Pääkirjoitus: Isotkin asiat ovat yhteisiä

Viime perjantaina Hippoksen valtuuskunta kokoontui etäkokoukseen keskustelemaan hevosalan rahoituksen tulevaisuudesta. Kuten julkisuudessa on moneen otteeseen kerrottu, valtuuskunta on valtavan isojen asioiden äärellä. Niin isojen, että historiasta ei äkkiä löydy näille ajoille vertailukohtaa.

Perjantain kokous oli medialta suljettu, samoin kuukautta aiemmin järjestetty edellinen kokous. Tätä perusteltiin sillä, että kokouksessa haluttiin taata mahdollisuus vapaaseen keskusteluun. Perustelu tuntuu ontuvalta, etenkin kun Minna Mäenpään ja Antti Lehtisalon vetovastuun aikana avoimuutta on alleviivattu monissa yhteyksissä. Tuntuu käsittämättömältä, että tällaisten päätösten ollessa kyseessä päättäjien mielipiteitä ei voisi siteerata lehdissä. Jos sanojensa takana ei voi seistä, ei pitäisi olla asiaa päätöksentekoonkaan.

Kokouksissa voi tietysti tulla esiin luottamuksellisia asioita, kuten esimerkiksi Veikkauksen tarjouksen yksityiskohdat. Silloinkaan median edustajia ei tarvitse sulkea koko kokouksesta, vaan heitä voi pyytää poistumaan kyseisen kohdan ajaksi. Kaikki kokouksessa ei ole salassa pidettävää, eikä Hippoksen julkaisema siloteltu tiedote korvaa riippumattoman toimittajan raporttia. Sopii toivoa, että median ulossulkemisesta ei tule tapa aina silloin, kun käsitellään hevosalan merkittävimpiä asioita.

Valtuuskunnan jäsenet ovat juuri nyt paljon vartijoina. Jos joskus valtuuskuntaa on moitittu kampaviinerikerhoksi, johon kokoonnutaan puhumaan mukavia, ollaan tänä päivänä täysin päinvastaisessa tilanteessa. Kyseessä on luottamustoimi, ja nyt se todella korostuu, sillä edustajien on pitänyt allekirjoittaa salassapitolauseke tietyistä kokousmateriaaleista. Valtuuskunnan jäsenet edustavat Hippoksen jäsenyhteisöjä, mutta nyt he eivät voi keskustella kaikista päätöksentekoon vaikuttavista tiedoista edes heidät toimeen valinnen yhteisön hallituksen kanssa. Edustaja on tällä kertaa päätöksenteossaan todella yksin.

Huoli alan tulevaisuudesta on yhteinen ja se koskettaa kaikkia hevosihmisiä. Juuri siinä kiteytyy myös median tärkein tehtävä: tällaisina aikoina median täytyy ”vallan vahtikoiran” roolin lisäksi kertoa lukijoille, minkälaisten vaihtoehtojen kanssa päättäjät painivat. Se lisää ehkä jonkun soraäänen, mutta myös ymmärrystä ja uskoa tulevaan. Juuri sitä näinä aikoina tarvitaan.