Tarjolla tänään Hassisen Kone
Kun ravivalmentaja Jouko Tarvainen kävelee tänään torstaina joensuulaisen Ravintola Kerubin ovista sisään ja hän luo varmasti mietteliään katseen Runonlaulaja-patsaaseen. Sillä hetkellä moni nuotti tietää paikkansa. Tarvainen ja moni muu suomalaisen ravihistorian kertoja pitää yllä tarinoita, jotka juureutuvat suoraan Miihkali Arhippaisen, Arhippa Perttusen, Pankron Miihkalin tai Spiireini Mossein tarinoiden taikinasta. Ei heitä suotta kutsuta shamaaneiksi.

Joensuun Karjalantalossa sijaitsevaan Ravintola Kerubiin Tarvaisen hahmoa tervehtii seinällä olevasta kuvasta toinen suomalaisuuden kronikoitsija, suurten kansallisrunoilijoiden työn jatkaja Ismo Alanko. Vaikka vuosisadat ovat jalostaneet tarinoitsijat päällisin puolin erilaisiksi, on shamaanien sydämen tuli ja sanan ahjoonlaiton taito yksi ja sama.

Ismo Alangin luotsaama Hassisen Kone on yksi suomalaisen rockhistorian merkittävimpiä yhtyeitä. Bändi sai alkunsa joulukuussa 1979 ja sen ura oli ohi jo vuonna 1984, kun Joensuussa ravattiin Kuninkuusravit. Itse asiassa yhtye ehti tehdä ”reunionin” eli ”jälleen yhdessä” -keikat sekä juhannuksena 1983 että 1984 ennen kuin Vekseli ja Vekkuliina seppelöitiin Linnunlahdella.

Miten niin lyhytaikainen yhtye on jättänyt niin syvät jäljet? Kun Pentti Savolainen piteli Linnunlahden voittajakehässä kahta kasvattiaan, Ismo Alanko oli päästänyt irti Sielun Veljet -yhtyeensä alkukantaiseen kiitolaukkaan. ”Aina nälkä ja koko ajan jano” sai seurakseen yhä uusia klassikoita.

Kenties kappale ”Emil Zatopek” tiivistää parhaiten sen, mitä tapahtuu Kuninkuusravien 3 100 metrin matkalle osallistuvan hevosen psyykessä.


Vuosi 2000 oli Vieskerin ja I.P. Sukkulan seppeleisen sekä Ismo Alanko Säätiön aikaa.

Jo vuosikymmentä aiemmin Alanko oli astunut aikamme Eino Leinon nahkoihin levynsä ”Kun Suomi putos puusta” nimikkokappaleen lyriikoilla. Vuoden 1984 aikainen räyhähenki vinkkasi jo Uno Cygnaeukselle silmää kansakunnan kaapin päällä.

Mikään tähän mennessä kerrottu ei selitä mitään. Kuvalla on nyt raamit. On aika maalata shamaanien kasvot.

Ismo Alanko on Eino Leinon tapainen poikkeuslahjakkuus, molemmat aloittivat valmiina taiteilijoina ja loivat nahkansa uudelleen kerta toisensa jälkeen. Alanko sanoi kaiken jo kappaleessaan ”Muoviruusuja omenapuissa” vuonna 1980.

Kappale on Suomen musiikkihistorian tärkeimpiä, silti se ylsi vain singlen B-puoleksi, ei edes yhtyeen ensimmäiselle levylle ”Täältä tullaan Venäjä”.

”Salojen lapset, mä tätä vain hoen, koska rappionne niin raskaana koen, kaduilla lojuu vain ihmisenkuoria, katsokaa Karjalan urhoja nuoria.
Onko Amerikka taivas, onko Jumala siellä? Onko persoonallisuus oman menestyksen tiellä? Maaseutu vaipunut kyyneliin, sillä Jumala on muuttanut kaupunkiin.”

Siinä kaikki tärkeä.

Ismo Alanko onnistui siinä missä suuri osa suomalaisesta raviurheilu on epäonnistunut. Alangon tekstit ja tapa esiintyä ovat edelleen puuttuva linkki maaseudun, pienen kaupungin ja kansainvälistymisen välillä. ”Toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä, toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä”, kuten mestari kirjoittaa kappaleessaan ”Kun Suomi putos puusta”.

Kun Jouko Tarvainen puhuu länkien merkityksestä hevosen talviharjoittelussa, hän laulaa Ismo Alangon kanssa samaa veisua suomalaisuuden kehitystarinasta. Samoin tekevät monet muut raviurheilumme runonlaulajat.

Emme tarvitse muoviruusuja omenapuissa. Kunhan vain ymmärrämme ravikulttuurin olevan muutakin kuin urheilua ja osaamme kertoa siitä myös shamaanien sanoin. Ja tarjota hieman Hassisen Konetta.

Jussi Lähde
päätoimittaja
Hevosurheilu

Kirjoittaja haluaa kiittää Hevosurheilun erikoistoimittaja Jorma Kemiläistä lempeästä painostuksesta tekstin kirjoittamiseen.

Lisää teemasta: Kuninkuusravit