Näkökulma: Omistajan vastuu

Lähteeksi paljastuivat jutussa nimettömät hevosharrastajat, viranomaiset eivät ongelmaa tunnistaneet.

Tutkinnan alla olevan tapauksen kerrottiin saaneen alkunsa, kun toinen hevonen näykkäisi karsinastaan kengitettävänä ollutta hevosta pyllystä. Jo siinä tapahtui ensimmäinen virhe: eiköhän kengityssepälle olisi luotava häiriötön työtila? Minua hävettäisi sepän asiakkaana, jos näin olisi päässyt tapahtumaan.

Mitä muuta tapahtui? Ei yhtään mitään. Kengittäjä reagoi äkilliseen vaaratilanteeseen heittämällä hevosta kädessä olleella kevyellä puuvasaralla, jonka puinen varsi osui hevoseen. Eläinlääkäri ei löytänyt hevosesta mitään vikaa, ja hevonen on edelleen luottavainen. Myöskään tallin omistaja ei nähnyt tilanteessa mitään moitittavaa, mutta käytävällä ollut hevosenhoitaja säikähti sitä, teki siitä ilmoituksen ja sai jutun lehteen. Valvontaeläinlääkäri ja muu virkavalta eivät ole ryhtymässä toimenpiteisiin.

Kengittäjä toimi täysin oikein. Jos hevonen yrittää potkaista ihmistä, oli tilanne mikä tahansa, se tarvitsee välittömän palautteen. Silloin ei voi lähteä hakemaan raippaa vaan täytyy käyttää sitä välinettä, mikä on käsillä – yhtään myöhemmin hevonen ei enää ymmärrä, mistä palaute tulee. Satuttaa hevosta ei tietenkään saa, mutta palaute täytyy voida antaa.

Tämänkaltaiset tilanteet ovat minullekin 45 kengitysvuoteni ja noin 30 000:n kengittämäni ajalta valitettavan tuttuja. Vaikeudet kengityksessä koskevat useammin ratsu- kuin ravurivarsoja, joista vain ani harva osaa olla kiinni ja nostaa samalla jalkaansa. Sitä perustellaan monesti ajanpuutteella, mutta se on huono selitys. Jo 10 minuuttia jalan nostoa viidesti viikossa riittää totuttamaan varsan siihen.

Erityisesti ongelmat korostuvat kypsällä iällä nuoruuden hevosharrastuksen pohjalta hevosen ja ehkä tallinkin hankkineisiin ihmisiin, joilla ei ole itsellään riittävästi tietotaitoa eikä ympärillä opastusta ja neuvontaa. Ammattitalleilla kyllä saadaan kenkään vähän hankalammatkin tapaukset, kun löytyy kokenut avustaja puristamaan vähän huulesta tai kaulasta ja hevosen huomio kiinnittymään siihen.

Hevosista tympeimpiä kengittää ovat sellaiset pihahevoset, jotka eivät saa riittävästi liikuntaa – usein ylilihavat issikat, Norjan vuonohevoset tai muut luonnonrotujen hevoset. Melkein kaikilla on jonkinasteisia kaviokuumevaurioita.

Nyt on molemmat hauislihakset olkapäistä irti, kun näitä mussukoita olen kenkään laittanut, usein viimeisenä toivona. Vaikeiden tapauksien kengittäjän maineen sain jo pentuvuosina. Tämän päivän kengittäjät ovat fiksuja, hyvin kouluttautuneita ja koko ajan itseään jatkokouluttavia ihmisiä, ja heidän toivoisi pääsevän eläkkeelle paremmassa kunnossa.

Jukka Meller

Entinen kengittäjä

29.12. klo 10.30: Täsmennetty otsikkoon Näkökulma ja vaihdettu kuvaplanssi.