Raviurheilu on saamassa hallituksen budjettiriihestä vuoden jatkoaikaa uuden tulevaisuuden rakentamiseen. Tänä vuonna Veikkauksen tulos on putoamassa noin 300 miljoonaa budjetoidun alle. Ensi vuodelle lähivuosien tasoa vastaavia lukuja ei edes budjetoida, sillä vastuullisuustoimet tulevat laskemaan tuottoja, joten veikkausvoittovarojen varassa olevaa toimintaa joudutaan sopeuttamaan. Osalle toimintoja joudutaan etsimään uusia rahoituskanavia.

Raviurheilun onneksi muutos on niin suuri, että siihen ei ensi vuotta varten ehditty valmiuteen, joten valtio kompensoi puuttuvat varat lainaa ottamalla. Me olemme lajina kriisin edessä, mutta toisaalta asemassa, jossa valtio ottaa lainaa antaakseen meille vielä yhden lihavan vuoden ja aikaa toiminnan uudelleen järjestämiseen.

Tästä tilanteesta voisi moni toimiala olla jopa kateellinen.

Aikaa on kuitenkin vain vuosi. Muutosratkaisuja tarvitaan nopeasti. Haaveiden aika on ohi. Etsitään uusia rahoitusmalleja. Hyödynnetään tehokkaammin yhteistyökumppaneiden mahdollisuudet. Houkutellaan uusia harrastajia. Käännetään kotimainen hevoskasvatus uudelleen nousuun.

Ei! Siis ei. Tuossa ei ole mitään uutta. Se on kaiken tekemistä kuten aina ennenkin on tehty, tai ainakin tavoiteltu. Uutta ihmerahoitusta ei ole olemassa.
Raviradat ovat jo tähän mennessä tehneet parhaansa sponsorihankinnassa. Tiloja vuokrataan mielellään ulos ja verkostoja on viritetty. Raviurheilun rahoitus oli ennen Veikkausta Toto-tuottojen varassa. Sen jälkeen se oli Veikkauksen kokonaistuottojen varassa ja nyt niiden tilapäisen kompensoimisen.

Todellisina vaihtoehtoina tulevaisuuteen valmistautumisessa on ihmeen odottaminen, tai toiminnan sopeuttaminen perustuen mahdollisimman todenperäiseen ennusteeseen tulevasta toimialan kokonaisrahoituksesta. Tulevaisuushuoli on onneksi laajasti ymmärretty, joten alalla on ymmärrykseni mukaan halu tehdä oikeita päätöksiä – vaikka sitten kipeitä.

Paperilla helpointa olisi tehdä raviradoille uusi luokitus ja profiloida päiviä eri tavoin. Tätä on tosin yritetty jo useasti, joten se ei ole ”se toisin tekeminen”. Tämä olisi järkevää, mutta ei toteuttamiskelpoista, koska aluepolitiikka on sen estänyt aiemmin ja tulee estämään myös nyt.

Nykyisellä kulurakenteella järjestettyjä tavallisia ravipäiviä on aivan liikaa. Niitä voi vähentää myös ilman ratojen luokittelua demokraattisin keinoin. Jokainen rata, kesärata, tai maakuntarata, pystyy tuotteistamaan vuodessa yhdestä kymmeneen arkitapahtumaa muita kannattavemmaksi. Tämä tapahtuu joko teemalla, joka tuo lipputuloja niin merkittävästi, että niistä riittää kiinteiden kulujen jälkeen palkintoihin asti, tai sitten ravipäivälle löytyy yksi iso, tai monta pienempää sponsoria, joiden panoksesta riittää kulujen jälkeen palkintoihin saakka.

Kolmas ravipäivän kannattavuuteen vaikuttava tekijä on ravipäivän päiväkohtaisten kulujen – lähinnä palkkojen suuruus. ”Huutokauppaamalla” edellisin kriteerein ravipäivät kaikille radoille, jokainen rata löytää itsensä kokoisen kiintiön kannattavista ravipäivistä.

Kannattamattomista ravipäivistä luopuminen tervehdyttää taloutta markkinatalouden keinoin ketään väärin kohtelematta. Kannattamattomia ravipäiviä oli tämän vuoden kalenterissa ainakin 200 kappaletta.

Ravitapahtuma, jossa ei ole yhteistyökumppaneita, ei juuri yleisöä, eikä edes sarjojen mahdollistamaa määrää kilpailijoita on talouden näkökulmasta turhake, jota on tähän asti ylläpidetty, koska siihen on ollut varaa ja kuvitteellista tarvetta. Toki kaikkiin ravikilpailuihin on pelattu totoa, mutta pelituotoista leijonanosa kertyy päivän ykköstapahtumasta.

Kilpailupäivien radikaali vähentäminen turvaa päiväkohtaisen palkintotason säilymisen ja kustannusmielekkään toiminnan hevosharrastajille. Kolmanneksen pienempi kilpailumahdollisuus voi elvyttää paikallisravitoimintaa ja täyttää vajaat sarjat.

Nykyisen kokoista kasvatusta tai ravihevosten tuontia kilpailutoiminnan leikkaukset eivät heti palvele, mutta sekä tuonti, että kasvatus osaa melko nopeasti reagoida muuttuviin tilanteisiin.
Kasvatuksen osalta tilanne on minun käsitykseni mukaan ollut jo pitkään sellainen, että myyntihinnat eivät aivan huipun ulkopuolella vastaa kuluja. Paras lääke varsahintoihin olisi kasvatustoiminnan sopeuttaminen kysyntään. Tällöin varsalle löytyy ostaja myyjän ehdottamin hinnoin.

Kirjoittajan tiedot