Hänellä oli hieno elämä. Vaikka hän sai elää vain 53-vuotiaaksi, hän ehti saavuttaa enemmän kuin monet ihmiset ikinä. Hän sai aikaiseksi niin paljon ja pääsi olympialaisiinkin. Me koko perhe olemme todella ylpeitä hänestä”, Fabricius-Bjerre tytär Ida Lamminen sanoo.Fabricius-Bjerre syntyi Turussa kolmilapsisen perheen keskimmäisenä lapsena, joka ei jäänyt kenenkään varjoon. Veli Timo Ketonen oli 6 vuotta vanhempi, sisko Carola 4 vuotta nuorempi. Vanhemmat sisarukset olivat seikkailijaluonteita, ja perheen isä toi perheeseen purjehdusharrastuksen. Joskus lapset viettivät kesällä monta viikkoa purjehtien.”Muistan, kuinka söimme veneessä vaniljajäätelöä paketista, ja palat jaettiin viivoittimella. Carola oli sopeutuvampi, mutta minä ja Fia olimme siinä viivoittimen äärellä todella tarkkoina”, veli hymyilee.Vanhemmat sisarukset olivat myös kilpailullisia, ja he halusivat aina menestyä.”Fia oli kilpaurheilija sielultaan ja sydämeltään, ja ratsastus ja hevoset olivat hänelle henki ja elämä. Hän omistautui niille täydellisesti”, veli sanoo.Kerran Paraisten saarimökillä Fabricius-Bjerre oli sydämistynyt jostain vanhemmilleen niin, että päätti karata kotoa. Ja niin vahvatahtoinen hän oli, että sai 6 vuotta vanhemman veljensä lähtemään mukaan ideaan.”Rakensimme kallionkielekkeelle majan niin kuin Ronja Ryövärintytär. Olimme siellä koko yön, ja ajattelimme, että emme tule ollenkaan kotiin”, veli muistelee.”Fia oli dominoiva persoona, vahva tahtoihminen. Hänellä oli temperamenttia. Mutta kun hän suuttui, se meni myös nopeasti ohi.”Aviomies Poul Fabricius-Bjerre kertoi samaa muistosanoissaan: Fia ei tuntenut sanaa ei. Perhe ja talliyhteisö olivat tärkeätLapsena Fia Fabricius-Bjerre harrasti aikansa telinevoimistelua, mutta kun harjoituksia alkoi olla 5–6 kertaa viikossa, se alkoi tuntua liialliselta.”Fia totesi, että hänelle ei jää aikaa kavereille, ja hevosurheilu tuli tilalle, koska se oli sosiaalisempi harrastus. Hän löysi tallilta kotinsa. Hevosihmiset ovat hyvin vahva yhteisö, kuten te itse tiedätte hyvin”, veli kertoo.Koulusta Fabricius-Bjerre ei pahemmin välittänyt – hevoset veivät hänet jo varhain kokonaan mukanaan. Koulun jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa Turun Sanomien asiakaspalvelussa, kunnes 1990-luvun lopulla muutti Tanskaan, ja hevoset valikoituivat lopullisesti työksi.Perhe oli Fabricius-Bjerrelle erittäin tärkeä. Yhteydet lapsuuden perheeseen pysyivät tiiviinä, ja mies Poul ja tytär Ida olivat kaikki kaikessa. Kun veljentytär Catarina lähti opiskelemaan tanskalaiseen design-kouluun, Fabricius-Bjerre otti hänet luokseen asumaan. . Aito hymyKun Fabricius-Bjerre ja Idan isä 90-luvun lopulla erosivat, Ida kävi peruskoulun loppuun asuen isänsä luona, mutta muutti sitten Tanskaan äitinsä luo ja asui tämän lähellä loppuun saakka.”Äiti oli aina iloinen, ja meillä oli aina hyvä suhde. Hän oli ihana äiti”, Ida Lamminen aloittaa.Niin kuin kaikki muutkin, hän painottaa, että äidin tuttu, leveä hymy oli aito. Hän näki elämän hyvät puolet, ja hän myös tiesi, että vaikeudetkin kannattaa kohdata ennemmin reippaalla hymyllä.”Ei ollut päivää, ettei se hymy ollut läsnä”, tytär sanoo rakkautta äänessään.Idasta tuli äidin mukana hevostyttö, mutta kilparatsastajaa hänestä ei tullut. Hänellä itsellään oli kyllä muutama poni, ja kun Fabricius-Bjerre tuli Tanskasta Suomeen, hän valmensi tytärtään.”Kyllä hän varmasti sisimmässään toivoi, että olisin seurannut hänen jalanjäljilleen kilparatsastajaksi, mutta hän hyväksyi täysin sen, että en kilpaillut. Hänellä oli monta oppilasta, ja me sitten äidin kanssa vain ratsastimme metsässä ja pidimme hauskaa”, Ida muistelee. Hevoset toivat aikaaHän itse taas ymmärtää täysin sen, että äiti lähti Tanskaan, joka antoi ratsastukselle aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin Suomi.”Hevoset olivat aina äidin todellinen intohimo. Se intohimo toi hänet yksiin olympialaisiin ja olisi tuonut toisiinkin ilman sairautta”, Ida sanoo.Hän kertoo, että Pariisin olympialaiset olivat Fabricius-Bjerrelle tärkeä tavoite, ja hevoset ja unelma olympialaisista pitivät hänet kunnossa pitkään. Aivosyöpä löytyi vuoden 2021 lopussa.”Kun hänet leikattiin syövän takia ensimmäisen kerran, hän oli parin kolmen viikon jälkeen taas satulassa, ja toisen leikkauksen jälkeen vain kahden viikon päästä. Se oli hänen iso fokuksensa. Ajattelen, että siksi hän kesti niin pitkän sairausajan. Ennusteet olivat huonot alusta lähtien, mutta me saimme 14 kuukautta hänen kanssaan. Ihanat 14 kuukautta”, Ida sanoo. ”Uskon, että ilman hevosia tämä olisi ollut vielä rankempaa, ja että vielä nyt taivaassa hän ratsastelee ’Masilla’ (Más Guapo). Hevoset olivat hänelle melkein yhtä tärkeitä kuin perhe.”Tytär kertoo, että Fabricius-Bjerre pystyi ratsastamaan kesästä marraskuun puoliväliin 2–4 hevosta päivässä, ja joulukuuhun saakka kaksi hevosta päivässä. Sitten kun voimat eivät enää riittäneet, hevoset tuotiin talon ovelle ja ikkunan luo, niin että hän saattoi haistella niitä ja olla niiden lähellä. . Erilainen kouluratsastajaMarko Björs muistaa tavanneensa Fia Fabricius-Bjerren ensimmäisen kerran ehkä Oulun Pokaalissa, joskus 90-luvun alussa, kun aiemmin esteitä kilpaillut ratsastaja oli siirtynyt kouluratsastukseen.”Hän tuli ihan puskista, ja voitti paljon luokka. Kaikki muistivat hänet siitä, että hän hymyili radalla alusta loppuun saakka”, Björs muistelee.Hän kertoo, että Fabricius-Bjerressä oli paljon pokkaa, mitä kouluratsastuksessa tarvitaan. Jos joku hevonen ei tehnyt oikein piaffia tai vaihtanut varmasti, Fia pystyi ajattelemaan, että se on vain ne muutamat arvostelukohdat, ja hän ratsasti radan pokalla läpi.Kaikkiaan Fabricius-Bjerre oli vähän erilainen kouluratsastaja.”Tosi humoristinen, ei niin tiukkapipoinen. Ja hän innostui helposti”, Björs kuvaa.Myöhemmin hänestä tuli valmentajana Björsin luottokollega, joka toi maajoukkueeseen uusia ratsastajia ja luotsasi omalla tallillaan suomalaisia eteenpäin. Kun valmentajan työssä oli välillä rankkaa hevosten tai oppilaiden vanhempien kanssa, Fabricius-Bjerre soitti usein Björsille, ja yhdessä vaihdettiin mielipiteitä ja jaettiin vertaistukea.”Häneen pystyi luottamaan, ja hän oli todella inspiroiva ihminen. Hän jättää Suomen ratsastukseen todella suuren aukon”, Björs sanoo. . SuorasuuFia Fabricius-Bjerre oli taitava myös tallin ulkopuolella. Hän osasi käsitellä ihmisiä, ja Björs näkee, että oli pitkälti Fabricius-Bjerren ansiota, että Tom Gordin otti kouluratsastuksen mukaan Horse Show´n ohjelmaan.”Fialla oli tosi valloittava aura. Hänet huomasi aina, kun hän tuli huoneeseen tai kisapaikalle, niin tomerana.”Valmentajana hän oli analyyttinen, ja kaikessa erittäin rehellinen. Suorasuu oikeastaan. Hän saattoi ihmetellä, että mitä tuo sinun oppilaasi nyt teki radalla.”Tai sanoa, että sä olet lihonut”, Björs hymyilee.Mutta kun joku ratsasti esimerkiksi 65 prosenttia, se oli asia, jota muistettiin juhlia.Kun Björs näki Fabricius-Bjerren viimeisen kerran viime kesän PM:issä, sairaudesta ei puhuttu.”Fian tapa oli mennä eteenpäin. Hän katsoi ongelmat rehellisesti läpi, mutta ei alleviivannut niitä, vaan katsoi tulevaisuuteen”, Björs kuvaa. . Kaiken antava valmentajaAnna Tallbergin ja Fabricius-Bjerren tiet kohtasivat sattumalta vuoden 2011 alussa, kun kaikki kolme Tallbergin ratsastajasisarusta olivat matkalla PM:istä kotiin. Moottoritie laitettiin myrskyn takia kiinni, kun he olivat lähellä Stall Sølystia. He soittivat Fia Fabricius-Bjerrelle, joka lupasi majapaikan. Koska EM:t olivat lähellä, illan mittaan päätettiin, että tyttäristä vanhin, kouluratsastaja Julia jää Fabricius-Bjerreille EM:iin saakka. Siitä alkoi pitkäaikainen valmennusyhteistyö. Anna valmentautui Fabricius-Bjerren kanssa yli 10 vuotta, viime vuoteen saakka. Hän muutti hevosensa kanssa Sølystiin vuonna 2015, ja myöhemmin valmentaja oli muun muassa löytämässä Annalle hänen MM-hevosensa Grevens Zorron.”Hän oli todella tärkeä ihminen mun elämässä. Hän oli mukana juniorista ensimmäiseen senioreiden GP-luokkaan, pitämässä mua kädestä koko sen matkan”, Tallberg luonnehtii.Hän korostaa, että Fabricius-Bjerre antoi valmentajana itsestään valtavan paljon.”Suu kävi koko ajan. Ja hän oli todella hyvä selittämään fiilistä”, Tallberg hymyilee.Hän kutsui Fabricius-Bjerreä varaäidikseen.”Meillä oli hyvä, avoin ja rehellinen suhde”, Tallberg kertoo.Hänkin myöntää, että valmentaja oli niin rehellinen, että hänellä ei aina ollut filttereitä puheessaan.”Mutta hän ei koskaan ollut tarkoituksella paha, hän oli erittäin sydämellinen ihminen”, Tallberg korostaa.”Aamuisin hän mieluimmin valmensi ensin, sitten ratsasti omat hevosensa, ja loppupäivän oli puutarhassa tai laitteli ruokaa. Eikä koskaan ryppyisessä paidassa, vaan aina hiukset kammattuina ja ripaus väriä ripsissään. Fialla oli tarkkuuteen ja huolellisuuteen perustuva systeemi, jota kaikki noudattivat.” . Ruosteelle tien näyttäjä ja ystäväMyös Henri Ruosteelle Fabricius-Bjerrellä oli suuri merkitys, kyseessä oli hänen ensimmäinen valmentajansa.”Ponivuosina hän otti minut siipiensä suojaa, näytti tien ja opasti. Valmentajana hän antoi itsestään kaikkensa, eikä ollut aikaa tai paikkaa, ettei häneltä olisi voinut kysyä. Hän sai urani alulle, mutta sen lisäksi hän on ollut minulle yksi tärkeimmistä ja läheisimmistä ihmisistä”, Ruoste sanoo.Hän toteaa, että ei voi kuin katsoa ylöspäin sitä omistautuneisuutta ja intohimoa, mitä Fabricius-Bjerre tunsi työtään kohtaan, ja kuinka hän oli aina valmis laittamaan kaiken täysillä peliin.”Hän oli kaikin puolin loistava, hieno ihminen ja hieno urheilija”, yleensä sanojaan säästelevä Ruoste painottaa.Hän huokaa, että on vaikea ymmärtää, miksi aina reipas, terve ja niin terveellisesti elänyt ihminen on liian aikaisin poissa.Ruoste puhui Fabricius-Bjerren kanssa viimeksi joulukuun alussa.”Hän suunnitteli, kuinka saadaan joukkuepaikka Suomelle. Hän oli niin täynnä voimaa, intoa ja suunnitelmia. Kaikki ajatukset olivat kohti ensi kautta. Oli iso shokki kuulla hänen nukkuneen pois”, Ruoste sanoo. . Elämän rakkaus, elämänhaluFabricius-Bjerre ei halunnut suostua kuolemaan. ”Elämänhalu oli hänellä tosi vahva luonteenpiirre. Vi ses, bro, nähdään, veli, olivat Fian viimeiset sanat minulle”, sanoo veli, joka näki sisarensa kuukausi ennen hänen kuolemaansa.”Hän oli minulle Min syster Lejonhjärta, sisareni Leijonamieli niin kuin Astrid Lindgrenin kirjassa. En ole uskovainen, mutta uskon, että kohtaamme Nangilimassa, jossa kukaan ei voi kuolla, eikä kukaan tunne kipua”, hän sanoo.Fia Fabricius-Bjerre sai kuolla kotonaan Sølystissä. Hänellä oli hoitotiimi ympärillään ympäri vuorokauden, ja aviomies ja tytär pysyivät tiivisti hänen rinnallaan.Kaikki Hevosurheilulle Fabricius-Bjerreä muistelleet kertovat, että hän oli onnellinen ihminen.”Hän oli persoona, joka halusi saavuttaa aina enemmän ja enemmän, mutta kyllä hän oli tyytyväinen siihen, mitä saavutti. Tänä vuonna oli tulossa täyteen 20 vuotta Sølystissa, ja hän sai sen kaiken yhdessä Poulin, elämänsä rakkauden kanssa”, tytär sanoo. Aivan erityisen kiitollinen tytär on siitä, kuinka Poul piti huolta vaimostaan sairauden aikana. Ennen sitä oli 20 onnen vuotta, jonka aikana Kokkendaliin rakennettiin toimiva ja aina siisti valmennuskeskus.Fia Fabricius-Bjerre tapasi Poulin ollessaan Tanskassa Hasse Hofmannin luona. Molemmat olivat kilpailemassa, ja ensin pari tapasi tallin käytävällä, sitten uudestaan illallisella.”And rest is history”, tytär hymyilee. “Poul oli äidille oikea mies, oikeaan aikaan.”Myös Marko Björs toteaa, että vaikka isohkon ikäeron suhde nostatti aikanaan joillain kulmakarvoja, kävi selväksi, että he olivat aivan erityisen hyvä pari.Anna Tallberg muistuttaa, että Fabricius-Bjerre olisi voinut tehdä monenlaisia valintoja diagnoosin jälkeen: reissata ja toteuttaa unelmia, mutta hänelle kaikkein rakkainta oli olla kotona hevosten ja perheensä kanssa.”Hän rakasti perhettään ja Sølystia niin paljon. Hän sanoi usein minulle, että on niin mahtavaa saada nousta ylös aamulla, valmentaa ja ratsastaa. Tehdä sitä, mitä rakastaa”, Tallberg sanoo. .Fian neljä tärkeintä hevosta.Rutiini - tuo ihana asia!
Hänellä oli hieno elämä. Vaikka hän sai elää vain 53-vuotiaaksi, hän ehti saavuttaa enemmän kuin monet ihmiset ikinä. Hän sai aikaiseksi niin paljon ja pääsi olympialaisiinkin. Me koko perhe olemme todella ylpeitä hänestä”, Fabricius-Bjerre tytär Ida Lamminen sanoo.Fabricius-Bjerre syntyi Turussa kolmilapsisen perheen keskimmäisenä lapsena, joka ei jäänyt kenenkään varjoon. Veli Timo Ketonen oli 6 vuotta vanhempi, sisko Carola 4 vuotta nuorempi. Vanhemmat sisarukset olivat seikkailijaluonteita, ja perheen isä toi perheeseen purjehdusharrastuksen. Joskus lapset viettivät kesällä monta viikkoa purjehtien.”Muistan, kuinka söimme veneessä vaniljajäätelöä paketista, ja palat jaettiin viivoittimella. Carola oli sopeutuvampi, mutta minä ja Fia olimme siinä viivoittimen äärellä todella tarkkoina”, veli hymyilee.Vanhemmat sisarukset olivat myös kilpailullisia, ja he halusivat aina menestyä.”Fia oli kilpaurheilija sielultaan ja sydämeltään, ja ratsastus ja hevoset olivat hänelle henki ja elämä. Hän omistautui niille täydellisesti”, veli sanoo.Kerran Paraisten saarimökillä Fabricius-Bjerre oli sydämistynyt jostain vanhemmilleen niin, että päätti karata kotoa. Ja niin vahvatahtoinen hän oli, että sai 6 vuotta vanhemman veljensä lähtemään mukaan ideaan.”Rakensimme kallionkielekkeelle majan niin kuin Ronja Ryövärintytär. Olimme siellä koko yön, ja ajattelimme, että emme tule ollenkaan kotiin”, veli muistelee.”Fia oli dominoiva persoona, vahva tahtoihminen. Hänellä oli temperamenttia. Mutta kun hän suuttui, se meni myös nopeasti ohi.”Aviomies Poul Fabricius-Bjerre kertoi samaa muistosanoissaan: Fia ei tuntenut sanaa ei. Perhe ja talliyhteisö olivat tärkeätLapsena Fia Fabricius-Bjerre harrasti aikansa telinevoimistelua, mutta kun harjoituksia alkoi olla 5–6 kertaa viikossa, se alkoi tuntua liialliselta.”Fia totesi, että hänelle ei jää aikaa kavereille, ja hevosurheilu tuli tilalle, koska se oli sosiaalisempi harrastus. Hän löysi tallilta kotinsa. Hevosihmiset ovat hyvin vahva yhteisö, kuten te itse tiedätte hyvin”, veli kertoo.Koulusta Fabricius-Bjerre ei pahemmin välittänyt – hevoset veivät hänet jo varhain kokonaan mukanaan. Koulun jälkeen hän työskenteli jonkin aikaa Turun Sanomien asiakaspalvelussa, kunnes 1990-luvun lopulla muutti Tanskaan, ja hevoset valikoituivat lopullisesti työksi.Perhe oli Fabricius-Bjerrelle erittäin tärkeä. Yhteydet lapsuuden perheeseen pysyivät tiiviinä, ja mies Poul ja tytär Ida olivat kaikki kaikessa. Kun veljentytär Catarina lähti opiskelemaan tanskalaiseen design-kouluun, Fabricius-Bjerre otti hänet luokseen asumaan. . Aito hymyKun Fabricius-Bjerre ja Idan isä 90-luvun lopulla erosivat, Ida kävi peruskoulun loppuun asuen isänsä luona, mutta muutti sitten Tanskaan äitinsä luo ja asui tämän lähellä loppuun saakka.”Äiti oli aina iloinen, ja meillä oli aina hyvä suhde. Hän oli ihana äiti”, Ida Lamminen aloittaa.Niin kuin kaikki muutkin, hän painottaa, että äidin tuttu, leveä hymy oli aito. Hän näki elämän hyvät puolet, ja hän myös tiesi, että vaikeudetkin kannattaa kohdata ennemmin reippaalla hymyllä.”Ei ollut päivää, ettei se hymy ollut läsnä”, tytär sanoo rakkautta äänessään.Idasta tuli äidin mukana hevostyttö, mutta kilparatsastajaa hänestä ei tullut. Hänellä itsellään oli kyllä muutama poni, ja kun Fabricius-Bjerre tuli Tanskasta Suomeen, hän valmensi tytärtään.”Kyllä hän varmasti sisimmässään toivoi, että olisin seurannut hänen jalanjäljilleen kilparatsastajaksi, mutta hän hyväksyi täysin sen, että en kilpaillut. Hänellä oli monta oppilasta, ja me sitten äidin kanssa vain ratsastimme metsässä ja pidimme hauskaa”, Ida muistelee. Hevoset toivat aikaaHän itse taas ymmärtää täysin sen, että äiti lähti Tanskaan, joka antoi ratsastukselle aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin Suomi.”Hevoset olivat aina äidin todellinen intohimo. Se intohimo toi hänet yksiin olympialaisiin ja olisi tuonut toisiinkin ilman sairautta”, Ida sanoo.Hän kertoo, että Pariisin olympialaiset olivat Fabricius-Bjerrelle tärkeä tavoite, ja hevoset ja unelma olympialaisista pitivät hänet kunnossa pitkään. Aivosyöpä löytyi vuoden 2021 lopussa.”Kun hänet leikattiin syövän takia ensimmäisen kerran, hän oli parin kolmen viikon jälkeen taas satulassa, ja toisen leikkauksen jälkeen vain kahden viikon päästä. Se oli hänen iso fokuksensa. Ajattelen, että siksi hän kesti niin pitkän sairausajan. Ennusteet olivat huonot alusta lähtien, mutta me saimme 14 kuukautta hänen kanssaan. Ihanat 14 kuukautta”, Ida sanoo. ”Uskon, että ilman hevosia tämä olisi ollut vielä rankempaa, ja että vielä nyt taivaassa hän ratsastelee ’Masilla’ (Más Guapo). Hevoset olivat hänelle melkein yhtä tärkeitä kuin perhe.”Tytär kertoo, että Fabricius-Bjerre pystyi ratsastamaan kesästä marraskuun puoliväliin 2–4 hevosta päivässä, ja joulukuuhun saakka kaksi hevosta päivässä. Sitten kun voimat eivät enää riittäneet, hevoset tuotiin talon ovelle ja ikkunan luo, niin että hän saattoi haistella niitä ja olla niiden lähellä. . Erilainen kouluratsastajaMarko Björs muistaa tavanneensa Fia Fabricius-Bjerren ensimmäisen kerran ehkä Oulun Pokaalissa, joskus 90-luvun alussa, kun aiemmin esteitä kilpaillut ratsastaja oli siirtynyt kouluratsastukseen.”Hän tuli ihan puskista, ja voitti paljon luokka. Kaikki muistivat hänet siitä, että hän hymyili radalla alusta loppuun saakka”, Björs muistelee.Hän kertoo, että Fabricius-Bjerressä oli paljon pokkaa, mitä kouluratsastuksessa tarvitaan. Jos joku hevonen ei tehnyt oikein piaffia tai vaihtanut varmasti, Fia pystyi ajattelemaan, että se on vain ne muutamat arvostelukohdat, ja hän ratsasti radan pokalla läpi.Kaikkiaan Fabricius-Bjerre oli vähän erilainen kouluratsastaja.”Tosi humoristinen, ei niin tiukkapipoinen. Ja hän innostui helposti”, Björs kuvaa.Myöhemmin hänestä tuli valmentajana Björsin luottokollega, joka toi maajoukkueeseen uusia ratsastajia ja luotsasi omalla tallillaan suomalaisia eteenpäin. Kun valmentajan työssä oli välillä rankkaa hevosten tai oppilaiden vanhempien kanssa, Fabricius-Bjerre soitti usein Björsille, ja yhdessä vaihdettiin mielipiteitä ja jaettiin vertaistukea.”Häneen pystyi luottamaan, ja hän oli todella inspiroiva ihminen. Hän jättää Suomen ratsastukseen todella suuren aukon”, Björs sanoo. . SuorasuuFia Fabricius-Bjerre oli taitava myös tallin ulkopuolella. Hän osasi käsitellä ihmisiä, ja Björs näkee, että oli pitkälti Fabricius-Bjerren ansiota, että Tom Gordin otti kouluratsastuksen mukaan Horse Show´n ohjelmaan.”Fialla oli tosi valloittava aura. Hänet huomasi aina, kun hän tuli huoneeseen tai kisapaikalle, niin tomerana.”Valmentajana hän oli analyyttinen, ja kaikessa erittäin rehellinen. Suorasuu oikeastaan. Hän saattoi ihmetellä, että mitä tuo sinun oppilaasi nyt teki radalla.”Tai sanoa, että sä olet lihonut”, Björs hymyilee.Mutta kun joku ratsasti esimerkiksi 65 prosenttia, se oli asia, jota muistettiin juhlia.Kun Björs näki Fabricius-Bjerren viimeisen kerran viime kesän PM:issä, sairaudesta ei puhuttu.”Fian tapa oli mennä eteenpäin. Hän katsoi ongelmat rehellisesti läpi, mutta ei alleviivannut niitä, vaan katsoi tulevaisuuteen”, Björs kuvaa. . Kaiken antava valmentajaAnna Tallbergin ja Fabricius-Bjerren tiet kohtasivat sattumalta vuoden 2011 alussa, kun kaikki kolme Tallbergin ratsastajasisarusta olivat matkalla PM:istä kotiin. Moottoritie laitettiin myrskyn takia kiinni, kun he olivat lähellä Stall Sølystia. He soittivat Fia Fabricius-Bjerrelle, joka lupasi majapaikan. Koska EM:t olivat lähellä, illan mittaan päätettiin, että tyttäristä vanhin, kouluratsastaja Julia jää Fabricius-Bjerreille EM:iin saakka. Siitä alkoi pitkäaikainen valmennusyhteistyö. Anna valmentautui Fabricius-Bjerren kanssa yli 10 vuotta, viime vuoteen saakka. Hän muutti hevosensa kanssa Sølystiin vuonna 2015, ja myöhemmin valmentaja oli muun muassa löytämässä Annalle hänen MM-hevosensa Grevens Zorron.”Hän oli todella tärkeä ihminen mun elämässä. Hän oli mukana juniorista ensimmäiseen senioreiden GP-luokkaan, pitämässä mua kädestä koko sen matkan”, Tallberg luonnehtii.Hän korostaa, että Fabricius-Bjerre antoi valmentajana itsestään valtavan paljon.”Suu kävi koko ajan. Ja hän oli todella hyvä selittämään fiilistä”, Tallberg hymyilee.Hän kutsui Fabricius-Bjerreä varaäidikseen.”Meillä oli hyvä, avoin ja rehellinen suhde”, Tallberg kertoo.Hänkin myöntää, että valmentaja oli niin rehellinen, että hänellä ei aina ollut filttereitä puheessaan.”Mutta hän ei koskaan ollut tarkoituksella paha, hän oli erittäin sydämellinen ihminen”, Tallberg korostaa.”Aamuisin hän mieluimmin valmensi ensin, sitten ratsasti omat hevosensa, ja loppupäivän oli puutarhassa tai laitteli ruokaa. Eikä koskaan ryppyisessä paidassa, vaan aina hiukset kammattuina ja ripaus väriä ripsissään. Fialla oli tarkkuuteen ja huolellisuuteen perustuva systeemi, jota kaikki noudattivat.” . Ruosteelle tien näyttäjä ja ystäväMyös Henri Ruosteelle Fabricius-Bjerrellä oli suuri merkitys, kyseessä oli hänen ensimmäinen valmentajansa.”Ponivuosina hän otti minut siipiensä suojaa, näytti tien ja opasti. Valmentajana hän antoi itsestään kaikkensa, eikä ollut aikaa tai paikkaa, ettei häneltä olisi voinut kysyä. Hän sai urani alulle, mutta sen lisäksi hän on ollut minulle yksi tärkeimmistä ja läheisimmistä ihmisistä”, Ruoste sanoo.Hän toteaa, että ei voi kuin katsoa ylöspäin sitä omistautuneisuutta ja intohimoa, mitä Fabricius-Bjerre tunsi työtään kohtaan, ja kuinka hän oli aina valmis laittamaan kaiken täysillä peliin.”Hän oli kaikin puolin loistava, hieno ihminen ja hieno urheilija”, yleensä sanojaan säästelevä Ruoste painottaa.Hän huokaa, että on vaikea ymmärtää, miksi aina reipas, terve ja niin terveellisesti elänyt ihminen on liian aikaisin poissa.Ruoste puhui Fabricius-Bjerren kanssa viimeksi joulukuun alussa.”Hän suunnitteli, kuinka saadaan joukkuepaikka Suomelle. Hän oli niin täynnä voimaa, intoa ja suunnitelmia. Kaikki ajatukset olivat kohti ensi kautta. Oli iso shokki kuulla hänen nukkuneen pois”, Ruoste sanoo. . Elämän rakkaus, elämänhaluFabricius-Bjerre ei halunnut suostua kuolemaan. ”Elämänhalu oli hänellä tosi vahva luonteenpiirre. Vi ses, bro, nähdään, veli, olivat Fian viimeiset sanat minulle”, sanoo veli, joka näki sisarensa kuukausi ennen hänen kuolemaansa.”Hän oli minulle Min syster Lejonhjärta, sisareni Leijonamieli niin kuin Astrid Lindgrenin kirjassa. En ole uskovainen, mutta uskon, että kohtaamme Nangilimassa, jossa kukaan ei voi kuolla, eikä kukaan tunne kipua”, hän sanoo.Fia Fabricius-Bjerre sai kuolla kotonaan Sølystissä. Hänellä oli hoitotiimi ympärillään ympäri vuorokauden, ja aviomies ja tytär pysyivät tiivisti hänen rinnallaan.Kaikki Hevosurheilulle Fabricius-Bjerreä muistelleet kertovat, että hän oli onnellinen ihminen.”Hän oli persoona, joka halusi saavuttaa aina enemmän ja enemmän, mutta kyllä hän oli tyytyväinen siihen, mitä saavutti. Tänä vuonna oli tulossa täyteen 20 vuotta Sølystissa, ja hän sai sen kaiken yhdessä Poulin, elämänsä rakkauden kanssa”, tytär sanoo. Aivan erityisen kiitollinen tytär on siitä, kuinka Poul piti huolta vaimostaan sairauden aikana. Ennen sitä oli 20 onnen vuotta, jonka aikana Kokkendaliin rakennettiin toimiva ja aina siisti valmennuskeskus.Fia Fabricius-Bjerre tapasi Poulin ollessaan Tanskassa Hasse Hofmannin luona. Molemmat olivat kilpailemassa, ja ensin pari tapasi tallin käytävällä, sitten uudestaan illallisella.”And rest is history”, tytär hymyilee. “Poul oli äidille oikea mies, oikeaan aikaan.”Myös Marko Björs toteaa, että vaikka isohkon ikäeron suhde nostatti aikanaan joillain kulmakarvoja, kävi selväksi, että he olivat aivan erityisen hyvä pari.Anna Tallberg muistuttaa, että Fabricius-Bjerre olisi voinut tehdä monenlaisia valintoja diagnoosin jälkeen: reissata ja toteuttaa unelmia, mutta hänelle kaikkein rakkainta oli olla kotona hevosten ja perheensä kanssa.”Hän rakasti perhettään ja Sølystia niin paljon. Hän sanoi usein minulle, että on niin mahtavaa saada nousta ylös aamulla, valmentaa ja ratsastaa. Tehdä sitä, mitä rakastaa”, Tallberg sanoo. .Fian neljä tärkeintä hevosta.Rutiini - tuo ihana asia!
