Sydämellinen siemensieppari – "Ystävät ovat olleet se rikkaus, mikä oriasemasta jäi loppujen lopuksi käteen"

Tänään 80 vuotta täyttävä Seija Lempiälä:”Minulla on pienestä pitäen ollut yhteys hevosten kanssa. En tiedä, mikä se on, mutta jokin se on. Kotona oli työhevonen, Virkku-niminen, jota muut eivät pystyneet käsittelemäänkään. Kun menin navetalle, se seurasi perässä. Muille se oli vihainen. Kuuden ikäisenä ratsastin jo hevosilla, mutta en ole ikinä istunut satulassa. Oli vain jutesäkki takapuolen alla. En vieläkään tiedä, millaista satulassa on istua.Monet ovat sanoneet, että minulla on erityinen tatsi hevosiin. Ikinä ei ole tarvinnut lyödä yhtäkään hevosta, enkä sitä hyväksyisikään. Kun meillä oli vielä oriasema täällä Vetelissä, joku asiakas saattoi väkisin yrittää laittaa tammaa koppiin. Käskin omistajien mennä pois näköpiiristä, ja sitten vain otin riimunnarun käteeni, puhuin hevoselle ja kävelin sen kanssa kyytiin. Joskus, kun pujahdin kopin etupuomin alta pois, hevonen työnsi päänsä myös sen ali ja yritti vieläkin seurata.Mieheni Mikko joskus vähän toppuutteli minua ja sanoi, että omistajat suuttuvat tuommoisesta. Muutaman kerran kävikin niin, etteivät he enää tuoneet tammaansa meille astutettavaksi.Olen aina sanonut, että ihmistä voi pettää ja sille voi puhua ihan mitä vain, mutta eläimelle ei pysty tekemään niin. Eläin on niin viisas, että se vaistoaa. Olen varmaan sitten sen verran pöllö, että eläimet pitävät minua vaarattomana otuksena. Ehkä ihmisetkin pitävät, sillä kun olin pitkään tarjoilijana ja motellissa hovimestarina, niin asiakkaidenkaan kanssa ei ollut ikinä mitään riitaa. Ei tarvinnut ikinä suuttua heille, eivätkä he suuttuneet minulle, vaikka valomerkin jälkeen käskin heitä ulos.”.”Olen syntynyt Lohjalla, ja isäni kuoli, kun olin 2-vuotias. Äiti meni uusiin naimisiin, ja muutimme Reisjärvelle, josta äitini on kotoisinkin. Isäpuoli teki jonkin verran hevoskauppaa, ja siten pääsin ensimmäisen kerran kosketuksiin hevosten kanssa.Ravikilpailuissa en ole ikinä ajanut, mutta jo pienenä ajoin kärryillä turnipsia ja heiniä pellolta.16-vuotiaana lähdin opiskelemaan karjatalouskouluun Kannukseen. Hevosia ei siellä ollut, karjaa vain. Suoraan koulun jälkeen, 60-luvun alussa, pääsin karjakoksi Orimattilaan. Siellä samassa työpaikassa oli renkinä mies, jonka kanssa menin naimisiin, mutta hän menehtyi, kun meillä oli kahden kuukauden ikäinen poikavauva. Muutin lapsen kanssa takaisin Reisjärvelle, ja pyrin Kaustiselle töihin Pelimanni-ravintolaan.Siellä oli paikka auki, mutta kun soitin työnantajalle, kuulin, että se oli täytetty. Tietojani lähettämällä olisin voinut jäädä odottamaan seuraavaa vapautuvaa paikkaa. Kerroin, että työtodistuksia minulla ei ole, mutta karjakkokoulun olen käynyt ja sikoja tottunut käsittelemään. Seuraavana päivänä minulle ilmoitettiin, että töitä on, ja menin moneksi vuodeksi tarjoilijaksi Osuuskauppa KPO:n omistamaan Pelimanniin.Siellä tapasin sitten tulevan mieheni, Mikko Lempiälän. Yhtenä hän iltana hän oli kuskaamassa työnantajaansa ja pyyteli, lähdenkö Patanaan tanssimaan. Ehdin sinne perässä työvuoron päätteeksi, tanssimme Mikon kanssa yhden tanssin ja sitten Mikko kysyi, tarvitsenko kyydin kotiin. Menin päättäväisesti istumaan etupenkille, ja siitä se suhde sitten alkoi.”.Kerroin, että työtodistuksia minulla ei ole, mutta karjakkokoulun olen käynyt ja sikoja tottunut käsittelemään. Seuraavana päivänä minulle ilmoitettiin, että töitä on.Seija Lempiälä pääsi tarjoilijaksi sikojenkäsittelykokemuksella.”Asuimme Kainussa, Vetelin keskustassa, ja Mikko lähti kerran kuskaamaan tuttujen hevosta Kaustiselle raveihin. Hän ihastui siihen hommaan niin paljon, että ilmoitti, että pitää saada hevonen itsekin. Kalle Hautala Lestijärveltä oli kauppaamassa Osmi-nimistä oritta. Se olikin jo vähän ajan päästä tallissamme, ja siitä tuli hyvä opettaja meille.Meillä oli tallina vanha navetta, jossa oli matala katto. Kun yritettiin laittaa Osmille päitsiä päähän, niin kattopalkit vain heiluivat, kun ori hyppi pystyyn. Mikko keksi laittaa leipäpalan kuolaimen alle, ja sillä lailla saimme päitset päähän. Muutamasta kerrasta Osmi oppi käyttäytymään hyvin.Sitten meille tuli harmaa orlovtamma nimeltä Meg. Sen isä oli Gibrid, venäläinen pitkänmatkan ennätyksen haltija. Meg opetti meille myös paljon. Se oli satuttanut lonkkansa joskus seinänpieleen, ja pelkäsi ahtaita paikkoja. No, karsinoiden ja tallin ovet olivat ennen pieniä, ei ollenkaan sellaisia kuin nyt. Heti sai peljätä, telooko se tamma itsensä uudelleen. Laitettiin superloniakin karsinan pieliin, mutta ei niistä apua ollut.Sitten sain ahaa-elämyksen. Sanoin Mikolle, että kokeillaanpa niin, että minä seison hevosen edessä, kun otetaan sitä karsinasta ulos. Että aika paha saa olla, jos kävelee yli. Sillä lailla pikkuhiljaa tehtiin muutaman kerran, ja Meg oppi, ettei tarvitse törmäillä. Hevosen kanssa pääsee kärsivällisyydellä pitkälle.Mikon syntymäkoti oli Vetelissä, jossa hän kävi myös auttelemassa viljelyhommissa. Mikolla oli isänsä kanssa yhteinen hevonenkin, Eri-Eeva. Saimme sitten tontin ihan tuon kotipaikan vierestä. Kun Mikolta loppuivat työt rekkafirmassa ja hän jäi työttömäksi, päätimme perustaa Veteliin oman oriaseman. Virallinen perustamisvuosi oli 1990.Joku henkilö sen aikaisesta ely-keskuksesta kävi sanomassa Mikolle, että jos työllistät itsesi, saat starttirahan tai työllistämisrahan, mikä se nyt olikaan nimeltään. Sen piti tulla kolmena vuonna peräkkäin, 33 000 markkaa per vuosi.Haimme oriasemaa varten kaikki valmiiksi, lainat ja muut perustamisasiakirjat, ja rakennettiin asema kokonaan valmiiksi. Kun olimme toimineet vuoden verran, piti tulla ensimmäinen avustus. Siinä vaiheessa meille sanottiin, ettei semmoista avustusta ole olemassakaan. Ei saatu penniäkään ikinä. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen avustus piti olla tilillä, myös ensimmäiset lainaerät lankesivat maksettaviksi.”.”Pärjäsimme huonosti, mutta kumminkin sitkeällä työllä pääsimme eteenpäin. Oriasema oli yhteinen haave. Lapsetkin olivat jo pienestä pitäen semmoisia, että tykkäsivät hevosista. Ja he olivat paljon mukana työn touhussa.Ensimmäinen ori meillä oli semmoinen kuin Usti (Uskoton). Sitten tulivat Postin-Kuva (Hovi-Posti), Hila-Poika (Hilu) ja Vekseli (Vekkuli). Oli vuosia, jolloin joku oriinpitäjä halusi, ettei oteta asemalle kilpailevia oreja ollenkaan. Ainakin yksi vuosi meni sillä tavalla niin pommiin, että kynsittiin päänahkaa, että miten tässä oikein käy. Minun työssäkäyntini sentään auttoi vähän, olin töissä Marjaana-motellissa ja Pelimannissa.Emme tunteneet Savolaisen Penttiä entuudestaan, kun Vekseli tuli meille. Hän varmaan oli ottanut meistä selvää jostain ja koki, että Vekselin olisi hyvä olla meillä. Kävimme kylässäkin Pentillä, ja veimme omistajan toiveesta Vekselin vetämään Helsingin kuninkuusravien esittelyn vuonna 1992.Vekseli oli hirmuisen mukava hevonen. Se ei tykännyt toisista oriista yhtään, mutta varsoista se piti hirveästi. Se kuljeskeli tarhassa edestakaisin, kun pikkuvarsoja oli pihalla. Niitä se katseli ja tykkäsi, se oli orihevosille erikoinen piirre. Toisille oreille se oli kuin kuningas, nimensä veroinen.Kerran olimme lasten kanssa kylässä vähän hienommassa paikassa. Talon emäntä oli tunnettu siitä, ettei heillä saanut puhua kiroilla eikä muutenkaan puhua rumia. Emäntä kysäisi kahvipöydässä meidän Tiinalta, joka oli yhdentoista vanha, että mikä se sinun toimenkuvasi tallilla oikein on. Tiina vastasi reippaana tyttönä pesevänsä Vekselin pirrin sitten, kun se on astunut. Ja se oli totta, sillä niinhän hän tekikin, suihkulla pesi. Ei kysellyt hieno emäntä enää lapsilta sen jälkeen mitään.Meille syntyi Mikon kanssa yhteensä kolme tytärtä, jotka ovat kaikki jollain tapaa hevoshommissa. Sari (Lappi) pitää miehensä Askon kanssa Mountain-tallia, Tiina (Koskela) valmentaa Juhansa kanssa varsoja ja Sadulla on myös hevosia.”.”Meillä oli vuosien mittaan pitkä liuta oreja, kuten Valpurin-Vesa, Casual Pride, V.V. Vikseli, Tinuri, Delphi´s Jet, K.K. Kössi, Born Quick, V.T. Ajatus, Luomus JR, To The Gate, E.V. Sheena´s Star ja niin edelleen. Muun muassa Megatrend ja Vinha-Muisto olivat meidän omassa omistuksessamme.Duran Hanover oli kuitenkin se minulle tärkein ori. Kuljetin sitä itse tarhaan ja talliin. Duranista oltiin sovittu, että se on meillä niin kauan kuin se elää. Eihän se sitten mennyt niin, ei elämässä kaikki mene, niin kuin on suunnitellut.Olisin voinut vaikka nukkua Duranin karsinassa, eikä olisi tarvinnut pelätä, että se astuu päälle tai tekee mitään vahinkoa. Se oli niin herrasmies, mutta tiesi kyllä oman arvonsa.Yhtenä päivänä kävi erikoinen homma, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä, miten se onnistui siinä. Sillä oli ulkona loimi päällä, ja kaupasta tullessa katsoimme, että mikä ihmeen säkki roikkuu Duranin päässä. Se oli saanut pujotettua loimen mahavöineen päähänsä niin, että se roikkui korvien takana kuin pussi, eikä hevonen nähnyt yhtään mitään. Siinä se Duran vain seisoi rauhassa niin kauan, kunnes menin ottamaan loimen päästä pois.Duran Hanover ei ollut niitä oreja, joista sanotaan, että siltä tulee joko hyviä tammajälkeläisiä tai hyviä orijälkeläisiä. Duranilta tuli juoksijoita molemmista sukupuolista.En millään halua moittia, mutta kun Kempillä oli yhtä aikaa Barbeque, niin sitä pidettiin parempana kuin Durania. Mikko sanoi Ala-Seppälän Martille, että sinä et tiedäkään, miten paljon parempi periyttäjä Duran Hanover on kuin Barbeque. Perusteeksi käy se, kun verrataan, mitä tammoja kummallekin tuli ja mitä ne varsat juoksivat. Olen itsekin sitä mieltä, ettei Duran Hanover saanut sitä arvostusta, mikä sille olisi kuulunut. Mutta saihan se tammoja, kahtena ensimmäisenä vuonna täydet 150 ja lähelle täysiä monena vuonna.Menhammarista tullut Piggvar oli myös ihana ori. Sille vain kävi huonosti vuonna 2002. Aamulla oltiin astutettu halsualainen tamma sillä, lähdettiin kahville ja pantiin ori karsinaan. Puolen tunnin päästä Tiina meni talliin ja tuli sisään itkien, että Piggvar kuollut. Se makasi kuolleena karsinassa. Sydän oli pettänyt, ja sillähän oli hirveän paksu veri, mikä varmaan vaikutti.Duran Hanoverin kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Oriasema lopetettiin mieheni poismenon seurauksena, siksi se lähti meiltä. Se oli niin kova isku minulle, etten muista edes, kun se laitettiin hevoskoppiin meiltä viimeisen kerran. Niihin oreihin kiintyi aina niin kauheasti. Hienonnäköisen E.V. Sheena´s Starinkin piti olla meillä loppuun asti, mutta se lähti siinä samassa tilanteessa. Joku tyttö oli kai sitä ostatellut, mutta Vidgrénin Einari piti kai parempana, ettei ori lähde kiertoon.”.”Mikon kuolema oli niin paha paikka... en voi oikein vieläkään puhua siitä. Hänellä todettiin paksusuolensyöpä 2004 ja puolen vuoden päästä heinäkuussa…se tapahtui. Mikko oli ollut vielä suunnittelemassa Pihlajan Aaronia (Villiari), joka syntyi seuraavana vuonna. Satu otti heti töistä virkavapaata, kun Mikko sairastui. Hän pystyi olemaan kokopäivätoimisesti tallilla apuna. Tiina ja Juha tulivat Ruotsista, ja Raution Tuomas ja poikani Jari olivat myös todella hyvä apu silloin.Oriasema toimi tapahtuneen jälkeen vielä kaksi vuotta. Olin jo yli kuudenkymmenen, ja tuntui, ettei sitä jaksa. Ajattelin myös, että Tiina ja Juha nuorina ihmisinä haluavat tehdä jotain muuta, eikä Satu yksin tai minunkaan avullani olisi sitä jaksanut.Siviilitöiden lisäksi olin aina tehnyt paljon erilaisia hommia oriasemalla. Siellä ennen kaikkea sieppasin siemenet. Yksi meidän eläinlääkäreistä sanoi, että minä olen Keski-Pohjanmaan toiseksi paras siemensieppari hänen jälkeensä. Kun olin siepannut siemenen, se valmisteltiin lähetettäväksi, pakattiin laatikoihin ja kuskattiin linja-autoasemalle tai rautatieasemalle. Sitten menin kotiin kestitsemään tammanomistajia.Joka kerta, kun asiakkaat tulivat, oli puuro, kahvit ja voileivät ja leikkeleet valmiina. Jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä orivalinnat ihan vaan sen perusteella, että ori sijaitsee meillä, ja sitten he pääsevät meidän kahvipöytään. Itse ajattelin, että ihmiset joutuivat lähtemään pitkän matkan päästä aikaisin ajamaan, eikä siihen aikaan ollut mitään ABC:ta ja tuskin eväitäkään mukana. Kyllähän se on kiva päästä ruokapöytään, kun on nälkä ja jano.Siinä kahvipöydässä ehti jutella ihmisten kanssa hevosista ja kaikista muistakin asioista, ja sillä lailla tuli hirveästi tuttuja ja ystäviä. Aina puhuttiin Mikon kanssa, että kun jäädään eläkkeelle, niin kierretään kaikki hevostutut läpi. Sitähän emme ehtineet toteuttaa..Jotkut asiakkaat kertoivat tekevänsä orivalinnat ihan vaan sen perusteella, että ori sijaitsee meillä, ja sitten he pääsevät meidän kahvipöytään.Seija Lempiälä.Joskus tulee mietittyä, miten sitä silloin ruuhkavuosina jaksoikin sitä kaikkea tekemistä, kun lapset olivat pieniä, ja olin vielä muualla töissä. Öisin aina laittelin ruokaa, kaikenlaisia hyytelöitä ja leivoinkin. Nyt ei enää onnistuisi. Viime vuosina olen ottanut tappiota takaisin, ja ollut itse vähän helpommalla.Mikko ja muut olivat silloin aikanaan hätää kärsimässä, kun minulla oli sellainen tapa, etten saanut oikein nukuttua, kun oli syksy ja kova tuuli. Hevoset ulkoilivat pihalla, ja saattoi sataa vettä. Kuljin akkunasta toiseen, ja yhtenä yönäkin, kun tuuli vain yltyi, herätin koko porukan, tallitytötkin, jotka nukkuivat aitassa. Käskin kaikki ylös loimittamaan ja kuskaamaan hevosia tallille. Sitten vasta sain rauhassa nukuttua.Mikko sanoi myöhemmin keksineensä ratkaisun: asennetaan makuuhuoneen ikkunaan iso taulu, jossa aurinko paistaa ja hevoset syövät tyytyväisenä vihreää ruohoa, niin saadaan kaikki nukuttua. Se naurattaa vieläkin, se oli hyvä vitsi, mutta kyllä hevosen hyvinvointi on aina ollut minulle tärkeää. Joskus sain moitetta, että jopa yliammun siinä, mutta en yksinkertaisesti voi sille mitään. Olen kai jonkun sortin adhd. Minulla kesti pitkään Mikon kuoleman jälkeen, ennen kuin tuntui, että elämä kantaa. Sinkku aion olla koko loppuelämäni. En voisi ajatellakaan ketään, vaikka tarjokkaita on ollut. Muutaman vuoden ajan ne ovat kyllä jättäneet rauhaan. Jos presiis samanlainen Mikko löytyy, niin silloin käy, mutta muuten ei missään tapauksessa.”.”Olen Kaustisen ravinaisten yhdistyksen perustajajäseniä, ja mielestäni naisen rooli raviurheilussa on hirveän tärkeä. Jokaisen hevosmiehen takana on jollain tapaa nainen. Se siinä vain on, että se nainen meinaa jäädä mainitsematta menestyksen hetkellä. Jotkut miehet tuovat sitä esille, mutta eivät kaikki.Minun mielestäni naisia voisi enemmänkin arvostaa raviurheilussa. Olen sitä mieltä, että jos on hankalampiluontoinen tamma tai ori, nainen pärjää sen kanssa paremmin kuin mies. Hyvä, että on enemmän naisia hoitamassa niitä, mutta eihän naisilta oikein kysellä, mitä ja miten hevosten kanssa tehdään. Miehiltä ne jutut kysytään.Kaustisen seudun ravinaisten yhdistyksen perustaminen lähti liikkeelle vuonna -75. Ensin kolme vuotta toimittiin miesten alaisuudessa, mutta sitten päätettiin perustaa oma yhdistys. Helli Seppä oli Suomen Ravinaisten liiton puheenjohtaja silloin, ja hän tuli käymään Kaustisella. Olin silloin motellissa töissä, ja kokoukset oli hyvä ja helppo järjestää siellä.Järjestimme myös ravinaisten tansseja ohjelmineen muutaman kerran vuodessa. Kaikki tulot käytettiin aina raviseuran hyväksi, ja niin käytetään vieläkin. Esimerkiksi raviradan keittiö- ja ravintolakalusteet ovat ravinaisten yhdistyksen ostamia. Ei varmaan kaikki tule ajatelleeksi, kun pujottavat voilokkia hevosen selkään, että nekin ovat ravinaisten hankkimia.Olen kova kerjäämään palkintoja, ja meillä on joka vuosi vieläkin arpajaiset. Olen kulkenut Kokkolaa myöten kaikki kaupat läpi kerjäämässä. Jotkut yrittäjät ajattelevat minut nähdessään, että voi ei, taas tuo. Joskus olen istunut liikkeen tuolille ja ilmoittanut, etten lähde pois ennen kuin olen jotain saanut mukaani.”.”Tässä elämässä on ylipäätään saanut tulla pienellä toimeen. Meidän pieni oriasemamme ei todellakaan ollut mikään kultakaivos. Sitten tietenkin pärjää paremmin, jos on itsellä omasta takaa heinät ja rehut, mutta meillä oli ne kaikki ostossa. Jos järjellä ajattelee, niin emmehän me Mikon kanssa mitään yrittäjäluonteita olleet. Kun Mikko teki laskua, katsottiin kumpikin, että ei kehtaa näin suurta laskua lähettää.Meillä paras vuosi oli sellainen, että kun neljä tammaa olisi tullut lisää, niin 300 tammaa olisi ollut. 296 tammaa käytiin sen kauden aikana läpi. Se on minusta hyvä näin pienelle paikalle. Mutta aina me pienensimme asiakkaiden laskuja, vaikka se oli omasta kukkarosta pois. Nykypäivän yrittäjät eivät varmaan ajattele näin. Minulle ystävät ovat olleet se rikkaus, mikä oriasemasta jäi loppujen lopuksi käteen.Rikkautena voi myös pitää kaikkea sitä oppia, mikä hevosilta on tullut. Olen oppinut oriiden kanssa ainakin kärsivällisyyttä, ja olen aina sanonut, että joka lapselle pitäisi antaa mahdollisuus saada jonkinlainen eläin hoitoon, joko isompi tai pienempi. Mikä sen paremmin opettaa ihmiselle vastuuta, hoivaamista ja kommunikointia kuin eläin? Ei mikään muu.On sitä tullut opittua kantapään kautta varomaankin. Lähdin kerran ajamaan Roketti-nimisellä oriilla kaatopaikantielle, vaikka Mikko vähän kielteli. Tulikin rekka vastaan. Rekassa kävi semmoinen pohaus, jota Roketti säikähti ja lähti kuin raketti kapealla tiellä. Mietin, että saa ihan siunata itsensä, että mitä tässä käy.Joku mies tuli matkan varrella vastaan kaupan ostoskassien kanssa ja joutui hyppäämään niiden kassiensa kanssa ojaan, kun me mentiin ohi. Olin varma, että nyt taisi itselle käydä huonosti. Ihme ja kumma, sain lopulta käännytettyä hevosen pihalle. Hevosen vika se välikohtaus ei ollut, se vain niin kolkosti säikähti sitä rekan ääntä. Sen jälkeen uskoin Mikkoa enemmän ajo-ohjeissa. Ei ne asiat aina mene niin kuin Strömpsöössä.”.Mikä sen paremmin opettaa ihmiselle vastuuta, hoivaamista ja kommunikointia kuin eläin? Ei mikään muu.Seija Lempiälä.”Asun yhä samalla paikalla, jossa oriasema toimi. Satu-tytär osti talon minulta, ja se oli helpotus, kun jouduin makselemaan vielä oriaseman lainoja pienestä eläkkeestäni. Yritän autella ja laitella paikkoja parhaani mukaan.Pihassa ei ole enää hevosia. Kimppahevosia on muutama, Kälviällä on valmennuksessa 2-vuotias Serene Zen. Semmoinenkin kimppa meillä on kuin Team Maverick. Meillä on viisi voittoa juossut Miss Maverick, jota Juha treenaa.Minä olen aina lausunut ja muistanut huonosti hevosten nimiä. Syntyy ihan uusia hevosia, kun minä sanon niiden nimet ääneen. Kerrankin television ääressä en tunnistanut omaa kasvattiani, kun tavasin, että joku My Dream Pepita on voittanut Vaasassa ja mennyt kolmeatoista ravilähdön.Pitää mainita vielä elämäni tamma, joka oli meillä kymmenen vuotta. Ruotsissa syntynyt, 15-ennätyksinen Jula Conga oli Pelimanni-tallin viimeinen hevonen, ja ajattelin, että minun ehdottomasti pitää saada se. Olin seurannut sitä raveissa, ja se oli kiltti, mutta kuuma tamma. Kysyin Järvelän Sepolta, paljonko se maksaa. Sen verran paljon sillä oli hintaa, että pienestä palkastani makselin sitä vähittäismaksulla.Jula Conga teki minulla monta varsaa, ei nyt mitään maailmankaatajia, ja paras niistä oli 18-aikainen Sheeprivers Gate.”.”Kovasti olen odottanut Kaustisen ravien alkua, että pääsen näkemään entisiä asiakkaita ja muita tuttuja. Heidän kanssaan kerkeää juttelemaan, kun olen aina sen grillin kassalla, jossa myydään ranskalaisia, makkaroita ja kahvia.En ole viime aikoina käynyt kuin roskalaatikolla ja postilaatikolla. Polvissa on vikaa enempi kuin päässä, niin ei ole paljoa pystynyt lenkkeilemäänkään.Lapsistani ja lapsenlapsistani olen juuri nyt kauhean onnellinen. Olen monta kertaa ihan räävistellen sanonut, että mikäs se on ollessa, kun on tällainen periyttäjäemä.”.Talkootyö raveissa sydämen asia.Ennakkoluulottomasti Ruotsiin – "On tavallaan hienoa mennä uuteen paikkaan ja miettiä, miten tämä tästä alkaa sujumaan"