Katse historiasta tulevaisuuteen – Mika Karhiselle syntyy tänä keväänä 14 varsaa

Mika Karhinen, 51, toivoo jättävänsä tuleville sukupolville arvokkaan perinnön. Sivustakatsojan silmissä pian yli 200 varsaa vuodesta 1995 alkaen kasvattanut Karhinen on kuin katoava ja uusiutumaton luonnonvara.

Karhiselle kasvatustyö hevosten parissa on elämäntapa siinä missä porot poromiehelle. Toisin kuin monessa muussa lajissa tai ammatissa, Karhinen alkaa olla viimeisiä mohikaaneja alallaan. Tulevaisuudessa ongelmaksi ei kasvatuksessa muodostu tekoäly, vaan se, ettei jälkipolville jää mitään mitä kasvattaa. Karhisesta se ei tosin ainakaan jää kiinni.

Nopeassa ja alati muuttuvassa maailmassa moni hakee pikavoittoja, mutta niitä ei kasvatustyössä ole tarjolla. Karhinen tiedostaa tämän, ja hän osaa pysähtyä kuuntelemaan hetkeksi linnun laulua ruokahetken jälkeen. Touhua riittää joka tapauksessa aamukuudesta iltamyöhään.

"On tässä monenlaista puuhaa", Karhinen nauraa.

Tälle keväälle Pihtiputaalle syntyy peräti 14 varsaa, ja sesonki on parhaillaan käynnissä. Kasvatustyössä viikonloppuvapaat ovat vieras käsite, mutta sekin on ammattivalintakysymys.

Karhinen nauttii positiivisista ja hyvistä hetkistä. Hänelle tärkeä elementti arjen askareita tehdessä on loppumaton kiinnostus hevoseen, sen sukuun ja myös ihmisten historiaan hevosen ympärillä. Joku viisas on sanonut, että pitää tuntea juurensa, jotta pystyy rakentamaan tulevaisuutta. Lausuja voisi yhtä hyvin olla Mika Karhinen.

"Sota-aikana lapset oppivat tuntemaan äidin, mutta harva isää", Karhinen alustaa. "Hevosilla emälinja on tärkeä aivan samoin, kuten koirilla, ihmisillä tai kenellä tahansa muulla elävällä otuksella. Tarinat sukujen takana ovat kiinnostaneet ihan alusta saakka, ja olen aina tykännyt pitää häviäviä sukulinjoja hengissä."

Modernit ja menestyneimmät isäoriit ovat viimeisten vuosikymmenien aikana vallanneet yhä suuremman siivun siitosmarkkinoista. Karhisen huoli sukulinjojen rajusta kapenemisesta on aiheellinen. Hänen mielestään myös toisenlaisia vaihtoehtoja tarvitaan.

Vaikka juuri nyt tällä hetkellä ei vaikuttaisi siltä, niin se voi tulevaisuudessa osoittautua menestyksen kannalta jopa välttämättömäksi.

"Nykypäivänä suomenhevonen on jo jalostettu juoksijaksi. Sen liike, rakenne ja suku ovat kehittyneet huipputasolle. Historiassa 1930- ja 40-luvulla tilanne oli erilainen, kun äijät ottivat viinaa, lätkivät korttia ja laskivat kylän suoralla kilpaa. Hippoksen sivuilta näkee sukupaperit, mutta kun ne pyyhkäistään pois, niin lapun ulkopuolelta löytyy aina jonkinlainen tarina. Sitä ei sukupuusta pääse näkemään."

Kun palataan historiassa lähemmäs nykyhetkeä, voi nähdä silmillään reilun parikymppisen Karhisen pohtivan tallin kulmalla syntyjä syviä. Hän osti jo seiskaluokkalaisena ensimmäisen hevosensa. Nuorukaisen ollessa 22-vuotias, H.H. Tuuli varsoi 29. toukokuuta oripojan, joka oli samalla Karhisen ensimmäinen kasvatti. Hän antoi sille nimeksi Ville-Vilkas. Tätä lukiessa varsan syntymästä on päivälleen 29 vuotta.

"Niihin aikoihin aloin kovasti pähkäilemään, mikä on punainen lankani hevoshommassa. Olen kokeillut ajaa kilpaa ja valmentaa, mutta heti tuli selväksi, että minun kropalleni tämä kasvatus sopii niitä paremmin", Karhinen nauraa.

Tarinankertoja tarkistaa heti lausuntoaan, sillä hän kokee olevansa kutsumusammatissaan.

"Olen kokenut kasvatustyön omakseni. Ajohommassa pitää olla paljon toistoja, jotta siinä kehittyy. Itselläni se oli niin epäsäännöllistä, että jännitys valtasi pääosan ajatuksista. Kasvatuksessa voi pitää itsekseen tai samanhenkisten ihmisten kanssa useamman tunnin kestäviä sessioita, joissa tutkitaan sukuja ja pohditaan, mikä isäori millekin tammalle voisi sopia."

Toiset kuuntelee hevosella ajaessaan tai tallilla paskaa mättäessään äänikirjoja, mutta Pihtiputaalla pohditaan emälinjoja. Ajatustyö jatkuu vuodesta ja sukupolvesta toiseen, mikä onkin koko jutun koukuttavin elementti. Kun pohdintaa on pian 30 vuotta takana, näkee asiat erilaisesta perspektiivistä kuin alkuun.

"Moni toivoo, että tulisipa tamma tai ori, mutta varsinkin vanhemmiten olen oppinut, että terve varsa on aina kaiken lähtökohta. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Olen ajatellut asian niin, että pitää olla pohja, jonka päälle rakentaa. Läheskään aina ei olla vanhempien sukulinjojen kanssa onnistuttu, mutta useimmiten varsojen ostajat ovat olleet tyytyväisiä. Se on kasvattajalle tärkeää."

Vaikka arki Pihtiputaalla etenee omalla painollaan ja hevosten ehdoilla, niin kasvattaja näkee lajin sosiaalisen puolen tuovan energiaa ja merkityksellisyyttä työhön.

"Hyviä ihmisiä on ympärillä valtavasti. Aina löytyy apu, jos jotain menee rikki tai joku asia ei toimi. Kaikki eivät tunne kaikkia, mutta aina löytyy yhteinen tuttu. Samalla tavalla uusi kontakti syntyy, kun myyt hevosen. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon hienoja kohtaamisia esimerkiksi omistajien ja valmentajien kanssa. On lisäksi naapurin miestä, isämiestä, entistä emäntää, ja paljon muita. Kasvatustyö on yhtälailla on tiimipeliä", Karhinen kokee.

Kukkarosuon Kurkon hienon menestys talvella toi kasvattaja Karhisen nimen yhä useammin esille. Pihtiputaan varsat ovat viime vuosina alkaneet kiinnostaa ammattivalmentajia.

Metsän takana reilun viiden kilometrin päässä talliaan pyörittävällä Antti Ojanperällä on Karhisen kasvatteja kaksi, samoin kuin Seppo Suurosella.

"Pyrin koko ajan uusimaan tammakantaa. Tarkoituksena on ollut löytää joka kevät uusi tamma, jonka astuttaa. Sellainen, joka voisi olla elämän valo. Mahdollinen jackpot tai lottovoitto. Pitää kuitenkin muistaa, että olen vain alullelaittaja. Sen jälkeen toivotaan, että hevoset olisivat lahjakkaita, ja ne saisivat osaavissa käsissä mahdollisuuden urallaan", Karhinen toteaa.

Pihtiputaalla haaveillaan osallistumisesta Kuninkuusraveihin tai kansainvälisiin suurkilpailuihin. Pasi Teinin valmentama Kukkarosuon Kurko on tuonut kasvattajan unelman ajatuksissa lähemmäs kuin koskaan aikaisemmin.

"Kukkarosuon Veijo on aloittanut myös hyvin, mikä lämmittää kasvattajan mieltä. Kuten jokaisen muunkin kasvatin onnistuminen. Pitää muistaa, että pienemmät kisat voivat olla ihan yhtä tärkeitä hevosen kanssa toimiville, mutta ei sitä käy kiistäminen, että sitä tähteä aina toivotaan."

Lämminveriset kiinnostavat Karhista ihan yhtälailla. Beyonce-kasvatteja on syntynyt noin 50, ja yksi emätammoista Kemas Lady lähti juuri Saharan ravitallille astutettavaksi Idao de Tillardilla.

Karhinen toivoo, että kasvatusta pystyttäisiin tukemaan niin, että se innostaisi uusia ihmisiä lähtemään toimintaan mukaan. Viime vuosina on keskusteltu esimerkiksi paljon kansainvälisten suurkilpailuiden mielekkyydestä. Niissä palkintoeurot ovat lähteneet isolla prosentilla Ruotsiin tai vielä kauemmas maailmalle.

"Ainahan se olisi hienompaa, jos rahat jäisivät Suomeen kotimaassa kasvatetuille hevosille. Siksi se harmittaa minua ja varmasti monia muitakin", Karhinen aloittaa.

Karhinen näkee asiaa käsiteltäessä myös toisen lähestysmiskulman.

"Toisaalta on tärkeää, että suomalaiset pääsevät mittaamaan tasonsa kansainvälisissä suurkilpailuissa ja myös group 1 -kategorian lähdöissä. Mahdollisen menestyksen kautta se avaa saumoja kilpailla muuallakin Euroopassa. Nämä kisat antavat unelmille mahdollisuuden", Karhinen painottaa.

Mika Karhinen tiedostaa, että vain harvan suomalaisravurin haaveet toteutuvat tällä hetkellä. Se ei silti välttämättä kerro siitä, mikä tilanne on esimerkiksi 50 vuoden päästä.

"Meilläkin on paljon hirmuhyviä avoimen tason ravureita. Sitä joutuu pohtimaan, onko Gocciadorolla ja kumppaneilla vielä puolta paremmat hevoset, vai tekevätkö he vain kaiken jollakin tavalla niin paljon paremmin? En osaa sanoa, millaisia vetonauloja kansainväliset tähdet ovat, enkä sitä, miten paljon yleisöä kiinnostaisi Finlandia-Ajo suomalaishevosten voimin", Karhinen miettii.

Pihtiputaan pohdiskelija muistuttaa, että elämässä lähes kaikki on mahdollista.

"Meidän kylältä Veijo Kumpulainen on päässyt Midnight Hourin kanssa kiertämään ulkomaita Amerikkaa myöden, eli esimerkki löytyy ihan vierestä. Minäkin haaveilen siitä, että jonain päivänä kasvattini juoksisi Solvallassa isoissa kisoissa, se olisi mahtavaa ja todellinen juhlahetki", Karhinen makustelee.

Karhinen pitää tärkeänä, että kasvateille löytyy sopiva urapolku. Ensin pitää menestyä pienemmissä kisoissa, sitten isommissa, ja sen jälkeen voi haaveilla osallistumisesta Kuninkuusraveihin tai Elitloppetiin. Unelmien eteen on tehtävä töitä. Karhinen toivoo, että laji tarkastelee omaa asennettaan viedessään asioita eteenpäin.

"Raviurheilu kaipaa paljon lisää positiivisuutta, jo se kantaa pitkälle. Olen vain tällainen puuhastelija, joka kasvattaa hevosia tässä pintahemmojen Antti Ojanperän ja Santtu Raitalan välissä. Meinasin kuitenkin jatkaa tätä työtä niin kauan kuin se on mahdollista", Karhinen vahvistaa.

Merkityksen työlleen hän löytää lajin viehätysvoimasta ja kohtaamisista muiden samankaltaisten kanssa.

"Raviurheilu on hieno laji, ja sen ympärillä elää paljon hienoja ihmisiä", Karhinen päättää.

Panokset nuoriin joka saralla

Mika Karhinen uskoo nuorisotyön olevan raviurheilun iso mahdollisuus.

Varsasta voi kasvaa kilpahevonen, lapsesta raviharrastaja. Karhinen toivoo, että tätä ohjenuoraa käytettäisiin vahvemmin myös lajimarkkinoinnissa kuplan ulkopuolelle.

"Paikallisravit ja kesäravit ovat hirmuisen hyviä tapahtumia", Karhinen aloittaa. "Perheet menevät sinne lastensa kanssa viettämään mukavaa päivää. Uusia ihmisiä kohtaan pitää ottaa nöyrempi asenne. Kertoa asioita, joita kaikki eivät välttämättä ensimmäisillä kerroilla ymmärrä. Monet haluavat nähdä hevosen läheltä. Siinä ei auta vain pönöttää, vaan näyttää vanhemmille kädestä, miten esimerkiksi euron sija tai kaksari pelataan. Lapsille voi antaa karkkipussin muistoksi matkaan."

Karhinen toivoo myös entistä vahvempaa identiteetin rakentamista lajin sisällä.

"Kun menet ulkomaille, niin siellä kadunlakaisijallakin on omanarvontunto. Suomalaiset tuntuvat olevan välillä lakki silmillä ja kävelevän kumarassa. Urheilulajeja on paljon ja kilpailu harrastajista on kovaa, joten lähdetään arvostamaan sitä omaa lajiamme itse enemmän. Ruotsin malli ei välttämättä toimi joka asiassa, joten meidän pitää rakentaa oma toimiva kokonaisuus."

Kun perheen lapset on saatu houkuteltua raveihin, pitäisi Karhisen mukaan pystyä saamaan lapsi tai nuori jäämään lajin pariin nostamalla panoksia.

"Ponikilpaurheilu on siinä ihan ykkösjuttu. Puhetta ja panoksia pitäisi laittaa enemmän asioihin, jotka edistävät nuorisotyötä ravien parissa. Nyt kun lankaa on vielä vähän jäljellä, niin alkaa huolestuttamaan, saammeko uusia nuoria lajin pariin riittävästi."

Karhinen muistuttaa, että tulevaisuuden historiaa kirjoitetaan nyt. Siksi on tärkeä pohtia asioita myös pidemmälle.

"Täytän seuraavaksi 52 vuotta, eikä me kukaan eletä täällä ikuisuutta. Tätä menoa meillä on kohta paljon enemmän oriita kuin tammoja, ja astustusmäärät putoavat kovaa vauhtia. Pitää katsoa kauas, eikä metrin päähän. Jalostuksellisesti on tärkeä nähdä, missä haluamme olla 50 vuoden päästä, vaikka emme itse olisikaan enää paikalla sitä näkemässä."

Uusia kasvattajia kaivataan kipeästi.

"Porkkanoita pitää keksiä. Pitäisi ottaa käyttöön kasvattajarahojen tilitys kuukausittain", Karhinen päättää.