Näkökulma: Mitä ravit ja ratsastus voivat oppia nykyaikaisen viisiottelun kohtalosta?

Viime viikolla kansainvälisen olympiakomitean johtokunta päätti esittää, että Pariisin olympialaisten jälkeen esteratsastus poistuu nykyaikaisen viisiottelun lajivalikoimasta, ja se korvataan rataestejuoksulla.

Viisiottelu nousi otsikoihin Tokion olympialaisissa, kun saksalainen Annika Schleu valmentajineen löi Schleulle kilpailuun arvottua Saint Boy -hevosta sen kieltäydyttyä etenemästä radalla. Tapahtuman seurauksena lajin käytännöt herättivät maailmanlaajuisen keskustelun mm. urheilijoille arvottavista hevosista, kilpailun estekorkeudesta sekä sääntöjen sallimista kieltäytymisten määristä ja mahdollisuudesta jatkaa suoritusta putoamisen jälkeen.

Ainakin Suomessa viisiottelun lajiliitto pyrki kohun seurauksena muuttamaan esteratsastusosuuden sääntöjä, ja sai työhön apua myös Suomen Ratsastajainliitolta. Valitettavasti tähän herättiin kuitenkin liian myöhään.

Vaikka Schleun toiminta on ehdottoman tuomittavaa, viisiottelun kohtalossa ei ole kyse yksittäisen urheilijan toimista. Kyse on ennen kaikkea lajin toimijoiden kyvyttömyydestä arvioida oman toiminnan kestävyyttä ja ymmärtää maailmassa tapahtuvaa arvojen ja asenteiden muutosta riittävästi ja ennakoiden.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa on aivan elintärkeää, että pysähdymme säännöllisin väliajoin tarkastelemaan omaa toimintaamme. Tarvittaessa muutoksia on tehtävä hallitusti itse ja rohkeasti etukenossa, ei sitten, kun niitä vaaditaan ulkoapäin.

Tästä meillä on hyviä esimerkkejä viime vuosilta. Suomessa raviurheilun ajotapasäännöt ovat muuttuneet pitkälti siksi, että ravivalmentajat ovat itse ajaneet muutosta. Kilpailueläinlääkärien kanssa keskustellessa taas kuulee nykyään, että yhä useampi valmentaja pyrkii hevosten kanssa käyttämään vähemmän ja pehmeämpiä varusteita. Uskon, että tutkitun tiedon lisääntyessä niin kokeneen kuin aloittelevan hevosihmisen hevosenluku- ja käsittelytaito on kehittynyt entisestään.

Mikään ei mielestäni ole hevoslajeissa hienompaa kuin nähdä, kun ihmisestä ja hevosesta hitsautuu yhteen valjakko tai ratsukko. Kun raviohjastaja ja hevonen löytävät sen sanattoman yhteyden, jolla voitetaan kilpakumppanit. Kun kouluradalla ratsukko esittää tehtävät pehmeillä avuilla, helpon ja vaivattoman näköisesti. Hevosurheilussa on kyse yhteistyöstä eläimen ja ihmisen välillä, ja se on lajiemme hienoimpia puolia.

Tämän yhteistyön toinen puoli on se, että me ihmiset olemme vastuussa hevosten hyvinvoinnista. Tämä moraalinen vastuu korostuu entisestään raviurheilussa, jossa palkintoina on rahaa, joskus jopa erityisen paljon. Vastuu meillä lajin toimijoilla on valtavan suuri.

Maailman muutoksen myötä toimiamme tarkastellaan laajemmalta kuin ennen. Joskus tämä muutos tuntuu raskaalta. Joskus se tuntuu, että syytellään. Alan oma aktiivinen asenne on kuitenkin se voima, jonka avulla hevosurheilu pysyy tulevaisuuskestävänä.

Eikä se vaadi meiltä ihmeitä. Kaikki lähtee hevosihmisen jokapäiväisistä arjen teoista, joita teemme jo nyt. Siitä, että hevosista huolehditaan jokainen päivä ja jokaisessa tilanteessa, ihan ilman ulkoista painettakin. Siitä, että kerromme tästä myös ulospäin. Siitä, että pysähdymme arvioimaan toimintaamme ja teemme asiat paremmin koska itse haluamme, ei siksi, koska joku toinen käskee. 

Huolehditaan me urheilustamme paremmin kuin viisiottelu onnistui tekemään.