Mauri Tuurna ja minipinkolainen Mini Bette, 14,9aly. Kuva: Hevosurheilun arkisto
Mauri Tuurna ja minipinkolainen Mini Bette, 14,9aly. Kuva: Hevosurheilun arkisto

Nykyraviurheilun mittainen mies - Mauri Tuurna 1932-2019

Mauri Tuurna nukkui pois 1. kesäkuuta 86-vuotiaana. Tuurna oli Hevosurheilun Kuukauden henkilö 21.3.2018. Harri Lindin kirjoittama artikkeli julkaistaan omaisten luvalla.

Teivossa ajettavan Mauri Tuurnan ajon nimikkomies ei ole kaikille nykypolvellisille tuttu, vaikka kyseessä on erittäin tärkeä henkilö, kun suomalaista raviurheilua on tuotu kohti nykyhetkeä.

Ryhti on hieman kumara. Siihen on varmasti osaltaan vaikuttanut sadan kilometrin ajomatka, jonka Mauri Tuurna Tampereen Kaarilasta säännöllisesti ajaa Lammille päästäkseen ajamaan hevosellaan. Suurempi vaikutus lienee kuitenkin 85 eletyllä ikävuodella. Selkä saattaa miehellä olla pienesti köyryssä, eikä kuulo ole enää entisensä, mutta silmät loistavat kuin pikkupojalla, kun hän pääsee rakkaan harrastuksen pariin.

Mieli lentää hevosten kanssa koettujen vuosikymmenten ympärillä ja samalla kun Etupassin pojat, kaksivuotias Jirih ja kolmevuotias Etutopeva, saavat valjaat ylleen ja kärryt peräänsä, ehditään käymään aina 1930-luvulla saakka. Silloin alta kouluikäinen pikku-Mauri sai isänsä, Otto K. Tuurnan, kanssa hevosrattailla istuessaan unohtumattoman neuvon.

Isä sanoi, että ohjaskäden pitää olla herkkä kuin viulunsoittajalla”, Tuurna muistaa. ”Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, mutta mieleen se jäi.”

Tuurnan ajokättä on jatkossa vuosien varrella hiottu paitsi ravureiden rattailla, niin myös valjakkoajossa. Hän ajoi omilla kasvateilla valjakkoajon parivaljakon Suomen mestariksi vuonna 1991. Aivan oma lukunsa on, kun hän opetti ja koulutti neljä kotikasvattia nelivaljakoksi.

”Siinä oli kolme minipinkolaista ruunaa ja yksi tamma. Hevosten pitää olla keskenään kavereita. Valjakkoajo oli Suomessa siihen aikaan vähäistä ja oli helppo olla hyvä, kun ei ollut paljon kilpailua. Saksankielisestä kirjallisuudesta opiskelin, miten nelivaljakko rakennetaan. Vehkeet piti hankkia ulkomaisista valjaskaupoista. Ohjastus on aika vaikeaa, kun joka sormen välissä on ohjas ja pitää muistaa, mikä mihinkin menee. Käsistä on tunto jokaisen hevosen suuhun.”

Tuurnan henkilökohtaiset suhteet vaikuttivat suuresti siihen, että Teivosta tuli yksi U.E.T. Grand Prixin järjestäjäradoista. Ikimuistoisena Jexpress Dahlian kotivoittovuotena 1992 Tuurna veti nelivaljakollaan esittelyt ja toi väen palkintojenjakoon.

Vesa Mäkisen – täysnimikaima Hippoksen toimitusjohtajalle – tallilla nuoret oriit ovat valmiina lenkille lähtöön. Tilalta löytyy pitkät perinteet hyville suomenhevosille. Viulan-Vilaus oli tilan vanhan isännän, Juhani Mäkisen, kasvattama ja valmentama vuoden 1987 derbyvoittajaksi. Tuon voiton ajoi Tapio Perttunen, mutta tallin pitkäaikaisella menestyjällä, Tristanilla 23,6a, Juhani Mäkinen ajoi itse Tawaststjernan Muistoajon voittoon vuonna 1995.

Tuurna nousee vaivatta kärryille, vaikka huomauttaakin: ”Ei tänne enää kätevästi noin vaan hypätä.” Harjoitusradalla Jirih hölkkäilee kaksivuotiaaksi varsin näppärästi, vaikka asiaankuuluvasti vieroksuukin kameramiestä. Maria ja Neea Saxlinin kasvattama ori ei ole sattumalta päätynyt Tuurnan omistukseen. Varsassa yhdistyy Tuurnalle tärkeä tamma – ravikuningas Vireenin emä – Seireeni kahta kautta.

”Sain puhutettua isäni astuttamaan Seireenin emän Serin Ero-Lohkolla. Se oli siihen aikaan monen mielestä suorastaan syntiä, sukurutsaa, kun Eri-Aaroni ja Lohdutus kumpikin tuli Seireenille kolmanteen polveen kahteen kertaan. Amerikan ja Euroopan raviurheilu alkoi kiinnostaa minua jo 50-luvulla ja tilasin monia ulkomaisia lehtiä. Niistä lukien olin tietävänäni, miten ravureita jalostetaan oriita kerraten.”

Jukka Monosen kasvattama Etutopeva puolestaan on Passin Pojat -kimpan hevonen. ”Sillä on toistakymmentä omistajaa, mutta heihin ei ole sattunut muita kuin minä, joka pystyy ajamaan hevosta.”

Varsalla ajo saa vielä kaikkien vuosikymmentenkin jälkeen Tuurnan suupielet nousemaan ylöspäin.

”Tällainen kaksivuotias on mukavaa ajaa, kun sen kehityksen näkee lähes päivittäin. Hevosen ajaminen on muutenkin niin pirun mukavaa. Siinä saa itselleenkin fyysistä treeniä ja mielen hyväksi.”

Kolmas etupassilainen Mauri Tuurnalla on Martti Hämäläisen valmentama Ponutella 28,5a. Sen Tuurna omistaa Harri Lammisen kanssa. Kuusivuotias tamma oli viime vuonna Villinmiehen Tammakilpailun kuudes ja osallistuu lauantaina Mauri Tuurnan ajoon.

Mauri Tuurnan ajon sarjamääritys on tasoitusajo kuusivuotiaille kylmäverisille 2120 metriä, tammoille 20 metriä hyvitystä. Tuurna itse on yhtä lailla suomenhevos- kuin lämminverimies. Hän ajoi esimerkiksi Laikan Vaasan vuoden 1961 kuninkuusravien kuningatarkilpailun kolmoseksi, ja voitti 2000 metrin osakilpailun.

”Hyvä suomenhevonen on nöyrä ja hyväksyy isäntänsä pöhkötkin ideat”, Tuurna hymähtää. ”Se on vähän kuin Jack Russell -koira, joita meillä on ollut monta sukupolvea. Ne ovat aina samaa mieltä isäntänsä kanssa ja haluavat olla joka touhussa mukana.”

Lämminverisissä hän oli ensimmäisiä, jotka suuntasivat katseensa hevosten tuontiin idän sijaan lännestä.

”Se oli minulle jotenkin poliittinenkin juttu. Venäläiset ja orlovit eivät minua kiinnostaneet. Olin perustamassa Lännen Ravi -nimistä yhdistystä. Nimi tahallaan provosoi, että länteen päin pitää lähteä.”

Nimiajostaan Tuurna halusi kuitenkin nimenomaan kylmäverilähdön. Ensimmäinen ajatus oli suomenhevoslähtö, joka kuitenkin jalostui kylmäverisille avoimeksi, koska hän on aina ollut myös kansainvälistymisen puolestapuhuja ja edelläkävijä.

Tuntuu, että suomenhevoset ja kylmäveriset halutaan monesti unohtaa.”

”Turkukin muutti Fabritiuksen muistoajon viisivuotiaista kylmäverisistä samanikäisiin lämminverisiin. Siinä Ludvig Fabritius pyörähtää haudassaan”, Tuurna huomauttaa.

Mauri Tuurnan ajosta päästään suoralla linjalla hänen menneisyyteensä. Tuurna kiersi 70-luvulla aikansa ajajachampionin Aarne Nymanin managerina ohjastajien Euroopan-mestaruuskilpailuissa ja Ruotsin Rommessa vuosittain ajetussa Charlie Mills Trot -ajajaottelussa, jonka Nyman voitti vuonna 1976.

”Silloin tutustuin moniin ohjastajien ulkomaalaisiin huippunimiin.”

Tästä alkoi miehen päässä itää ajatus, jolle viimeisen sinetin antoi huhtikuussa 1976 Forssassa ajetut EM-turneen lähdöt. Ohjastajien Euroopan-mestaruudesta oli ajettu vuodesta 1969 lähtien ja sillä oli melkoinen status nykypäivään verraten. Vuonna 1976 paremmuus ratkaistiin kahdeksana kilpailupäivänä ja peräti 30 lähdössä. Turnee kiersi Forssan lisäksi Länsi-Saksan Länsi-Berliinissä, Recklinghausenissa, ja Dinslakenissa, Ranskan Pariisissa, Hollannin Hilversumissa, Itävallan Wienissä ja Norjan Oslossa. Berliinissä nähtiin hurjin innostus, kun peräti 25 000 katsojaa saapui seuraamaan kilpailun avauspäivää.

Forssassa ei aivan sellaiseen ryntäykseen päädytty, mutta 8 000 henkeä oli maanantairaveille kunnioitettava yleisömäärä. Erityisesti ranskalaisen Alain Sionneaun ajama ylivoimavoitto viisivuotiaalla tulevaisuuden lupauksella Vekselillä oli yleisön mieleen.

”Teivo avattiin saman vuoden heinäkuussa ja halusin, että sinne luodaan jotain uutta. Kansainvälinen ajajakilpailu olisi sellaista.”

Kilpailulle antoi ilomielin nimensä saksalainen Johannes Frömming, joka pitkällä urallaan voitti 5 600 lähtöä, joukossa muun muassa kolme Prix d’Amériqueta ja neljä Elitloppetia.

”Johannes ajoi niihin aikoihin viimeisiä ajojaan. Hän oli kahtena ensimmäisenä vuonna mukana kilpailijana ja jatkossa monta kertaa katsojana. Hänet piti nostaa kärryille, kyllä hän siellä sitten pysyi. Hän oli herttainen vanha äijä. Kun osallistujille pidettiin illanistujaisia ja niitä koitettiin keventää seuraleikeillä ja semmoisilla, niin Johannes oli aina mielellään niissä mukana. Muutenkin ohjastajat viihtyivät niissä tosi hyvin keskenään. Se oli tietysti harvinaista heille kokoontua noin ja päästä kiireettömästi juttelemaan.”

Linkki Johannes Frömming Rennenin ja Mauri Tuurnan ajon välillä on kunniapalkinto. Se on arvokas hopeinen antiikkimalja, joka oli ajajakilpailun ikuisena kiertopalkintona.

”Sen lahjoitti isäni perikunta. Raviurheilu oli hänen pääharrastuksensa ja elämäntyö. Isä kuoli samana vuonna kun Frömming Rennen alettiin ajaa. Olin ostanut maljan isäni 70-vuotislahjaksi. Siihen on kaiverrettu kaikki voittajat. Pidin sitä kotona, ettei se huku. Lupasin Teivolle, että saatte sen taas käyttöön, kun keksitte sopivan kilpailun.”

Jatkossa hopeamaljan saa omakseen kolmella voitolla ja vanhat kiinnitykset lasketaan mukaan. Kaksi ohjastajaa onnistui voittamaan Frömming Rennenin kahteen kertaan, Olle Goop ja Ilkka Korpi.

”Kilpailu ajettiin 13 kertaa. 90-luvun talouslaman alkaessa se kuoli pois, kun sitä pidettiin liian kalliina. Kuskit lennätettiin tänne ja jopa vaimot mukana, kun sillä lailla he pääsivät paremmin tulemaan. Siihen päälle parin päivän oleskelu.”

Olemme siirtyneet Kaarilan kartanoon. Sen tunnettu omistushistoria ulottuu vuoteen 1540, Thuneberg-Tuurnan suvun hallussa se on ollut vuodesta 1838. Tilan maat ja metsät on myyty Tampereen kaupungille jo 60-luvulla, mutta jäljellä oleva pihapiiri rakennuksineen on modernin omakotitaloalueen keskellä erikoinen tuulahdus menneestä.

Pirtti henkii samaa. Siellä aika on ajattomuutta. Avotakassa tuli. Hirsiseinille päätyneet taideteokset ja valokuvat kertovat, mitkä asiat ovat talon isännälle tärkeitä. Perhe ja hevoset.

Haastattelu on tällä kertaa harhaanjohtava sana, jota Mauri Tuurnalle pirtissä tehdään. Toimittaja on enemmänkin kiitollinen kuunteluoppilas, joka silloin tällöin vie talon isännän tarinointia haluamaansa suuntaan. On todella kiehtovaa kuunnella miestä, joka on elänyt asioita, joita on saanut ravihistoriankirjoista lukea. Eikä pelkästään elänyt, vaan ollut myös monessa kohtaa vaikuttamassa, mihin suuntaan lajin pursi seilaa.

Kun jutustelu päätyy ruotsalaiseen edesmenneeseen valmentajalegenda Gunnar Nordiniin, silloin 85-vuotias Mauri Tuurna kimpoaa yllättäen ja vaivatta tuolin päälle. Vaihdamme valokuvaaja Juhani Länsiluodon kanssa katseita, kummallakin välähtää selvästi mieleen, ettei nyt vaan sattuisi mitään. No ei satu. Hämmästyttävällä ketteryydellä Tuurna nappaa korkean kaapin päältä Big Noon -pienoispatsaan ja palaa takaisin lattianpinnalle.

”Ystävystyimme Herman Joutsenen kanssa, kun hän teki Minipinkosta patsaan”, Tuurna sanoo ja pomppaa samaiselle tuolille takaisin ja nappaa nyt kaapin päältä hänelle niin rakasta oritta kuvaavan patsaan.

”Ikäluokan paras kolmevuotias minipinkolainen sai aina tällaisen. Herman tuli hyväksi kaveriksi, kun oli kesällä meidän mökillä pari viikkoa tekemässä tätä. Hän vietti laitumella päiviään. Makaili siellä ja katseli Minipinkoa. Hän oli aliarvostettu taiteilija. Hän sai hevoseen sellaisia tuntomerkkejä, että sen tunnistaa. Herman antoi minulle valuvehkeet ja antoi luvan valaa. Vaimoni Anja oli hammasteknikko, joka valoi proteeseja ja osasi valutekniikan. Toistakymmentä näitä tehtiin.”

Big Noon ja Gunnar Nordin oli puolestaan Ruotsin kriteriumin kunniapalkintona.

”Ruotsalaiset kysyivät minulta, että tietäisinkö Suomessa kuvanveistäjää, kun paikalliset ovat niin kalliita. Minä sanoin, että tiedän, ja he tekivät Hermanin kanssa sopimuksen.”

Gunnar Nordin sijoittui ensimmäisessä Johannes Frömming Rennenissä toiseksi, vaikka hetken hänen osallistumisensa päällä käväisi myrskypilvi.

”Gunnar oli muiden porukassa hieman arvonsa tunteva. Kavioura oli Teivossa jo kunnossa, mutta ympäristöhommia oli vielä tekemättä. Rataa ei esimerkiksi ollut vielä paalutettu sadan metrin merkein. Nordin sanoi, ettei hän voi täällä ajaa. Hän on tottunut ajamaan kellon kanssa ja hänen täytyy tietää, mitä hevonen kunkin sata metriä menee. Oli ihan, että hän nyt lähtee kotiin. Meille tuli hätä käteen, että sehän on skandaali, jos sellainen nimimies lähtee. Lyötiin yöllä sellaiset valkoiset tolpat maahan sadan metrin väleihin. Toiseksi Gunnar silti jäi, vaikka sai tarkasti katsoa väliajat.”

Big Noonin patsas putkahti Tuurnalle postista 70-vuotispäivänä Joutsenen lähettämänä. Edesmennyt Herman Joutsen tunnetaan nimenomaan hevosistaan, kuten Seinäjoella oleva Sotahevonen, Varpaisjärven Reipas ja Kouvolan raviradan Eri-Aaroni, mutta on hänen käsialaansa myös esimerkiksi Suomen Maaseudun Puolueen perustaja Veikko Vennamon muistomerkki Lapinlahdella.

Minipinkosta puhuttaessa Tuurna muuttuu hieman hartaaksi. Hän myöntää, että se oli hänen elämänsä hevonen. Hän osti sen emän Ferm Cathrinebergin Tanskasta. Tuurna ihaili kovasti Rolloa, vuoden 1948 Hambletonianin kakkosta, joka oli ostettu Ruotsiin ja oli siellä muun muassa Elitloppetin kolmonen.

”1953–54 olin talven Ruotsissa. Olin päässyt ylioppilaaksi, enkä mielestäni osannut ruotsia, vaikka olin lukenut sitä kahdeksan vuotta. Menin ruotsalaiseen tapettitehtaaseen Gävleen puoleksi vuodeksi ja opin solkkaamaan kieltä paremmin. Gävlessä näin Rollon, se oli hevonen, jonka sisällä kiehui.”

Rollo itse ei enää ollut käytettävissä, niinpä hän mieli astuttaa Ferm Cathrineberg sen pojalla Janeirolla – Pohjoismaiden ja Ruotsin mestarilla.

”Se oli kuitenkin hankalan matkan takana Karlstadista, jossa olimme ja paikalliset suosittelivat lähellä olevaa King Bunteria. Toki tunsin oriin, se oli sitkeä ja voitokas hevonen. Astutettiin sitten sillä ja siitä tuli Minipinko.”

Minipinko voitti viisivuotiaana Suurmestaruuden, kävi voittamassa myös Solvallassa. Se myytiin jo Ruotsiinkin, mutta ostettiin takaisin siitosoriiksi. Periyttäjänäkin se onnistui mainiosti. Mini Dan voitti kriteriumin, Tuurnan kasvattama Hekka oli parhaimmillaan toinen Suur-Hollolassa ja Minba ehätti vuonna 1980 toisena Suomessa syntyneenä haamumaileriksi. Siinä pieni otanta Minipinkon yli kolmestasadasta jälkeläisestä, jotka syntyivät vuosina 1971–1990. Emänisänä Minipinko onnistui parhaiten Mayday Birdlandin 12,7a kohdalla. Ori voitti muun muassa Eliitin ja keräsi 244 548 euron voittosumman.

Monessa on mies mukana ollut ja nimenomaan viemässä asioita eteenpäin. Niin yhdistysmiehenä kuin käytännön raviurheilijanakin. Esimerkiksi kriteriumit alkoivat Teivossa hänen aloitteestaan, Lännen Ravi -yhdistyksessä hän oli vahvasti kehittämässä ympärivuotista ravikilpailujen järjestämistä ja kypäröiden käyttämistä kilvanajossa karvareuhkojen ja lippalakkien sijaan. Vuodet ovat tuoneet näkökulmaa asioihin ja hän osaa lempeästi hymyillä nuorelle itselleen.

”Sitä halusi muutosta ja kehitystä ja oli tietävinään niin tarkkaan, mitä pitäisi tehdä”, Mauri Tuurna naurahtaa.

Aina osa porukasta ei voi sietää uudistuksia, enkä minäkään enää kaikkea tässä iässä ymmärrä, mitä nyt tehdään. Näyttää, että on paljon ideoita, jotka vaan heitetään pöydälle ja toiset säestää, että joo tämä on pojat hieno homma.”

Vaikka hänellä on perspektiiviä menneeseen ja tässäkin jutussa pyörähdetään historiassa, niin kyllä mies elää vielä täysillä tulevaakin. Hän myöntää, että kaikkien hevoshenkilöiden tapaan voi mielikuvitus liitää vaikka missä, kun ajelee kaksi- ja kolmevuotiailla varsoilla ja haaveilee niille ruusuista tulevaisuutta.

Mikä sitten ajaa miehen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen hevosten pariin? Hänen vastauksensa on klisee, mutta kliseet ovat yleensä muodostuneet usein toistetusta totuudesta. Jos tätä kliseetä käytetäänkin joskus liian kevyin perustein, niin tällä kertaa ei siitä ole pelkoa.

”Rakkaudesta raveihin”, Mauri Tuurna hymyilee.

Sydämellisyys, joka hymyssä on, ei häpeä tuvan takkatulen loimun lämpöä.

Harri Lind

Related Stories

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi