Joulunajan näkökulma: Miksi hevonen ei halua liikkua ja muita kysymyksiä
Joulunajan näkökulma nettijutusta, joka pilasi monen ratsastuskouluyrittäjän joulun.
Eläinrakas teinityttö kertoo Ylen artikkelissa lopettaneensa ratsastuksen siksi, ettei halua hakata hevosta.
Tämä juttu sai monen alan ihmisen kiihtymään. Teksti ei ole teinitytön, vaan aikuisen kirjoittama. Siinä annetaan ymmärtää ja yleistetään. Niputetaan kaikki ratsastuskoulut yhteen ja samaan. Jonkinlaiseen kuvitteellisten ja epämääräisten puskatallien nippuun. Sellaisten, jotka juoksuttavat tunneilla kipeitä hevosia.
Vihjataan, että hevosalalla ei taideta tietää, että kipeän hevosen juoksuttaminen tunneilla on yksiselitteisesti väärin. Tai siitä ei välitettäisi.
Kuka tällaista tekee ja missä? Suomen Ratsastajainliiton tallitarkastajat ovat sitä varten, että ainakaan lajiliiton virallisesti hyväksymässä ratsastuskoulussa näin ei pitäisi päästä käymään.
SRL:n tuleva puheenjohtaja, nykyinen hallituksen jäsen Marjukka Manninen toteaa, että hevosen hyvinvointi on tärkeä teema paitsi alalla, myös alan ulkopuolella. Hän sanoo, että keskustelua käydään ja että sitä pitääkin käydä, mutta hän toivoo, että keskustelu olisi riittävän laaja-alaista, ja tietysti, että se kuvastaisi todellista tilannetta.
Ylen jutun tallia ei yksilöity, joten ei tiedetä oliko kyseessä ratsastuskoulu vai jonkun yksityisen villin toimijan talli. Oliko tutkinnon suorittanut ratsastuksenopettaja? Oliko osaamista vai ei?
Nämä pätevyys- ja osaamisasiat ovat avainkysymyksiä, sillä hevosenomistajien joukko on yhtä heterogeeninen ryhmä kansalaisia kuin koiran- tai kissan omistajat. Hevosen omistajuus ei edellytä mitään lisenssiä.
"Osaamiseen perustuva hevosen käsittely on sitä, mikä tukee hevosen hyvinvointia", Manninen toteaa.
Teini-ikä menee silloin juuri niin kuin sen pitääkin, kun siihen kuuluu moraalikysymysten, oikean ja väärän miettiminen ja näiden asioiden jalkauttaminen omaan toimintaan.
Me emme ihan viidessä minuutissa ratkaise kysymystä, saako hevosella ylipäätään ratsastaa. Mutta jotta pohdinnat eivät jää kiertämään kehää, niiden pohjalle pitäisi saada faktatietoa. Kannustaa sen hankkimiseen kaikin tavoin. Faktatieto on aina aikansa tuote. Osa siitä osoittautuu vääräksi, osa pysyy. Hevosasiassa toimivin ja luontevin malli olisi, että se ensimmäinen, käytännön faktatieto saataisiin siltä tallilta, missä hevonenkin on.
Jotain on melkoisen traagisesti mennyt pieleen, jos harrastajalle jää päällimmäiseksi mielikuva, että hevosalalla yleisesti halutaan hakata hevosia.
En ole havainnut, että hakkaaminen olisi mitenkään leimallista toimintaa. En väitä, etteikö sellaistakin olisi, sillä maailmassa tapahtuu kaikenlaista tyhmää ja pahaa.
Tyttö tulee sanoneeksi tekstissä avainasian. "Kukaan ei koskaan miettinyt, miksi hevonen ei halua liikkua." Se on erinomainen kysymys. Juuri sitä pitäisi miettiä!
Johtajuusteoriat on nykyään vanhanaikaisina kumottu, ei niistä sen enempää, mutta ratsastuksessa jomman kumman pitää yhä tehdä päätös siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Liikutaanko johonkin suuntaan vai seistäänkö tässä vain?
Kun miettii, miksi hevonen ei halua liikkua, kannattaa pohtia ratsastuskouluhevosen arkea. Ratsastuskouluhevosiksi valitaan rauhallisia eläimiä, sellaisia, jotka eivät ratsastusammattilaisen sanoin ole "liian liukkaita". Tämän luontaisen jähmeytensä lisäksi hevoset myös ammattinsa vuoksi turtuvat selässään istujilta saamiinsa viesteihin. Yhden oppilaan käsky tarkoittaa yhtä ja toisen toista. Nämä käskyt ovat ratsastajan uran alkuvaiheessa hyvin epätäsmällisiä, joten niitä ei niin hirveästi kannata kuunnellakaan. Hevonen oppii, että käskyt eivät tarkoita itse asiassa paljoakaan. Usein hevonen ei yksinkertaisesti tiedä, mitä siltä halutaan ja halutaanko mitään. Ja kun hevosella ei ole myöskään luontaista eteenpäinpyrkimystä, koska sellaista ei ratsastuskouluhevoselta toivottu, se ei tee tilanteessa mitään. Se pysähtyy. Tämä on master-ratsastusopettajan Salla Varentin mukaan erittäin usein vastaus kysymykseen "Miksi hevonen ei halua liikkua?".
Varenti toivottaa huonoja kokemuksia saaneen tytön tulemaan hänen omalle ratsastuskoululleen näkemään miten kunnollinen, kehittävä ja hevosystävällisen ammattimainen ratsastustunti pidetään. Samantyyppiseen johtopäätökseen on päätynyt joukko hevosihmisiä, jotka puolestaan lähettivät jutun kirjoittaneelle Ylen toimittajalle kutsun tulla käymään omilla talleillaan, mielellään vieläpä jutun kirjoittamismielessä.
Jutun apuotsikko "Yhä useampi hevosharrastaja kyseenalaistaa perinteisen hevoskulttuurin" on samanaikaisesti tosi ja epätosi. Yhä useampi hevosharrastaja kyseenalaistaa hevoskulttuurin, se on todellakin nähty. Se sen sijaan olisi keskustelun paikka, mitä siinä kulttuurissa varsinaisesti kyseenalaistetaan. Sillä ei hevosen hakkaaminen ole osa hevoskulttuuria. Hevoskulttuuri perustuu vähintäänkin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon hevosen kanssa, jos ei sitten syvään rakkauteen tähän eläimeen (se on tilanne valtaosalla hevosihmistä). Ilman oikeanlaista, korrektia ja osaavaa, hevos-eläimen oppimisen mekanismit tuntevaa kouluttamista ei pääse hyviin kilpailutuloksiin. Tämän tietävät kaikki, jotka ovat yrittäneet näihin kilpailutuloksiin päästä. Tarvitaanko tässä sitten yliopistotutkintoja, se on jälleen oma kysymyksensä. Opista ei missään tapauksessa ole haittaa, se on selvä. Mutta hevostaito on monimutkaisempi kokonaisuus. Maailman huippuratsastajista vain harvoilla on arvosana psykologiasta tai käyttäytymistieteestä. Vain harva on istunut eläinten kognitiotieteen luennoilla, ja silti he osaavat asian. Mistä sen näkee? Sen näkee siitä, kuinka se hevonen suhtautuu heihin, jonka he saavat tekemään kaikki ne fyysisesti haastavat asiat mitä se heidän kanssaan tekee. Itse näen heillä tyytyväisiä, levollisia hevosia, ehkä niistä voisi jopa sanoa onnellisia, jos tämä sana tähän asiayhteyteen käy.
Tämä ei valitettavasti tarkoita, etteikö urheilun vanavedessä olisi heitäkin, jotka viis veisaavat hyvästä kohtelusta. Omenakorissa saattaa olla myös mätiä omenoita, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki omenat olisivat mätiä ja omenapuut kannattaisi hakata maan tasalle. Eläimen tarkoituksellinen huono kohtelu on kriminaalia ja yhteiskunnassa on keinot tällaiseen.
Entä sitten huono kohtelu, joka syntyy siitä, ettei vaan tiedetä? Halutaan periaatteessa pelkkää hyvää, mutta ei vaan osata? Inhimillistetään tai kuten Varenti paremmin asian ilmaisee, ihmisenkaltaistetaan. Se on hankalampi kysymys. Hevosalallakin on itseään ammattilaisiksi tituleeraavia ihmisiä, jotka eivät viitsi, ehdi tai osaa ottaa selville minkälaisen eläimen kanssa he ovat tekemisissä. Heidät tunnistaa usein siitä, etteivät he ole hevosten kanssa mihinkään tuloksiin koskaan päässeetkään. He saattavat ehkä kukoistaa hetken jonkun toisen kouluttamalla hevosella, mutta sitä mukaa kun sen edellisen kouluttajan kädenjälki haihtuu, menestyminen lässähtää. Tällaiset ihmiset eivät ole mitään oikeita ammattilaisia, he ovat vielä heitä, joiden paikka on siellä koulunpenkillä.
Ongelmana on, että ratsastus on laji, jossa osaaminen syntyy erittäin pitkän ajan kuluessa. Kymmenen vuotta ei ole vielä aika eikä mikään. Ja tässä ei puhuta kymmenestä vuodesta, jossa käydään kerran viikossa ratsastamassa, vaan kymmenestä intohimon sävyttämästä vuodesta, jossa kaikki liikenevä aika käydään tallilla ja lopun aikaa haetaan lisää tietoa kirjoista, alan medioista, seurataan heitä, jotka osaavat. Osaajaksi tulee vähitellen. Sitä edeltää aika, jolloin osaaminen on jollakin lailla vielä puutteellista. Tämä aika pitäisi ideaalitilanteessa viettää jonkun sellaisen silmän alla, joka jo osaa. Hevosalalla on ikivanha sanonta "kannukset ansaitaan". Se on edelleen paikkansa pitävä sanonta.
Se vaihe, jolloin haluttaisiin olla hevosen kanssa, mutta ei vielä tunneta eläintä juuri ollenkaan, on haasteellinen. Miten tämä siirtymävaihe pitäisi tehdä? Kunnollinen ratsastuskoulu on erinomainen paikka. Monet ratsastuskouluyrittäjät kylläkin kertovat, että asiakkaat ovat muuttuneet. "Urheilu- ja taito" -näkökulmat lajiin ovat muuttuneet yhteisen ajan viettämiseksi hevosen kanssa mahdollisimman turvallisesti, hoivaamiseksi ilman riskejä, seurustelemiseksi eläimen kanssa. Näinkin voi hevosen kanssa aikaa viettää, ei siinä mitään. Kuitenkin olisi aivan välttämätöntä, että käsillä tällaisessakin harrastamisessa olisi oikeaa, kutinsa pitävää hevostietoa.
Lajiliiton asia olisi luoda systeemi, joka ohjaa uudet ihmiset oikeiden osaajien pariin, eikä hämärille sivupoluille. Tässä olisi todellakin kehittämisen paikka, sillä alan ihmiset kyllä tietävät missä homma osataan ja missä ei, mutta mistäs ulkopuolinen tällaisen hiljaisen tiedon yhtäkkiä saisi?
Toimittajana sitä miettii, pitäisikö hevosalan herätä huomaamaan, että kysyntä on muuttunut? 1970-luvun puissa kiipeilevät, fyysisesti voimakkaat, ketterät ja rohkeat rämäpääkakarat ovat menneisyyttä. Ihmiset tuntevat silti vetoa hevoseen, siinä asiassa 5000 vuoden yhteiselo ei ole muuttunut. Ehkä hevonen suorastaan symbolisoi menetettyä luontokokemusta. Mutta jos valtaosa asiakkaista ei halua riskialttiita tilanteita, joita hevosen selässä lähes vääjäämättä on luvassa, mitä järkeä on heille niitä tarjota? Pitäisikö luoda kokonaan uusi hevostuote? Seurustelu- ja henkisen hyvinvoinnin tuote, jossa olisi kuitenkin mukana ratsastuksen lainalaisuudet tuntevan ihmisen tietotaito - turvallisuuden ja hevostaitojen vuoksi, ja ehkäpä siksikin, että pelon voittamisen myötä saattaa herätä kiinnostus urheiluunkin.
Marjukka Manninen, mitä neuvoja antaisit ihmiselle, joka haluaa varmistua ratsastuskoulun eettisestä kestävyydestä ja hevosten hyvästä kohtelusta jo ennen kuin ensimmäistäkään askelta kohti uutta harrastusta on otettukaan?
"Ensimmäinen asia on varmistua, onko kyseessä oikea, Suomen Ratsastajainliiton hyväksymä ratsastuskoulu. Lajiliitto valvoo vain omia jäseniään, me emme ole mikään viranomainen, joten ohjeistamme ja valvomme jäsentallejamme ja pystymme puuttumaan vain niitä koskeviin epäkohtiin", Manninen sanoo.
"Toinen vinkki on kysellä alan ihmisiltä, mielellään sellaisilta, jotka ovat jo päässeet siinä harrastamisessaan eteenpäin. Tietenkin aina liittoon voi soittaa ja kysyä neuvoa. "
"Kolmanneksi tulee mieleen se, että jos epäilee hevosen hyvinvoinnin vaaraantuneen, varmistuisin asiasta keskustelemalla aivan ensimmäiseksi opettajan kanssa."
