Sitä saat, mikä kannattaa

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimio kehottaa tekemään hevosen kanssa koulutussuunnitelman. Se auttaa, nopeuttaa ja tekee oppimistuloksista pysyvämpiä.

Sitä saat, mitä vahvistat, on eläinkoulutuksessa usein kuultu sanonta. Haaste tulee siitä, että usein on vaikea täsmällisesti tietää, mitä tarkalleen ollaan vahvistamassa. Toinen haaste tulee siitä, että erehdytään sen suhteen mikä vaikuttaa hevosen motivaatioon ja on sen näkökulmasta tavoittelemisen arvoista ylipäätään.

Kaimio kiteyttää eläimen oppimisprosessin rakennuspalikat seuraavasti:

Sen, mikä kannattaa, eläin joko tietää synnynnäisesti tai opitusti, evoluution seurauksena aina kuitenkin lajilleen tyypillisesti. Kouluttajan tehtäväksi jää selvittää, mikä hevosen kulloisenkin käyttäytymisen oikea syy eli funktio on, mihin se käyttäytymisellään pyrkii. Yksinkertaistettuna: jos hevosella on jano, se haluaa vettä – silloin esimerkiksi sokeripala ei poista veden haluamista.

Hevonen saattaa ratsastettaessa hirnua, koska se haluaa sosiaalisen kontaktin. Silloinkaan sokeripala ei auta asiassa. Käyttäytymistä vahvistaa, jos joku toinen hevonen vastaa sille.

Tai hevonen on vaikka tarhassa, kun puu rysähtää sen lähellä, jolloin hevonen ryntää kauemmas puusta. Se vähänkään kauemmas pääseminen pelottavan äänen aiheuttajasta on palkitsevaa itsessään, ja aiheuttaa siten oppimiskokemuksen, joka toistuu todennäköisesti seuraavalla kerralla, jos se on hevosen mielestä samankaltainen eli siinä on riittävästi samoja elementtejä.

Jos hevonen aina saa ruoan, kun on palattu lenkiltä talliin, se alkaa pyrkiä talliin nopeutetusti ja suorinta mahdollista tietä, sillä kaikki talliin palaamistavat tuottavat aina ruokapalkinnon. Ja näin edelleen.

Sellaiset usein kuullut tulkinnat hevosen käyttäytymisen syistä, kuten vaikkapa ”hevonen haluaa voittaa kilpailun yhdessä rakastetun ratsastajan kanssa” taas ovat tyypillisiä harhakuvitelmia, jotka eivät perustu hevosen lajityypillisiin kykyihin. Näin hevonen ei toimi.

Kouluttaminen, opettaminen ja ehdollistaminen ovat kaikki saman asian synonyymeja pienin vivahde-eroin. Oppiminen ehdollistumisen kautta on prosessi, joka on mahdollinen lähes kaikille elollisille riippumatta niiden älyllisistä kyvyistä. Jopa kasvit kykenevät oppimaan.

Taustalla oleva mekanismi on ehdollistuminen. Elämä on todellakin jatkuvaa oppimista. Kuten Kaimio toteaa, oppiminen on hyvin alitajuista, ja siihen vaikuttaa ihmiselläkin hyvin paljon se, mitä tapahtuu välittömästi jonkun asian tai teon jälkeen. Ihmisillä se tämä ilmiö näkyy vaikkapa suojavarusteiden käytössä.

”Vaikka me tiedämme, että kypärän käyttäminen on järkevää, mutta jos ensimmäinen tuntemus kypärästä päässä on epämukavuus tai hiostavuus tai sitä kypärää on vaikea vaikka löytää, oppimismielessä tämä alkaa johtaa kypärän käytöstä pois oppimiseen. Saati sitten eläimillä!”

Hevosihmisen on ratkaisevan tärkeä oivaltaa hevosestaan, että oppiminen on 24/7-prosessi, aina päällä. Kun kokeneet hevosihmiset toteavat, että mikä on hevoselle kiellettyä, sallittua tai jopa toivottavaa, on sitä johdonmukaisesti aina, he puhuvat tavallaan tästä asiasta.

Sellaiset usein kuullut tulkinnat hevosen käyttäytymisen syistä, kuten vaikkapa ”hevonen haluaa voittaa kilpailun yhdessä rakastetun ratsastajan kanssa” ovat tyypillisiä harhakuvitelmia.

Väärille raiteille joutuu, jos ei oivalla sitä, että hevosta ei voi laittaa koulun penkille, pitää tuntia ja olettaa sen jälkeen, että päivän oppimisannos on annettu, että nyt on aika siirtyä vapaalle, ja huomenna opitaan taas uudelleen. Ei, sillä hevonen oppii kaiken aikaa. Kun omistaja astuu tallin käytävälle, hevonen alkaa oppia asioita omistajan suhteen.

Harva silti oivaltaa, miten vahvasti opitut asiat liittyvät arkeen ja tavallisiin tilanteisiin oman ratsastajan kanssa. Tilanteisiin, joita ei suin surminkaan olla haluttu hevoselle opettaa. Ravihevonen, joka hidastaa, kun sen korvapallot kiskaistaan auki, on todennäköisesti oppinut pitkän ketjun tapahtumia, jotka tosiasiassa ennakoivat väsymistä. Korvapallojen avaaminen on yksi hevosen oppimista etapeista ehkä pitkässäkin vihjeiden ketjussa. Tai mitä tapahtuu estehevosen päässä, kun se kohta pysähtyy esteelle? Ehkä ratsastaja sen selässä muistaa sen kerran, kun ratsukko hyppäsi suoraan okserin sekaan, ja sen jälkeiset epävarmuudesta johtuneet äkkipysähdykset. Hermostunut käsi ja muutokset istunnassa muistuttavat hevoselle, että tässä tilanteessa pysähdytään.

Kaimio kertoo hevosesta, joka toiseen suuntaan liinassa juoksuttaessa pyrki jatkuvasti pienentämään ympyrää. Kun tapaa ruvettiin korjaamaan, oli selvitettävä, mistä se johtui. Juurisyyksi paljastui juoksuttajan tapa juoksuttaa hevosta tähän samaiseen kierrokseen muutaman kerran itsensä ympäri aina laitettuaan satulan sen selkään, ennen kuin kiristi uudelleen satulavyötä.

Kun tämä toistui käytännössä jokainen päivä, siitä tuli opittu tapa, jota hevonen tarjosi. Tämä käyttäytyminen oli ollut sen havaintomaailmassa oikea vastaus yleensä ympyrällä tähän tiettyyn suuntaan pyöriessä.

Ehdollistunutta käyttäytymistä edeltää vaikute (aiemmin sanottiin ”ärsyke”), josta klassinen esimerkki sadan vuoden takaa ovat Pavlovin koirat. Niille soitettiin ensin metronomia ja sitten annettiin hetken päästä ruokaa. Koirat oppivat hyvin nopeasti yhdistämään äänen ja ruoan, ja lopulta niiden sylkirauhaset heräsivät toimimaan jo pelkästä metronomin äänestä.

Ruokapalkinto koiralle on respondenttia ehdollistamista, tai kuten aiemmin sanottiin ”klassista ehdollistamista” tyypillisimmillään.

Koulutuksessa käytetään hyväksi myös operanttia ehdollistamista, jossa eläimen käyttäytymistä lisätään vahvistamalla kannattavilla seurauksilla tai heikennetään järjestämällä ei-kannattavia seurauksia.

Jotta ehdollistaminen olisi tehokasta, ehdollisen ja ehdottoman vaikutteen välissä ei saa olla pitkää aikaa.

Tehokkaimmin oppi menee perille, jos ehdollinen vaikute, vaikkapa metronomin ääni, alkaa hieman ennen – esimerkiksi puoli sekuntia – ruokapalkintoa (ruokapalkinto on ehdoton vaikute). Kellon soitto voi joko loppua ennen ruokapalkintoa tai jatkua vielä ruoan antamisen aikana.

Jos sekä ääni että ruoka alkavat täsmälleen samanaikaisesti, ehdollistuminen ei ole enää aivan yhtä varmaa. Ehdollistumista ei tapahdu yleensä ollenkaan, jos ääni tulee vasta ruokapalkinnon antamisen jälkeen.

Sitten vain yhdistelmää toistetaan riittävän monta kertaa, jotta oppiminen (asioiden yhdistäminen toisiinsa) tapahtuu.

Joskus oppiminen saattaa tapahtua jopa yhdestä kerrasta, jos ehdoton ärsyke on hyvin voimakas, kuten kipu- tai pelkoaistimus.

Opittu asia ei varsinaisesti koskaan unohdu, mutta sen sijaan siitä voi oppia pois, mikä on hieman eri asia kuin unohtaminen. Hyvä esimerkki on polkupyörällä ajamisen tai vaikkapa satulaan nousemisen taito. Tämän tyyppiset opitut asiat palautuvat takaisin huomattavasti nopeammin kuin jos ne pitäisi opetella nollasta, vaikka niistä olisi opittu välillä pois.

Paitsi ajoituksella, myös palkkion laadulla on merkitystä. Kaimio näkee usein ratsuhevosia, jotka nyppivät ohjia pidemmäksi. Tähän on usein syynä ohjien heittäminen yhtäkkiä pitkiksi ja antamalla hevosen lampsia etupainoisena ”palkintona” aiemmasta suorituksesta.

”Se on sellainen toiminto, joka rupeaa helposti vahvistumaan, ja alkaa pian ilmaantua aivan spontaanisti niin, että hevonen vähän väliä yrittää riuhtoa ohjia ratsastajan käsistä”, Kaimio huomauttaa.

Ratkaisu on opettaa hevoselle erikseen vaihtoehtoinen palkitsemisliikeketju eli eteen-alas venyttäminen, jossa hevonen ensin pyydetysti asettuu niskastaan, saa siitä palkinnokseen mahdollisuuden lisätä liikettä, liikkeen lisäämisestä taas palkinnoksi mahdollisuuden venyttää kaulaansa tuntuman säilyttäen eteenpäin ja siitä lopullisen palkintonsa, joka on jotain, minkä kyseinen hevonen kokee mahdollisimman suurella varmuudella palkitsevaksi, usein ruokapalkinto.

Sen jälkeen eteen-alas-venytystä voidaan käyttää palkintona: kun hevonen liikkuu jossain muussa liikkeessä halutulla tavalla, se pääsee palkinnoksi venytykseen. Venytyksen eri vaiheiden suorituksesta on ajoittain annettava se varsinainen palkinto (kuten ruoka), jotta se säilyy palkinnonomaisena.

Palkinnon laadun vaikutuksen näkee tilanteen toistuttua jokuisia kertoja: aiemmin ohjia nyppinyt hevonen pyrkii nyt lisäämään oma-aloitteisesti aktiivisuuttaan, kohottaa säkäänsä, ryhdistäytyy ja rentouttaa ylälinjaansa palkkioliikkeeseen pääsyä odotellessaan. Vahviste on silloin valittu niin, että se lisää oikean käyttäytymisen todennäköisyyttä myös itse opeteltavassa liikkeessä.

Pyydettyjä asioita voi edelleen linkittää toisiinsa niin, että oikein suoritetusta liikkeestä saa mahdollisuuden (avut) päästä seuraavaan, siitä sitten sitä seuraavaan ja lopulta eteen-alas-venytykseen tai muuhun sopivaan palkitsevaksi opittuun liikkeeseen. Kohta hevonen voi työskennellä vaikka vartin erilaisia toisiinsa liittyviä asioita mieltäen koko ajan saavansa palkintoja.”

Biomekaniikan tuntemus auttaa luomaan palkitsemisketjuja niin, että ne hyödyntävät maksimaalisesti toisiaan edettäessä kohti lopullista tavoitetta.

”Vaikkapa eteen-alas-asennon käyttäminen palkintoja sulkutaivutukseen, sen jälkeen sulun yhdistäminen palkintona avotaivutukseen, jonka seurauksena hevonen toivottavasti kohta tekee oikeaoppista avoa takaosa uralla. Tällöin kannattaa ensin vahvistaa hevosessa askelien ottamista vaikkapa vasemmalle sulkutaivutuksessa, jonka jälkeen tätä sulkua käytetään palkintona avotaivutuksessa oikealle, jolloin jossakin vaiheessa hevonen alkaa hyvin tarkoituksenmukaisesti ennakoida sitä palkintoa avotaivutuksessa ja korjata siinä asentoaan.”

Edellä kerrottu palkitsemistapa saa ratsastuksen myös näyttämään aivan toisenlaiselta, paljon paremmalta, kuin jos jokaisesta liikkeestä palkittaisiin suoraan esimerkiksi makupaloilla tai ohjien antamisella.

Perusoppimisprosessiin kuuluu myös, että siinä vaiheessa, kun haluttuun asiaan johtavia vihjeitä aletaan vähentää ja pienentää, ehdollistetaan eläin kevyempiin vihjeisiin, itse oppimisprosessia ei samanaikaisesti vaikeuteta eikä siihen tuoda uusia elementtejä. Apujen pienentäminen on välttämätöntä, sillä hevosesta ei haluta niin sanotusti kehoteriippuvaista eli sellaista, joka tarvitsee hyvin ison ärsykkeen tehdäkseen pyydetyn asian. Se on myös hevosen hyvinvointiasia.

Tässä vain mielikuvitus on rajana.

”Jos esimerkiksi olen koskenut hevosta raipalla lapaan maasta kouluttaessa, voin ennen sitä lapaan koskemista ensin naputtaa raipalla vaikka maata tai sanoa jotakin. Näitä voi keksiä vaikka kuinka paljon. Mutta muistetaan samalla, että on aika vaikea olla aina varma siitä, mille se hevonen loppujen lopuksi on ehdollistunut. Sehän ei ehkä olekaan se raipalla maahan naputtelu tai jokin sana, mitä itse olen kuvitellut, vaan se voi olla esimerkiksi kouluttajan aina samantyyppinen tapa kääntyä vaikkapa katsomaan sitä jalkaa, johon halutaan reaktio... jolloin meillä voikin olla tilanne, jossa hevonen toimii vain, kun kouluttaja kävelee sen vieressä, mutta ei enää esimerkiksi, kun hän siirtyykin satulaan. Nämä asiat täytyy tiedostaa”, Kaimio muistuttaa.

Jos kouluttaja ja hevosen käyttäjä ovat kaksi eri henkilöä, heidän on luotava yhteinen tapa katsoa ja arvioida hevosen oppimista ja yhteinen kieli kirjata havainnot.

Vaarana on aina, että jos hevonen viedään kotioloistaan muualle koulutettavaksi, tai jopa, kun tallille tulee uusi kouluttaja, ei ymmärretä huomioida alkuperäisessä ympäristössä olleita ehdollistuneita tilanteita. Gurun maineessa oleva kouluttaja yhtäkkiä saakin hevosen nousemaan vaikkapa traileriin, koska hevosen näkökulmasta tavanomaisesta lastaustilanteesta vihjaavat vaikutteet puuttuvat.

Kouluttaja pääsee ikään kuin puhtaalta pöydältä opettamaan ”uutta käyttäytymistä”, mikä sinänsä on vielä ihan hyvä asia. Mutta kun hevonen sitten palaa kotiin tai kouluttaja lähtee, oikeassa tilanteessa on yhä niitä aiemmin opittuja asioita, jotka saavat hevosen välttämään traileriin menemistä todennäköisesti tismalleen yhtä paljon kuin aiemminkin.

”Siihen tarvitaan sitä koulutussuunnitelmaa, että miten tämä toivottu käyttäytyminen siirretään sinne arkeen.”

Motivaatio on kaikessa oppimisessa ykkösasia. Kun ihminen haluaa oppia ratsastamaan hyvin, hän saattaa mieltää, että hyvään ratsastustaitoon pyrkiminen on hänelle kannattavaa toimintaa. Tähän hänellä saattaa olla mitä inhimillisiä motivaatioita vain. Hän saattaa haluta voittaa ratsastuskilpailuissa tai hän arvostaa saumatonta yhteistyötä hevosen kanssa, koska se on arvostettavaa.

Näin abstrakteja motivaatioita on turha odottaa hevoselta, sillä ne eivät kuulu hevosen lajityypilliseen käytökseen tai kapasiteettiin. Silti ihmiset syyllistyvät tällaisten motivaatiotekijöiden kuvittelemiseen hevoselle ihmeellisen usein.

Hevosen haluamat asiat ovat suorempia ja yksinkertaisempia. Ruokapalkinto tai lepohetki ratsastuksesta voivat olla sellaisia vahvisteita, jotka saavat hevosen toistamaan niihin johtanutta käyttäytymistä myös jatkossa. Vahvisteet tulee ajoittaa niin, että hevonen yhdistää ne toivottuun käytökseen tai liikkeeseen.

Hevonen ei ymmärrä oikeaa eikä väärää, sillä ei ole kykyä tämän tyyppiseen pohdintaan, niinpä kaikki mahdolliset vaihtoehdot ovat sille yhtäläisesti mahdollisia ja yhtä hyviä sinänsä.

Kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista hevonen valitsee sen, mikä on sille kannattavinta – hevosen omasta näkökulmasta kyseisellä hetkellä.

Ehdollistumisprosessi menee hyvin silloin, kun päästään opettamaan asia mahdollisimman häiriöttömästi. Tämä eritoten siksi, että ehdollistua voi aiottujen vihjeiden tai apujen ohella mihin vaikutteeseen vain. Tämä voi johtaa haitalliseen oppimiseen, koska kouluttaja ei voi tietää sitä, mikä varsinaisesti käynnistää käyttäytymisen eläimellä.

Eläimiltä ei voi kysyä, mitä niiden mielessä tapahtuu tai miltä niistä tuntuu – kuten Kaimio voi kysyä ihmisoppilaalta, jos tämä ei meinaa pystyä tekemään toivottua asiaa.

Joskus yritetään oppia jostain aiemmin opitusta pois.

”Jos halutaan vaikkapa tietää, miksi hevonen on usein kiihtynyt ja kuuma, lähdetään vyyhtiä purkamaan asia kerrallaan, ja katsotaan vaikuttaako se. Samanaikaisesti ei tehdä muita muutoksia, kuten vaikkapa muuteta ruokintaa, satulaa, kuolainta, tarhaustapaa, valmentajaa ja ratsastajaa, koska jos monta asiaa muuttuu, ei tiedetä, mikä niistä oli se avainsyy”, Kaimio neuvoo.

Lisäksi Kaimio toteaa, että kaiken muuttaminen kerralla on omiaan ajamaan taikauskoiseen toimintaan, jossa lopulta on hirveä määrä erilaisia asioita, joita pitää tehdä ja joista yhtäkään ei voi poistaa, kun ei tiedetä, mikä lopulta aiheuttaa minkäkin reaktion.

On oleellista oivaltaa, että hevonen ei loputtomasti paina kuolaimelle, jos mikään ei aja sitä sellaiseen toimintaan. Vaikka siitä olisi tullut opittu tapakin, se sammuisi ajan mittaan, jos mikään ei ylläpitäisi ja vahvistaisi sitä.

Ohjille painaminen voi olla myös välttämiskäyttäytymistä, jolloin tuntumalla ratsastamisessa on jotakin, mikä on hevoselle ei-kannattavaa, ja se on oppinut pakenemaan sitä tällä tavoin.

”Ja kaikki ne asiat, joihin se hevonen on voinut ehdollistua tässä ohjille painamisessa, toimivat vihjeinä pian alkavasta tuntumalla ratsastamisen vaatimisesta, jolloin sitä mukaa kun hevonen ketjuttaa tätä oppimiskokemustaan, se ohjille painaminen alkaa yhä pienemmästä vihjeestä. Lopulta se voi olla vaikka, että joku tietty henkilö nousee sen satulaan tai että satula nostetaan sen selkään.”

Tilanteessa voi auttaa eteenpäin niinkin yksinkertainen asia kuin satulan nostaminen selkään vaikkapa toiselta puolelta, jolloin hevonen ei välttämättä saa siitä lähtöärsykettä toiminnalleen.

Ja kun muuttunutta käyttäytymistä sitten arvioidaan, kannattaa muistaa plasebovaikutus. Plasebo ei tietenkään vaikuta hevoseen, mutta usein omistaja ja kouluttaja haluavat nähdä muuttunutta käyttäytymistä.

Ehdollistunutta käyttäytymistä voi muuttaa joko vaikuttamalla edeltäviin vaikutteisiin, opettamalla vaihtoehtoista käyttäytymistä tai vaikuttamalla käyttäytymisen seurauksiin (se lisää tai vähentää käyttäytymistä jatkossa).

Käyttäytymisen todellisen syyn ymmärtäminen on välttämätöntä. Hevosella voi olla vaikkapa koulutussuunnitelman vaativa piikkikammo.

”Siinä ei pelkästään auta, että opetetaan sille, että kun sitä pistetään piikillä, se saa porkkanaa, koska sillä käyttäytymiselläänhän se hevonen haluaa alun perin päästä siitä piikistä eroon, eikä se porkkana liity siihen tavoitteeseen.”

Varsinainen vahviste piikkikammosta pois oppimisessa ei ole porkkana, vaan pois hevosesta siirtyvä käsi ja piikin poistuminen hevosen näköpiiristä.

”Jos tehdään pelkkää siedättämistä, siinä käy niin, että ärsykekynnys kyllä jossain määrin nousee, mutta se ei poistu piikkiin nähden, jolloin ollaan siinä tilanteessa, että hevosesta ei tule luotettava, vaan kun piikki on liian lähellä, hevonen käyttäytyy ehkä vielä entistäkin rajummin.”

Piikkikammon poistamisessa siedättäminen eli tilanteen vaikeuttaminen hevosen tottumisen tahdissa on Kaimion mielestä olennaista.

”Jäljitellään pistämistilanteeseen liittyviä asioita, mutta niin kaukaa tai vähäisessä muodossa, ettei hevonen edes jännity. Painetaan vaikka ensin sormella tai kynällä, sitten ehkä nipistetään vähän. Ja mikä olennaisinta: vahvistetaan oikeaa käyttäytymistä hevosen oikeasti haluamalla asialla eli poistamalla paine aina heti, kun hevonen seisoo hiljaa paikallaan.”

Ruokapalkinnonkin voi yhdistää palkitsemishetkeen, sillä se auttaa vähitellen muuttamaan käsitystä piikitettävänä olemisen kannattavuudesta.

”Hevonen oppii, että vaikka tämä tuntuu vähän ikävältä, kannattaa kuitenkin pysyä paikallaan.”

Klassinen ehdollistuminen piikin sietämiseen noudattelee kaavaa: piikin kaltainen asia alkaa, piikki loppuu, seuraa välittömästi palkinto (piikin kaltaisen asian poistuminen + ruoka). Tai kaavaa: piikki alkaa, sitten alkaa tulla ruokaa, sekä piikki että ruoka loppuvat yhtä aikaa. Hevonen oppii olemaan rauhallisesti, kun palkinto ajoitetaan sellaiseen hetkeen, jolloin se on paikallaan.

Hevosta on hyvä varoittaa. ”Jos piikki tulee yllättäen, hevonen voi hätkähtää ja piikin liikahtaminen sattuu. Siksi minulla on tapana aina varoittaa ennen piikkiä tai vastaavia muita samantyyppisiä juttuja sanomalla esimerkiksi ääneen ’piikki’, nipistämällä vasta sitten niskaa, ja antamalla sitten ruokaa otteen irrottaen.”

Jos hevosella on jo piikkikammo, se on todennäköisesti ehdollistunut moniin edeltäviin asioihin, kuten vaikka siihen, että omistaja alkaa rauhoitella sitä tai pitää siitä jollakin tietyllä tavalla kiinni. Nämä toimivat hevoselle vihjeinä, joka laukaisevat ehdollistumisen. Ne pitää tiedostaa ja ottaa koulutussuunnitelmassa huomioon.

Koulutussuunnitelma on suunnitelma opettamisesta ja koulutuksesta.

”Se aloitetaan määrittelemällä lähtötilanne, sekä kyselemällä ratsastajalta itseltään että havainnoimalla omin silmin tilannetta, jossa epätoivottavaa käyttäytymistä nähdään. Tarvitaan ’mitä ihminen teki juuri ennen kuin hevonen alkoi painaa ohjille’ -tyyppistä tarkkailua. Ja sen oivaltamista, mitä se hevonen ehkä saa siitä käyttäytymisestään, koska jotakin se mielestään siitä hyötyy.”

Ulkopuolinen silmäpari on suureksi hyödyksi. Varmemmaksi vakuudeksi tilanteen voi myös videoida, jotta sen voi katsoa yhä uudelleen ja uudelleen sylttytehtaan löytämiseksi. Kun on päädytty ajattelemaan, että epätoivotun käyttäytymisen laukaiseva tekijä on löydetty, asia testataan.

”Yksinkertaisesti siksi, että jos on pakko muuttaa eläimen elinolosuhteita, harvoin on mahdollista lähteä muuttamaan kaikkea mahdollista, eikä se tietenkään yleensä ole mitenkään tarjoituksenmukaistakaan”, Kaimio toteaa.

Määritellään tarkasti toivottu oppiminen eli tavoitekäyttäytyminen ja millaisissa tilanteissa kyseistä taitoa tarvitaan. Määritellään välitavoitteet ja päätetään käytettävät menetelmät, jotta ne pysyvät yhdenmukaisina. Koulutussuunnitelmaa arvioidaan ja muokataan koulutuksen aikana yksilöllisen tarpeen mukaan.

Joskus koulutuksen tavoitteena on kitkeä pois jokin epätoivottu käyttäytyminen. Siinä uuden tavan opettaminen on melko pieni osa kokonaistyömäärää, enemmän aikaa menee aiempien ehdollistumien ja muiden ympäristötekijöiden vaikutuksen muuttamiseen.

Koulutussuunnitelmaan liitetään suunnitelma siitä, miten opittu asia saadaan aikaiseksi yhä pienemmillä ja pienemmillä vihjeillä ja avuilla. Jos palataan Pavloviin, lopulta ei tarvita enää edes metronomin tikistystä, vaan pienempikin vihje riittää, vaikkapa pelkästään metronomin näyttäminen.

Mahdollisuudet tässä ovat lähes rajattomat. Juuri tästä on kyse taitavassa ratsastuksessa ja myös pitkään kestäneessä hevosen ja ihmisen suhteessa, jossa tietyt asiat toistuvat riittävän usein. Hevonen ottaa vihjeen yhä pienemmästä ja pienemmästä vinkistä, jolloin yhteistyöstä tulee pienieleistä ja saumatonta. Lopulta esimerkiksi ratsastajasta tuntuu, että pelkästään se, että hän ajattelee jotakin liikettä saa hevosen jo tekemään sen.

Tästä samasta syystä uuden ratsastajan on vaikeampi saada hevosesta sama reaktio – hänen antamansa vihjeet ovat väkisinkin erilaisia kuin ne, mihin hevonen on tottunut.

On ihmisiä, jotka tuntuvat olevan eläinten kouluttamisessa luonnonlahjakkuuksia. He näyttävät tietävän vaistonvaraisesti, miten eläimen saa oppimaan juuri sen heidän tarkoittamansa ja toivomansa asian, eikä jotakin muuta.

”Todellisuudessa ihmisetkin oppivat koko ajan, joten on mahdotonta sanoa, missä määrin jokin asia on luontaista ja missä määrin uutteran harjoittelun myötä opittua. Myös oman kehon ylläpitämiseen käytetty aika on tärkeää, sillä se tekee eleistä ja avuista tarkempia ja selkeämmin erottuvia”, Tuire Kaimio päättää.