Vanha hevostalous

Päivän trendinä on peräänkuuluttaa uutta hevostaloutta. Pitäisi peräänkuuluttaa myös vanhaa.

Pikkuhiljaa on alkanut tuntua, että hevosmiestaito on viimeisten noin kymmenen vuoden aikana kokenut Suomessa arvonalennuksen.

Miksi se tekee noin? Eikö se vaan osaa? Eikö se tuon vertaa arvosta hevostaan, pitää sitä selvästi pelkkänä rahantekovälineenä?

Olisi vaikea kuvitella vastaavaa tilannetta keskemmällä Euroopassa. Että joku kyseenalaistaisi vaikkapa Jean-Pierre Dubois’n tai Pierre-Desiré Allairen hevosmiestaidot. Toteaisi, että kehitys on mennyt heidän ajoistaan niin paljon eteenpäin, että oikeastaan mikään mitä he sanovat, ei enää päde. Suomessa tällaisen voi paitsi kuvitella, myös omin korvin kuulla.

Hevosta voi pitää monin eri tavoin oikein ja monin eri tavoin väärin. Mutta kiveen hakattu fakta on, että arvokkain osaaminen kertyy vuosien aikana. Ei ikävuosien, ei koulunpenkillä tai yliopistossa vietettyjen vuosien, vaan aktiivivuosien. Sorvin ääressä, niin kuin kulunut sanonta kuuluu.

Empiiriseen tietoon, omaan kokemukseen perustuva hevostieto ja taito on niin arvokasta, että jokaisen pitäisi saada siitä osansa. Mutta miten, jos ei tunne ketään? Ei ehkä tiedä, mistä sen näkee, onko joku hevosmies vai esittääkö vain sellaista? Kuten tiedetään, hevosalan guruiksi monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut.

Vanha koettu keino on, että tuloksilla mitataan. Hevoskilpailuthan on eri lajeissa alun perin perustettukin nimenomaan siksi, että niissä mitataan osaamista. Yhteisin säännöin, jolloin selkeästi näkyy, kuka hallitsee asiat, kuka ei.

Suomenhevosjalostuksen seminaarissa otettiin viime sunnuntaina esille ajatus, melkeinpä hätähuuto, että kaikki hevosalan keltanokat täytyisi saada vanhan hevosmiestaidon äärelle sivistymään. Olisi loistavaa päästä oppiin vaikkapa viime vuoden parhaan kantakirjatamman omistajalle, sille yli 80-vuotiaalle hevosmiehelle, joka kertoi Turun jalostusseminaarissa keskiviikkona, että hänen näyttelykehissä ja raviradoilla palkittu tammansa ei ole elämässään käynyt eläinlääkärissä muuta kuin rokotettavana. Ilmeisesti ei olekaan aivan välttämätöntä, että hevosharrastus on ajan ja rahat nielevä eläinsairaalaharrastus.

Käytännön osaamisen näkemistä ja mahdollisimman lukuisien tuntien viettämistä sivistävässä seurassa toivoo kaikille, niin antoisaa sellainen on.

Kun osaamista jaetaan, siinä voittavat kaikki. Myös hevoset.