Jääprinsessan manageri
Charme Asserdal oli suomalaisen raviurheilun tienraivaaja kansainvälisille kaviourille. Ovia oli osaltaan aukomassa tänään 70 vuotta täyttävä supertamman manageri Matti Rouhiainen. Tämä artikkeli on julkaistu Hevosurheilulehdessä 29.1.2016.
Olemme sopineet tapaamisen Rouhiaisen kotikentille töölöläiseen trattoriaan. Aikoinaan näillä kulmilla sijaitsi myös Suomen Hippoksen toimitalo.
Rouhiainen tulee ajallaan, saksalaisen liike-elämän koulima kun on.
Seuraavat kaksi tuntia vierähtävät kuin siivillä, kun palaamme Suomen raviurheilun kansainvälisen läpimurron pioneeriaikoihin. Siitä ei ole kuin vajaat neljä vuosikymmentä, mutta aika totisesti oli toinen silloin.
Kaikille avoimesta EU:sta ei ollut tietoakaan, päinvastoin Eurooppa oli jaettu idän ja lännen blokkeihin. Kylmä sota käytännössä jatkui.
Suomen kansantalous kasvoi idänkaupan vetämänä kohisten, ja osansa hyvinvoinnista sai myös hurjinta kehitysvaihettaan elänyt raviurheilu. Toto oli kasvavan kaupunkiväestön trendikästä hupia ja sen kasvulukemat lähes tuplaantuivat vuosi toisensa jälkeen.
Tähän otolliseen saumaan ilmaantui kuin taivaan lahjana tuhkimotarina nimeltä Charme Asserdal, suomalaisen raviurheilun ensimmäinen todellinen supertähti.
Matti Rouhiaisen ja Charme Asserdalin tiet yhtyivät tavalla, jota Rouhiainen luonnehtii kohtalonomaiseksi.
Charmen tunnemme kaikki, mutta mikä oli miehiään Matti Rouhiainen?
Hän oli Juvalta kotoisin oleva, tuolloin 26-vuotias maatalon poika, josta alun perin piti tulla eläinlääkäri. Hevosella oli osansa siihenkin, miksi niin ei käynyt, mutta se hevonen ei ollut Charme.
Hevostalon poika Rouhiainen toki oli, ja vankasti.
”Meidän Piispalan talo on aina ollut hevostalo. Isoisät pitivät jo hevosia, ja meille oli usein sijoitettuna valtionoriita”, Rouhiainen kertoo.
”Isäni Tauno Rouhiainen oli Juvan Hevosystäväinseuran puheenjohtaja ja mukana muissakin järjestöhommissa. Hän ajeli vähin kilpaakin lähiseudun pikkuajoissa, ja minä olin kärkkäänä pikkupoikana mieluusti mukana.”
Taloa ja hevosia pitää nyt Matti Rouhiaisen veli Jaakko Rouhiainen, Valion hallintoneuvoston varapuheenjohtaja. Hänen nimiinsä on syntynyt 22 suomenhevosta, joista nopein on ollut Piispalan Santeri 21,4aly ja 23,1ke.
”Samaa hevossukua on ollut talossa 1800-luvulta alkaen. Välillä se meinasi katketa, mutta sitten tuli linjan jatkaja miniän myötäjäisinä taloon”, Matti Rouhiainen kertoo ja dokumentit Hippoksen kellarissa vahvistavat asian.
Aug. Rouhiainen kirjasi vuonna 1903 syntyneen Tellun Mikkelin hevosjalostusliiton kantakirjaan ja tamman emän Tuiskun mainitaan olleen saman talon tammoja.
Ison talon esikoispojasta piti siis tuleman eläinlääkäri, mutta kohtalo päätti toisin.
”Pyrin kaksi kertaa eläinlääketieteelliseen korkeakouluun, mutta en päässyt. Sitten joku sanoi, että pyrkisin Länsi-Saksaan opiskelemaan. Vuonna 1972 kävin pääsykokeissa ja minut hyväksyttiin opiskelemaan, mutta aluksi ei eläinlääketiedettä vaan germanistiikkaa”, Rouhiainen kertoo.
”Saksassa tutustuin Jorma Oikariseen, joka oli treenarina Länsi-Berliinissä Mariendorfin radalla. Yksi Jorman hevosenomistajista oli ison matkatoimistoketjun omistaja Paul Kuhn, jonka yksityistreenari hän käytännössä oli.”
”Kuhnilla oli Länsi-Saksan puolella siittola, jossa olivat tammat ja varsat ja lepohevoset. Olin kerran Paulin kuskina siellä ja lähdin viemään tarhaan oritta nimeltä Nap. Se nappasi minua ranteesta kiinni ja retuutti pitkin tarhaa.”
”Siinä meni kädestä hermot ja jänteet ja luitakin”, Rouhiainen näyttää arpia. ”Onneksi siihen osui ajamaan polkupyörällään paikallinen kyläseppä, joka löi oritta lapiolla päähän ja sai sen irrottamaan otteensa.”
”Tapauksen nähnyt Kuhn sai siinä lievän sydänkohtauksen, ja jouduin ajamaan autolla 80 kilometriä lähimpään sairaalaan Wolfsburgiin. Siellä meni taju ja seuraavana päivänä heräsin letkuista.”
”Olin eri sairaaloissa kaikkiaan 11 kuukautta ja kolme vuotta meni käden kuntoutukseen. Siihen päättyi käytännössä minun eläinlääkärihaaveeni. Se oli se ensimmäinen kohtalo, ja Charme oli toinen.”
Viisivuotias Charme Asserdal oli ensimmäisessä Elitloppetissaan 1978 finaaliin seitsemäs oltuaan karsinnan neljäs.
”Tuohon aikaan kävin Mariendorfin raveissa säännöllisesti ja tutustuin myös radan toiminnanjohtajaan, joka kysyi, voisiko Charme tulla kilpailemaan Matadoren Renneniin”, Rouhiainen muistelee.
”Sain Hippoksen kautta kiinni Charmen omistajan Timo Even ja kerroin, että järjestäjä maksaa kaikki viulut ovelta ovelle. Timppahan (Eve) innostui kovasti ja kysyi, voisinko ryhtyä hoitamaan tätä Charmen kansainvälistä kilpailuttamista. Sanoin, että kyllä se passaa.”
Tarina Charmen ensimmäisestä Saksan-matkasta kuvaa 1970-luvun olosuhteita. Berliini oli tuolloin idän ja lännen jakama suurkaupunki keskellä itä-blokkiin kuuluvaa DDR:ää.
”Finnjet rupesi juuri silloin liikennöimään Helsingistä Travemundeen. Hippoksesta tuotiin meille satamaan asiapapereita, keskeisimpänä niistä Charmen tuorein starttilista”, Rouhiainen nauraa.
”Onneksi Saksan keskusjärjestöön oli pitänyt lähettää perustiedot hevosesta. Mentiin Travemundessa takki auki tulliin, jolloin tullimies kysyi, mitä teillä on tuolla autossa?”
”Sanottiin, että Charmehan se siellä on, ja Berliiniin ollaan menossa. Koppalakkimies sanoi, että ette te näillä papereilla mihinkään Berliiniin mene, vaan takaisin sinne mistä olette tulleetkin.”
”Ne kuitenkin neuvoivat menemään viereiseen huolintaliikkeeseen, joka voisi ehkä auttaa. Siellä sanottiin, että homma hoituu, jos maksatte takuusumman. Kun ne kysyivät hevosen arvoa, Timppa sanoi, että se on kaksi miljoonaa markkaa.”
”Siellä sanottiin, että takuusumma on sitten 500 000 D-markkaa eli 25 % hevosen arvosta. Sen verran pitäisi jättää panttia, että papereita ruvetaan yleensä tekemään. Soitin Mariendorfin raviradalle, ja ravirata takasi sen summan.
”Itä-Saksan rajalla annettiin paperit sikäläisille virkailijoille, mutta mitään ei tapahtunut moneen tuntiin. Sitten siihen sattui yksi suomalainen rekkakuski, joka sanoi, että ette pääse tästä ikinä eteenpäin, jos ei ole papereiden välissä 50 demiä (Länsi-Saksan markkaa).”
Lopulta aamuyöllä seurue oli Länsi-Berliinissä. Itse kilpailua hallitsi Ruotsin Duke Iran, Charme oli karsinnan kolmas ja finaalin neljäs.
”Mariendorfissa kilpailtiin suomalaisittain väärään suuntaan eikä Charme tykännyt siitä koskaan”, Rouhiainen huomauttaa.
”Berliinissä tutustuin ruotsalaiseen Rune Stoltiin, josta sittemmin tuli pitkäaikainen managerikollegani. Siellä oli myös hollantilainen kaveri, joka kysyi, kiinnostaisiko meitä Haagin kisa, kaikki kulut maksetaan. Päätettiin lähteä sinne ja se oli hyvä veto, koska Haagissa Charme juoksi yhden uransa suurimmista voitoista.
Samana kesänä Charme kilpaili ensimmäisen kerran ravureiden epävirallisessa MM-kisassa Roosevelt Racewaylla New Yorkissa. Kisamatkaa edelsi ja seurasi erittäin tiivis kilpailukiertue Suomessa.
”Timo Evelle täytyy kyllä nostaa hattua, että hän kierrätti Charmea suomalaisilla radoilla, ja aika pienilläkin, vaikka Keski-Euroopassa olisi ollut paljon isompaa rahaa tarjolla. Ja olihan Charme todellinen yleisömagneetti joka paikassa, minne meni”, Rouhiainen tuumaa.
MM-matka oli epäonninen, sillä laukannut Charme oli MM-kisan viides ja Challenge Cupin neljäs. Suomalaista ravihistoriaa oli kuitenkin jälleen tehty.
Loppusyksyn 1978 Charme vietti Gelsenkirchenin tukikohdassaan ja teki sieltä käsin uskomattoman suurvoittojen sarjan: Åby Stora Pris, Munchenin Preis der Besten, sitten kakkonen Uno Boyn jälkeen Wienissä ja kauden huipentumaksi ylivoimainen voitto Milanon EM-osakilpailussa Gran Premio delle Nazionissa.
”Gelsenkirchenissä majailivat myös ruotsalaiset, siellä olivat esimerkiksi Pershing ja Madison Avenue, jotka kiersivät samoja kisoja kuin Charmekin. Ja ranskalaisista niitä kiersivät Eleazar, Hadol du Vivier ja monet muut. Pohjoismaissa ei silloin vielä ollut kovin paljon isoja kisoja.”
Meillä oli erittäin hyvät suhteet Gelsenkirchenin radan johtoon, itsekin asustelin sviitissä radan piikkiin kuukausikaupalla. Ehtona oli, että pari kertaa vuodessa piti siellä kilpailla.”
”Silloin meni Saksan raviurheilulla vielä erittäin kovaa. Charme kilpaili niillä lähiradoilla ja oli kova kassamagneetti sielläkin. Gelsenkirchenin vapun kisassa saattoi olla yleisöä 25 000 henkeä, ja palkinnot pienemmissäkin kisoissa olivat suomalaisittain hyvät”, Rouhiainen muistelee.
Hänen mielestään Suomessa ei välttämättä edes tajuttu, kuinka suosittu Charme oli huippuvuosinaan Keski-Euroopassa ja erityisesti Saksassa.
”Charme oli niin eksoottinen hevonen, kun se oli kaukaa Pohjolasta ja vielä tamma, joka rökitti näitä kuuluisia ranskalaisia oriita. ’Jääprinsessa tulee’, lehdet kirjoitteli. Charme pääsi jopa Saksan johtaviin lehtiin kuuluvan Bild Zeitungin kanteen, mihin moni polle ei ole yltänyt. Moni ei Saksasa tiennyt, missä sellainen maa kuin Suomi onkaan.”
”Charmen merkitys suomalaisen raviurheilun tunnetuksi tekemisessä oli aivan käänteentekevä. Sitähän pidettiin suomalaisena hevosena, vaikka se olikin Ruotsissa syntynyt. Sitten tuli tietysti jenkkejä, kuten Keystone Patriot, Friendly Face, Express Ride ja muut, mutta niitä ei mielletty suomalaisiksi samalla lailla.”
”Charme oli kilpailtu hevonen myös järjestäjien papereissa. Aina kisan jälkeen joku oli kiinni hihassa ja alettiin puhua niistä ehdoista. Se oli kivaa aikaa eikä ne eläinlääkärin opintojen jäämiset enää niin harmittaneet”, Rouhiainen nauraa.
Rouhiainen sai kokea monta hienoa hetkeä Charmen mukana kulkiessaan, mutta ei se pelkkää juhlaa managerillekaan aina ollut.
”Olihan se rankkaa reissaamista, omalla autolla pääasiassa kuljettiin ja tullimuodollisuudet rajoilla olivat tiukat. Eikä siihen aikaan ollut kännyköitä eikä telefaxeja, puhelimitse piti hoitaa kaikki ja monella eri kielellä.”
”Jos lähdettiin vaikka Italiaan reissuun, piti ottaa ensin yhteyttä italialaiseen huolintaliikkeeseen, että tullaan silloin ja silloin rajalle. Siellä tarkistettiin dokumentit ja niitä oli paljon, eläinlääkärin todistukset ja muut, ja rajatarkastuksissa piti olla eläinlääkäri paikalla. Se saattoi kestää monta tuntia, ja niitä rajojen ylityksiä oli useita.”
”Ja tietysti piti asioida raviratojen kanssa ja hoitaa ilmoittautumiset ja diilit. Ei sitä käsitä sellainen, joka ei ole silloin hevosta kuljetellut ja kilpailuttanut.”
Matti Rouhiaisen pesti Charmen managerina päättyi käytännössä silloin, kun supertamman kansainvälinen urakin, mutta hevoset ja Saksa pysyivät kuvioissa. Matti Rouhiainen tuli asuneeksi Gelsenkirchenissä 23 vuotta
”Timo Eve piti pikkujouluja Lahden Seurahuoneella, ja siellä tutustuin Jouni Järvensivuun, jolla oli hevosia Saksassa ja joka halusi lähettää niittä sinne lisää sekä treeniin että myyntiin. Hän kysyi, voisinko ruveta auttamaan niissä bisneksissä ja sanoin, että kyllä se passaa.”
”Suomesta tulleet jenkit kuten Keystone Patrol ja Kawartha Mystery pärjäsivät hyvin ja ne saatiin sitten myytyäkin Saksaan. Suomalaiset hevoset, varsinkin jenkit, olivat silloin hyvin kysyttyjä. Charmen myötä minulle oli tullut kontakteja treenareihin ja omistajiin, ja silloin oli kyllä myyjä markkinat. Toimin myös ratsupuolella ja tunsin esimerkiksi Schockemöhlet hyvin.”
Matti Rouhiainen oli tullut Gelsenkircheniin 1978 ja asui siellä lopulta 23 vuotta. Hevoskontaktit poikivat myös muuta bisnestä, joiden parissa Rouhiainen puuhailee vieläkin.
”Joo, olen sellainen joka paikan Jantunen ja jonkin sortin asiamies, savolaisittain ’välvouhka’ erilaisissa bisneksissä suomalaisten ja eurooppalaisten välillä. Kaikenlaista kauppaa olen tehnyt poroja myöten.”
Myös hevoskauppa on edelleen kuvioissa mukana ja Rouhiainen seuraa edelleen tarkasti eurooppalaista raviurheilua sekä hevosten sukuja.
