä vähenee tai kuivuu kasaan.

Niin – kuvittele hetki tulevaisuuden ravikalenteria ilman Kriteriumia, Derbyä, Villimiehen Tammakilpaa ja monia muita klassisia suomalaisia molempien rotujen ikäluokan suurkilpailuja. Miltä ajatus tuntuu? Utopialta ja pahalta päiväunelta vielä.

Mutta jos ikäluokkien pienenemistä ei saada katkaistua pian, miten ennakkomaksullisten kilpailujen palkintotaso ja status pystytään säilyttämään muutaman vuoden kuluttua?

Varsan ostamisen tulisi olla houkuttelevaa, ja mahdollisuus tavoitella jotain isoa palkintoa hevosen myötä on merkittävä osa omistajuutta. Raviurheilu tarvitsee uusia ihmisiä, uusia varsoja ja uusia tarinoita.

Tarinaa tulee luurin toisesta päästä, yritän kuumeisesti kirjoittaa avainsanoja ylös ja samaan aikaan pysyä kasvattajan kanssa samalla sivulla.

Huutokaupan järjestelyt ja puitteet keräävät kehuja. Sosiaalinen tunnelma on hyvä, varsat ovat laadukkaita ja hyvin hoidettuja. “Mitjan huutokauppa” on selvästi käsite: traditioksi muuttunut sinällään pidetty ja toimiva konsepti. Hybridiversiota huutokaupasta toivotaan. Myös Kasvattajakruunu järjestelyineen saa kiitosta kasvattajan näkökulmasta.

Ei yllättäne ketään, että kehittämisen, muutoksen tai parannuksen tarvetta on tämän otoksen perusteella ennen kaikkea kasvatuksen kannattavuudessa ja arvostuksessa.

Useampi kasvattaja toteaa, että kulujen nousut ja suurentuneet laskut on hyväksyttävä ja kestettävä, mutta samaan aikaan yhtälö siitä, että varsa olisi saatava ostettua tonnilla – mielellään vaikka heinine päivineen – on kestämätön.

Muina kehittämistarpeina nousevat esiin mm. ravihevosten kilpailuttaminen kotimaista kasvatusta kehittävällä tavalla, hevosenpitoon ja -kasvatukseen liittyvään byrokratian yksinkertaistaminen, suomenhevoslähtöjen (esim. KK-lähdöt) rajaaminen suomenhevosille, tammapalkkioiden kierto nopeammin useammalle tammalle jakoperusteita muuttamalla ja parannus hevosen teurastuksesta saatavaan korvaukseen ja eettiseen näkökulmaan.

Edunvalvontaa peräänkuulutetaan, useampi kasvattaja kokee olevansa yksin. Kuka kuuntelee kasvattajaa? Vahvoja argumentteja esitetään siitä, että kasvattajien kentän ääni tulisi kuulluksi niin ravipoliittisessa päätöksenteossa kuin pieninä arvostustekoina arjessakin.

Jo ensimmäisen suurkilpailun maksuerän varsasta maksettuaan kasvattaja saisi vaikka kutsuliput kyseisen radan seuraavaan ravipäivään, ja raveissa olisi yhteinen kasvattajien ja omistajien katsomo, pöytä tai vastaava tila.

Kun varsa ilmoitettaisiin aikanaan koelähtöön, kasvattajalle tulisi niin ikään kutsut paikan päälle, pullakahvit ja tallialueelle pääsy. Ei kuulosta kohtuuttomalta.

Useilla kasvattajilla on lajista valtava määrä käytännön kokemusta, näkemystä ja ns. hiljaista tietoa. Löytyy myös excel-taulukkoa, päivitettyä kululaskelmaa ja muuta materiaalia. Huomaan pohtivani, minkälaiset huikeat työpajat Jalostuspäivistä muodostuisikaan, jos esimerkiksi edellä mainitut koetut kehittämistarpeet nostettaisiin arvottuihin pöytäryhmiin kartoitukseen ja työstöön yhdessä keskusjärjestön ja sidosryhmien kanssa. Suoraan ytimeen, porukalla.

Tai minkälaiset koko perheen kasvattajaravit tämä joukkue ideoisi ja toteuttaisi? Luonnollisesti mielellään alkuvuodesta, koska sen jälkeen alkavat astutus- ja varsomisajat, laidunten teot, peltotyöt ja monta muuta hommaa 24/7.

Kasvattajien puheista ja rivien välistä välittyy harkinnan ja muutoksen aika. Tammoja on maltillisesti vähennetty, liisattu toisaalle, varsat pidetään itsellä ja orivalintoja tarkastellaan uudelleen. “Tonnin varsojen” aikakausi taitaa olla nyt viimein tiensä päässä? Orimarkkinoilla ensi keväänä pärjäävät he, jotka tulevat jollain tapaa kasvattajaa vastaan.

Maailmanpoliittinen tilanne on nyt mikä se on, ja ajat ovat nyt kaikille kovat, mutta suomalainen hevoskasvattaja on hiihtänyt sinnikkäästi ylämäkeen jo pitkään. Sukset ovat ehkä paremmat kuin ikinä, sisua ja luistoa on, mutta pitoa tarvitaan.

Heitätkö havuja suksien alle?

Miia-Mari Pekki

Kirjoittaja on evosalan sekatyöläinen, mukana raviurheilussa enemmän ja vähemmän vuodesta -94 alkaen

Juttu huutokaupassa myymättä jääneiden varsojen kuulumisista on julkaistu keskiviikkona 16.10. 2024 ilmestyneessä painetussa Hevosurheilussa.